Kuin rakkautta ja muita suuria tunteita
Törmäsin naistenlehteä lukiessani käsitteeseen limerenssi. Sillä tarkoitetaan voimakasta, usein pakkomielteistä ihastusta, joka voi aiheuttaa ahdistusta ja haitata normaalia elämää. Haaveiden kohde täyttää limerenssiä potevan ajatukset yötä päivää. Muu elämä saattaa unohtua, sillä euforisen hullaantumisen tilassa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun.
Saatoin kohottaa kulmiani. Kuvaus limerenssin oireista alkoi nopeasti kuulostaa tutulta.
Kirjallisuudessa pakkomielteistä rakastumista on toki kuvattu paljon. Nobelisti Annie Ernaux’n romaanin Puhdas intohimo (suom. Lotta Toivanen, Gummerus, 2024) minäkertoja kokee elävänsä rakastajansa A:n kohtaamisia varten. Viime vuoden syyskuusta asti olen pelkästään odottanut muuatta miestä, hän kuvaa. Kiihkeät parin tunnin mittaiset tapaamiset ja A:n puhelinsoitot lävistävät kertojan koko valveillaoloajan. Hänen maailmansa kapenee A:n hahmon muotoiseksi jopa siinä määrin, että kutsuilla hän huomaa menettäneensä kiinnostuksen kaikkeen mikä ei jollakin tapaa liity A:han.
Ernaux’n minäkertoja vaikuttaa suhteen alussa potevan limerenssiä, pakonomaista rakkausriippuvuutta, jota mitkään rajoitukset eivät häiritse. Limerenssin pauloissa oleva henkilö on taipuvainen olemaan sokea kumppaninsa ja suhteen puutteille. Ihastuksen pakkomielteinen ajattelu ja loputon analysointi saattavat aiheuttaa hallitsematonta mielialojen vaihtelua. Euforiaa. Iloa. Melankoliaa, jopa raivoa. Todellista yhteyttä toiseen ihmiseen ei välttämättä muodostu.
Tunnustan, että olen kärsinyt vastaavien voimien riepottelusta.
Intohimoni pauloissa olen ollut huonoa seuraa läheisilleni. Odotukset ihastukseni suhteen ovat olleet täysin epärealistiset. Olen ollut ylivirittynyt huomaamaan pienimmätkin tunnelman ja tunteiden muutokset – kirjoittanut niistä jopa muistiinpanoja! – sekä avautunut ystävien lisäksi sivukaupalla päiväkirjoilleni. Hajamielisyydessäni arkiset velvollisuudet ovat toistuvasti päässeet unohtumaan. En ole aina edes pystynyt hillitsemään tunteitani, kun intohimoni kohde on ollut avoinna edessäni.
Mitään oikeaa ihmissuhdetta ei ole ikinä syntynyt, koska todellinen inhimillinen vastakaiku on puuttunut. Eikä sitä koskaan tule, sillä kyse on aina ollut käsikirjoituksesta.
Kutsuttakoon tätä kirjallisen kaihon kohdetta Ernaux’n rakastajan salanimen hengessä romaani A:ksi. Useimmiten se on vielä lopulliseen muotoonsa asettumaton tekstiraakile, jolla ei välttämättä ole edes työnimeä. Haaveissani minun ja romaani A:n yhteinen tulevaisuus on täynnä täyttymätöntä lupausta ja vaikuttaa aina säkenöivän suurenmoiselta.
Voiko kirjoittaminen alkaa rajoittaa elämää merkitsemällä liikaa?
Itselleni romaanin kirjoittaminen on kiihkeimmässä vaiheessaan rakastumisen kaltaiseen hullaantumiseen verrattavissa oleva tila, joka saattaa aiheuttaa edellä kuvatun kaltaista oirehtimista. Tekeillä oleva käsikirjoitus täyttää ajatukset kellonajasta riippumatta. Mielikuvitus ristivalottuu todellisuuden kanssa aiheuttaen hajamielisyyttä, poissaolevuutta ja vaikeasti hahmotettavaa kiihkoa, jonka voi taltuttaa ainoastaan kirjoittamalla. Tunne on parhaimmillaan päihdyttävä.
Milloin kyse on terveen käsikirjoitussuhteen sijaan pakkomielteestä? Voiko kirjoittaminen alkaa rajoittaa elämää merkitsemällä liikaa?
