Vesa Lahden runous on siirtymässä metsästä kaupunkiin
Lakkasin sohvapöytäämme, johon
lasistasi oli jäänyt rengas
kuva vangitsi minut ja
katsoin ulos tihkuiseen sateeseen
kun käännyin takaisin pöydän ääreen
rengas oli kadonnut
jatkoin työtäni, mutta
juuri sillä kohtaa
liikkui lakkasivellin
epävarmemmin
Runon taustaa
Kirjoitan yleensä vuodenajoista, ihmisestä luonnon ihmeiden edessä, eläimistä, järvistä, metsistä, merestäkin. Lapsuudessa vietin paljon aikaa Etelä-Pohjanmaalla. Koulujen kesälomat veivät minut männikkömetsien, soiden ja peltojen äärelle isovanhempieni maatilalle. Sinne palaan vieläkin, kun se on mahdollista, vaikka tilan kaikki rakennukset tuhoutuivat tulipalossa vuosikymmeniä sitten. Kuitenkin sieltä löytyy myös nykyään tuttu ja turvallinen kirjoituspaikka. Niistä maisemista kirjoitan. On myös toinen luonto. Se on keskisuomalainen järvimaisema. Ajattelen usein, että kuinka rikasta on elää kahdessa aivan erilaisessa ympäristössä. Ja kyllä siellä luonnossa runon kehyksillä liikkuu myös ihminen.
Muistot limittyvät toisiinsa ja tähän hetkeen. Tekstejäni voisi luonnehtia minimalistisiksi. Havainnoin, tutkin, teen muistiinpanoja, päiväkirjamerkintöjä ja kirjoitan ensimmäiset luonnokseni aina käsin. Myöhemmin siirrän ne tietokoneelle ja editoin. Erityisesti linnut ovat saaneet jostain merkillisestä syystä paljon tilaa runoissani. Olen miettinyt syytä tähän, enkä ole vielä löytänyt aivan selkeää vastausta. Ne ikään kuin pyrähtävät paikalle ja anovat päästä mukaan. Tähän saakka olen toki sallinut sen, sillä liittyväthän linnut erottamattomasti mielenmaisemaani mäntyjen, sammalten, kallioiden ja vesien kuviin. En haluaisi itseäni luokiteltavan luontorunoilijaksi, vaikka tiedän näin joskus tapahtuneen. Ehkä ei ole hyväksi sijoittua johonkin tiettyyn kategoriaan ja muumioitua sinne. On lennettävä eteenpäin. Nyt olen päättänyt antaa lintujeni levittää siipensä hitaalle muuttomatkalle. Siirryn vähitellen urbaanisempaan ympäristöön.
Tuon ihmisen lähelle. Vien ihmisen lähelle toista ihmistä. He rakastuvat, ikävöivät, eroavatkin palatakseen kerran vielä yhteen. He käyvät kamppailunsa kaupungeissa, puistokaduilla ja pienissä, ahtaissa huoneissa. Näitä seikkoja mietin, kun tarkastelin uudelleen noin vuosi sitten kirjoittamaani runoa. Luonnollisesti kuvaus on silkkaa fiktiota, mutta myös aivan hyvin joskus todella tapahtunutta, tai olen nähnyt ehkä unta, unohtanut sen tyystin, kuten kirjoittamisessa usein tapahtuu. Ehkä myös linnut palaavat vielä, kopistelevat ikkunalaudallani, mutta sekin kuuluu asiaan. Tarinat elävät.
Vesa Lahti
Vesa Lahti on muuramelainen runoilija, joka on julkaissut viisi runoteosta. Yksi hänen kokoelmistaan on ilmestynyt Kreikassa. Hän ohjaa runokursseja Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja Jyväskylän kansalaisopistossa. Hän kirjoittaa myös arvioita käännöskirjallisuudesta Maailmankirjat- verkkolehteen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.