Rubiini
ei niin, etteikö välillä tekisi mieli
olla jossakin muualla,
aineellisesti tai vain ajatuksissaan,
tulevassa tai menneessä,
koko ajan enemmän menneessä
Chopin toivoi kuolinvuoteellaan,
että hänen sydämensä kuljetettaisiin
Pariisista takaisin Puolaan
minun omani on
pyytämättäkin siroteltu sinne tänne
kuin murskattu munankuori,
joka saa orapihlaja-aidan vihertämään
niin että okaat katoavat näkyvistä
vielä jonakin seisahtuneena kesäpäivänä
vihreä peittää alleen kaiken
erottelematta aikoja, paikkoja, valtioita,
uskomuksia, ja jäljelle jää ainoastaan
vihreys, monenkirjava
silloin oka pääsee yllättämään,
kipu kutsuu kipua ja kerjäläislapsi
rientää takaisin nahkoihini
näytän hänelle sormenpäätä, sanon
se on rubiini,
olet rikas
Ihmisen suhde paikkaan on kiehtonut minua pienestä pitäen. Kotiseutu, suvun kantapaikka, juuret: ne olivat minulle jo lapsena myyttisiä sanoja, joita esiintyi saduissa ja ekspatriaattivanhempieni huokausten välissä. Isänäiti oli Viipurin evakko, joka dementoiduttuaan oli jälleen pieni tyttö ja asui Vahtitorninkadun ja Etelävallin kulmassa. Isomummo taas oli menettänyt Viipurinsa kahdesti eikä suostunut puhumaan siitä sanallakaan, se olisi ollut liian kivuliasta. Ymmärrän häntä hyvin, sillä olen itsekin tullut revityksi juuriltani.
En ole mistään kotoisin. Niin olen usein vitsaillut, eikä se edes ole kaukana totuudesta. Synnyin Lappeenrannassa, vaikka virallinen synnyinpaikkani – äitini silloinen kotikunta – onkin Helsinki. Sen jälkeen olen asunut Tallinnassa, Varsovassa, Jyväskylässä, Turussa, Helsingissä, Tampereella, Bar Harborissa, Brighton and Hovessa, Ahmedabadissa ja Mumbaissa.
Kivuliainta oli lähteä muistojeni monrepos’sta: Varsovasta. Kymmenen vuotta humalluin nupukivetyistä puistokaduista, magnoliankukista, surisevaa kimalaiskieltä puhuvista rinkelinmyyjistä, ostoskärrymummoista ja poliisimaisista postivirkailijoista; harmaasta kaupunginrähjästä, joka rämisevän koulubussin pisaraisen ikkunan läpi tarkasteltuna näytti suorastaan kauniilta. Kymmenen vuotta: loputtomalta tuntuva kohtaus, joka huipentuu siihen, kun 16-vuotiaat kokevat ensirakkauden. Sitten jouduimme lähtemään. Minun perheeni Suomeen, hänen perheensä Chicagoon.
Muuttokipua aiheuttaa se, että osa ihmisestä jää lähtöpaikkaan. Sitä kadonnutta osaa itsestään hän palaa – fyysisesti tai mielessään – etsimään usein koko loppuelämänsä, joskus sen jälkeenkin. Pariisiin muuttaneen Chopinin sydän jäi Puolaan ja palasi sinne säveltäjän kuoltua hänen vanhimman siskonsa Ludwikan matkatavaroissa.
Puolalainen Adam Zagajewski, jonka runojen suomennosvalikoimaa viimeistelen*, palasi teksteissään alinomaa syntymäkaupunkiinsa Lwówiin (nyk. Lviv) sellaisena kuin hänen vanhempansa sen muistivat. ”Matkustaa Lwówiin. Miltä asemalta matkustaa / Lwówiin, ellei unen asemalta, aamunkoitteessa, / kun matkalaukut ovat kasteessa ja expressit / ja luxtorpedat syntyvät.”
Sydänmieli on tahmea, se tarttuu kanssaihmisiin, aistiärsykkeisiin, vaikutelmiin; tarinoihin, joista osa on toisten sepittämiä. Sen väsynyt katse hakeutuu mielellään kaksiulotteisille pinnoille, joilla todellisuus näyttäytyy jähmeänä ja olemuksellisena.
”Minäkin olen haaveksija, kuten kaikki migrantit. Rakennan kuvitteellisia maita ja yritän sovittaa ne jo olemassaolevien puitteisiin”, tunnustaa Salman Rushdien kertoja romaanissa Häpeä (suom. Arto Häilä, Helsinki, Otava 1983). Itse en ole aina tiennyt, mihin kuulun, ”todelliset” paikat ovat tuntuneet luoksepääsemättömiltä, aina jonkun toisen reviiriltä. Mutta paperilla vallitsee varjojen valtakunta, jonka hallitsijaksi nousen sana sanalta.
Varjojen valtakunta on rajaton. Pimeydessä asioita ei voi erottaa toisistaan, joten kaikki on yhtä, saumatonta todellisuutta, vailla erottelua tai vertailua. Edo-kauden Japani, 90-luvun Varsova ja 2020-luvun Versovan kaupunginosa Mumbaissa elävät samassa virkkeessä; ne yhdistyvät, kuin vety ja happi, joksikin ihmeelliseksi, virtaavaksi, elämää antavaksi.
Ykseyden tilassa ihminen ei enää tunne tarvetta kiinnittyä mihinkään tarkoin rajattuun maantieteelliseen alueeseen, kulttuuriin tai ryhmään. ”Lwów on kaikkialla”, oivaltaa Zagajewskin runominä. Koti on kaikkialla. Minä olen Bashoota lainatakseni ”matkalla kotona”. Olen Maan asukas kuten kaikki koskaan eläneet ihmiset. Kasteen maailmaahan tämä kaikki on.
”Ja silti… ja silti”, kuten Issa kirjoittaa kuuluisassa haikussaan: Varsova on Varsova, minä olen minä. Kipukin on kipua, ja hyvä niin. Muuten se olisi kärsimystä.
Niklas Salmi
Niklas Salmi on Jyväskylässä asuva runoilija ja puolankielisen kaunokirjallisuuden suomentaja. Häneltä on ilmestynyt neljä suomenkielistä runoteosta sekä englanninkielisiä runoja useissa lehdissä Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Australiassa. Kuva: Janne Rahkila.
* Kirja ilmestyy lähikuukausina Kustannusliike Parkon julkaisemana.