Tietokirjassaan Rakkausriippuvuus. Miten toipua? (Otava, 2025) Tanja Moring kuvaa rakkausriippuvuutta ilmiöksi, jossa tunnemme pakonomaista tarvetta rakastua ja rakastaa aidosti. Rakkausriippuvainen ei koe olevansa arvokas ellei joku rakasta häntä. Tämäntyyppinen addikti joko unohtaa tai sivuuttaa usein omat tarpeensa ja on valmis tekemään kaikkensa rakkautensa kohteen hyväksi. Toista ihmistä kohtaan koettuun pakkomielteeseen liittyy toki erityyppisiä inhimillisiä piirteitä kuin addiktioon, joka koskettaa luovaa työtä, mutta kehossa jylläävä välittäjäainecocktail voi silti tuntua yllättävän samalta. Olen kokenut suloisia vatsanväänteitä ajatellessani romaani A:n sisältämää romanttista kohtausta tai kirjoittaessani siitä. Itkenyt henkilöhahmojeni suruja. Rohkenen väittää, että paatuneimmatkin kirjallisuuden ammattilaiset kokevat käsikirjoitustensa äärellä ainakin toisinaan tunteita.
Kun mitään kovin konkreettista ei ole vielä saavutettu, romaani A voi hahmottomuudessaan vaikuttaa ihmeellisen täydelliseltä. Kirjailija on ajautunut keskelle mysteeriä, luomisen prosessia, jonka vaikeasti määriteltävä ydinolemus on usein paikallistettavissa järjen sijaan juuri tunteeseen. Jo luominen sanana viittaa jumalaiseen toimintaan, joten ei ole ihme, että inspiraatio tai flow-tila saattaa tuntua korkeamman voiman johdatukselta. Perhe ja ystävät eivät kiitä kirjailijaa, joka uppoaa sisäiseen maailmaansa eikä välttämättä reagoi ajoittain edes puheeseen. Kirjoittaja saattaa idealisoida romaani A:ta kuin rakastettua. Tästä tulee parasta mitä olen koskaan saanut aikaiseksi! Läpimurtoteokseni! Päätyöni!
Moring kertoo kirjassaan, että englanninkielisissä rakkausriippuvaisten vertaistukiryhmissä rakkausaddikteista käytetään myös termiä fantasy addict, joka kuvaa osuvasti proosan kirjoittamista. Kirjailija voi koukuttua fantasiaan, joka ei ole todellinen missään muualla kuin hänen mielikuvituksessaan; se on kuin rakastettu, jota ei vielä kunnolla tunne. Jos oikein hyvin käy, kirjoittajansa huolella vaalima romaani A jalostuu lopulliseen painettuun muotoonsa herätäkseen henkiin myös lukijan mielikuvituksessa.
Taiteen tekemisen tai sen vastaanottamisen rinnastaminen rakkauden kokemukseen ei ole uusi ajatus. Maggie Nelson kirjoittaa Kuin rakkautta (suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2025) teoksensa esipuheessa filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendtin pöytävertauksesta. Pöytä herättää ajatuksen luvassa olevasta ravinnosta, mutta mahdollisuus nälän tyydyttämiseen on ainoastaan mahdollisuus, ei lupaus. Lisäksi tuo pöytä sekä yhdistää että erottaa meitä samanaikaisesti. Nelson pohtii taiteen olemassaoloa sen synnyttämän yhteyden kaipuun tyydyttämisen ja tämän saman kaipauksen ehkäisemisen kautta. Syvästi koskettava taide, joka ravistelee ajatuksiamme rakkauden kaltaisena voimana, tarjoaa samantapaista energiaa ja henkistä kiihottumista, omanlaistaan ravintoa sille joka sen pöydän ääreen asettuu. Antaako taide väistämättä saman myös tekijälleen?
Monissa kirjailijahaastatteluissa toistuu kokemus, että kirjoittamaan ajaa sisäinen polte. Uskoakseni useimmat ammattikunnan edustajista pystyvät hallitsemaan roihunsa ja toimimaan kuten kuka tahansa tavan kansalainen omassa arjessaan. Toisinaan saattaa käydä niin – kokijasta riippuen hyvässä tai pahassa – että tekeillä oleva käsikirjoitus varastaa vaivihkaa yöunet, jopa ruokahalun, ja himmentää mielenkiinnon muuta elämää kohtaan. Helmi Kekkonen kirjoittaa teoksessaan Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025) siitä, miksi kirjallisuus on tärkeää ja kirjoittaminen elintärkeää. Hän kuvaa, että lopulta kirjoittamatta oleminen on kirjoittavalle ihmiselle yksinkertaisesti mahdotonta.
