Helvetingaseeli
Myrskykourat karkeita taivaita moukaroi,
tulenlieskat maan tuhka-aavoiksi kirjavoi.
Iankaikkinen ruhtinaankäden kidutus –
sana säröjä iskee, vaan ei kertoa voi.
Oli raikasta juoksu gasellin siivekkään,
sinen kirkkauteen ylsi sen lento, nuoruuskoi.
Oli pehmyttä laulua korske; illat, yöt
suven leikeissä palaen se leikamoi.
Nyt on raskaana loimussa liekkien kelmeäin –
oi, se kärsii ja katuu, vaisuna vaikeroi.
Oli ylhempi polte alisen tähtiyön,
tulimetsät kun kauhun pidoissa karkeloi.
Jylyn jylhempi riivaus kaikk’ murskasi vyöryillään,
mitään altaan ei nouse, ei eloon vihannoi.
Oli kuumempi suur’pelon suitsu, se rientämään
sotarintamaan myriaadeja haravoi.
Syke riemukkaamp’? Ei vaan rintojen syttyväin,
pikilähteestä nuolet kun juopuen hehkua joi.
Uni unettoman, mi ain’ ylös korkeuksiin
ylimaisiin hohtavat vapaushaaveet loi.
Rinnan rauhaton poltetuuli, mi outoin taa
taivasmerten rantoja uittaa ja unelmoi.
Oli hartaampi virsi, se vierellä kuilujen
eron murtamille viel’ lumelohtua toi.
Säveltulvat nuo elon kaikkeus-kanteleen,
mi riehuu ja raastaa ja armaitaan allokoi –
mitä rinnalla sen, runo, sievät siirtosi ois?
Vain vaimea kaiku, mi aatelmat toistaa voi…
Runopiirtoja vain – yli kulkue ylhäinen
riensi, lensi, ja helvetin torvien toitotus soi.
Runon takana
Olen suunnitellut kirjoittavani triptyykkimäisen runoteoksen Hieronymus Boschin kuuluisan, monin tavoin arvoituksellisen paratiisia, maallisia iloja ja helvettiä kuvaavan Maallisten ilojen puutarha -maalauksen (n. 1500–1505) pohjalle.
Runoteokseni on ekfrasis, jossa kokeilen erilaisia runomittoja ja -muotoja saadakseni kuhunkin osaan tunnun aiheistosta ja kielellisestä materiaalisuudesta, joka vastaisi kokemustani Boschin hämmentävästä teoksesta.
Kun mietin, millaisia runomuotoja käyttää, tuli yhtenä mahdollisuutena mieleeni gaseeli, joka on alkujaan arabialainen rakkauslaulu, mutta jolla on myöhemmin käsitelty niin maallisia kuin mystisiä teemoja. Euroopassa gaseeleja on kirjoitettu keskiajalta lähtien. Runomuoto oli suosittu erityisesti romantiikassa. Esimerkiksi J. W. von Goethe innoittui persialaisen Hafizin runoista ja hyödynsi gaseelia kokoelmassaan West-östlicher Divan (1819). Nykyrunoudessa gaseelilla leikkii Jyrki Kiiskinen teoksessaan Nenän edessä vuori (2023).
Päätin etsiä käsiini edustavan gaseelin ja kirjoittaa sen päälle asioista, joihin Boschin maalaus helvetistä antaa virikkeitä. Löysin Otto Mannisen Virrantyven-kokoelman (1925) runon Kultaiset torvet. Omassa gaseelissani yhdistyvät Boschin tarjoama aihepiiri ja Mannisen runon innoittama rytminen hahmo ja loppusointukaava.
Boschin helvetinnäyissä on Danten Jumalaisen näytelmän tapaan kerroksia ja piirejä, mutta katsoja saa nähdä vaivaa hahmottaakseen niitä – näkymä on kaoottisen painajaismainen. Kuvatut ihmis- ja eläinhahmot ovat toistensa sekoituksia ja esiintyvät asetelmissa, jotka eivät viittaa suoraan tuntemaamme todellisuuteen, vaan pikemminkin Raamatun, tarujen, allegorioiden ja kauhufantasioiden olioihin ja tiloihin ja kuitenkin ne tuntuvat puhuvan meistä, ihmisistä.
Pyrkimykseni on luoda vastaava, yhtäaikainen tunnistettavuuden ja outouden tunne vanhahtavan ja lainatun kielen avulla. Käytän teoksessani eriaikaisia sanastoja ja tyylejä, ja nämä runokielen aineelliset kerrostumat toimivat ikään kuin maalina, jolla loihdin esiin kokemukseni. Tahdon, että lopputuloksessa näkyy käyttämäni materiaali aivan kuten siveltimen jäljessä näkyy maaliseos ja se, mistä materiaalista itse työväline on tehty.
Kirjoitin runoa syyskuussa 2023 kolmessa jaksossa. En ole päättänyt, sijoitanko jaksot peräkkäin vai eri kohtiin triptyykkini helvettiosuutta. Boschin teosta ja kokemustani kuvatessani olen toistuvasti kysynyt, mitä ovat paratiisi ja helvetti, joita piirrän esiin? Kysymys on avoin, mutta olen varma, että jokainen elävä tunnistaa, miten helvetti murtautuu kieleen ja todellisuuteen luhistaen ajatukset, jotka yrittävät jotenkin kuvata ja käsittää tuota murtautumista – ja selvitä.
Gaseeli perustuu säepareille, joita on runossa yleensä 5–12. Sääntöjä on lukuisia, mutta olennaisimpiin kuuluu se, että ensimmäisen säeparin loppusointu jatkuu kaikissa parillisissa säkeissä, jolloin riimikaava on aa – ba – ca – da… Säännöt auttavat jäsentämään asioita, joita on muutoin vaikea nimetä.
Vesa Haapala
Vesa Haapala on Vantaalla asuva kirjailija, joka on julkaissut kaksi romaania ja viisi runoteosta. Hän opettaa kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Kuva: Tommi Tuomi, Otava.