Terveessä käsikirjoitussuhteessa työ ei silti häiritse tai hallitse koko elämää. Eräs kollega, jonka nykyisen käsikirjoitussuhteen diagnosoin mutuni perusteella terveeksi, huomautti että hänen kohdallaan limerenssin kaltaiset tuntemukset koskevat kirjoittamista yleisesti, eivät niinkään mitään tiettyä käsikirjoitussuhdetta. Lastenkirjallisuutta kirjoittava kirjailijaystävä puolestaan kertoi, että hänen ihastuksensa syttyy oikeastaan vasta sitten, kun kirjan maailma on valmis ja sitä pääsee tarkastelemaan etäämmältä. Siinä vaiheessa kirjailija tietää mitä kaikkea löytyy teoksen esittävän maailman ulkopuolelta. Jos lukijakin rakastuu kirjan maailmaan, siitä tehty lisämateriaali on bensaa liekkeihin ja ruokkii halua tietää lisää.
Kirjailijan uran varrelle mahtuu monenlaisia käsikirjoitussuhteita. Kiihkeän alkuhuuman jälkeen työtahti saattaa hidastua. Jo kuherruskuukausi on voinut tuntua turvesuolla sivakoimiselta, joka on ollut haastavaa sekä henkisesti että fyysisesti. Tekstin kanssa vietetty aika havahduttaa sen vahvuuksiin ja heikkouksiin, mukaan tulee enemmän ammatillista harkinta. Onko tämä sittenkään suhde jota kannattaa vaalia? Vai olisiko syytä vain pitää tauko? Moni päätyy flirttailemaan sivuprojektien kanssa, jonkun kollegan tapa on ylläpitää useaa käsikirjoitussuhdetta samanaikaisesti. Toinen taas ei koe olevansa kokonainen, ellei kirjoitusrintamalla ole meneillään vähintään pientä säpinää. Kirjoittaja voi työn edetessä turhautua, mutta myös ihastua syvemmin. Suhde saattaa leimahtaa kuumimpaan liekkiinsä vasta editointivaiheessa.
Toisina aikoina kirjoittaminen tuntuu enemmän välttämättömältä. Taiteen tekemisellä on tunnetusti parantavia voimia. Traumaattisten kokemusten jälkeen tai haastavien elämäntilanteiden aikana se voi olla oljenkorsi, joka kannattelee kiinni elämässä ja auttaa mustimpien hetkien yli.
Rakastuminen kirjoittamiseen ja tekeillä olevaan käsikirjoitukseen kustantamosuhteesta tai yleisöstä välittämättä on parhaimmillaan eteenpäin puskeva voima, joka tarjoaa energiaa ja myös auttaa luovimaan hylkäyskirjeiden aallokossa. Eräs muusikkotuttuni lausahti kerran, että kenties onnellisin on iloinen harrastaja. Tuttu lause valitettavasti teoksenne ei sovi kustannusohjelmaamme menettää lannistusvoimaansa aina, kun tekijä löytää todellisen ilon omasta kirjoittamisestaan.
Käsikirjoitussuhde voi olla myös myrkyllinen. Pakkomielteensä vallassa oleva kirjailija ei ymmärrä lopettaa toimimatonta suhdetta romaani A:han ajoissa.
Käsikirjoitussuhde voi olla myös myrkyllinen. Jääräpäisen pakkomielteensä vallassa oleva kirjailija ei ymmärrä lopettaa toimimatonta suhdetta romaani A:han ajoissa. Ei välttämättä sittenkään, kun hänen vuodatuksiaan ja loputonta tekstianalyysiään viestiketjusta ja jopa vuodesta toiseen kuunnelleet kollegatkin varovasti vihjaavat olisiko aika jo päästää irti.
Riippuvuudella viitataan käyttäytymismalleihin, jotka eivät ole enää yksilön omassa hallinnassa. Kotiväen pyyntö vaikkapa tiskien hoitamisesta saattaa kaikua kuuroille korville, kun on kirjoittamisen koukuttavan hurman vallassa. Omiin fantasioihin vetäytyminen on myös tehokas ja nopea keino vältellä kipeitä tunteita tai liian kivuliaita muistoja, sillä fantasia leimahtaa hehkuunsa sekunneissa. Onko silloin kyse enää pelkästään kirjoittamisesta?
Ernaux’n romaanin kertoja haluaa vähän väliä lopettaa suhteensa A:han, jotta ei olisi enää tämän puhelinsoittojen armoilla ja kärsisi. Silti hän jatkaa suhdetta hinnalla millä hyvänsä, jotta hänen päivissään olisi jotakin odotettavaa. Sosiaalisessa mediassa törmää verrattain usein käsikirjoituksiinsa rakastuneisiin kirjailijanalkuihin, jotka ovat valmiita venymään lähes miten tahansa saadakseen romaani A:nsa julkaistuksi tai edes tyydyttävällä tavalla valmiiksi.
Ei ole epätavallista, että esikoisromaania kirjoitetaan jopa vuosikymmeniä. Itse aloin suunnitella urani aloittaneen fantasiatrilogian maailmaa 14-vuotiaana. Olin 34-vuotias kun se vihdoin julkaistiin.
Tärkeä hermojärjestelmän välittäjäaine rakastumisen ja hullaantumisen kemian taustalla on dopamiini, joka liittyy kiinteästi addiktioiden syntymiseen. Sen tehtävänä on palkita meitä siitä että haluamme jotakin. Kun kirjailija saa päähänsä mahtavan idean, hän pyrkii maksimoimaan aikansa tekstin parissa kirjoittaakseen sen todeksi. Dopamiini-ilotulitus aivoissa varmistaa koukussa pysymisen. Olo tuntuu energiseltä ja euforiselta, kirjoitusvimma saattaa lähennellä jopa maniaa. Ei siis ole ihme, ettei dopamiinipäissään kirjoittava koe vaikeuksia hakata näppäimistöä aamun pikkutunneille asti. Kyllä nyt sujuu!
Koukuttuminen omaan tekstiin aiheuttaa parhaimmillaan suloista euforiaa, mutta vaikka tunne on huumaava, se on samanaikaisesti elimistölle stressitila. Keho ja aivot alkavat lopulta väsyä. Silti kirjoittamiseen addiktoitunut saattaa yhä tavoitella uutta dopamiinin purskahdusta. Kun himoittu palkkio jää saamatta, koemme mielipahaa ja ahdistusta. Sisäinen rauha on vaarassa kadota.
Moring kirjoittaa, että rakkausriippuvuus voi saada aikaan niin pakonomaisia tunteita, että ne muistuttavat voimakkuudeltaan pakko-oireista häiriötä (OCD). Jos kirjoittaminen lipsahtaa limerenssin tapaiseksi tilaksi, kirjailija luistelee nopeasti kaltevalla pinnalla. Voi olla, ettei vuosia työstämästään käsikirjoituksesta osaa päästää irti vaikka järki kehottaisi siihen. Kirjailija saattaa rikkoa itsensä ja mielenterveytensä sekä tulehduttaa jännetuppinsa samassa vimmassa, jossa työ eteni aikaisemmin ihmeellisen sulavasti. Hän turhautuu, ahdistuu, ja saattaa kokea raivoisaa halua viskata KIDEn apurahalla hankittu kannettava seinään. Ehkä hän tahtoo kieltää romaani A:n olemassaolon kokonaan ikään kuin voisi unohtaa, että hänellä oli tämäkin käsikirjoitussuhde, johon käytti niin paljon kallisarvoista aikaansa.
Myös jokainen arkistoihin pölyttymään jäänyt romaaniyritys on ollut osa kirjailijan ammatillista elämää ja kehittymistä kirjoittajana. Lisäksi jokaiseen käsikirjoitukseen punoutuu paljon elettyä elämää ja tunteita. Ehkä juuri siksi irti päästäminen valmiista teoksesta – tai varsinkin pelkästä raakileesta – voi tuntua vaikealta ja aiheuttaa jopa sydänsurun kaltaisia oireita.
Kaikki seinät joihin päätänsä hakkaa eivät välttämättä lopulta anna periksi. Itselleni murtumaton seinä oli ensimmäinen loppuun asti kirjoitettu ja vuosikausia hiomani versio samasta trilogiasta, joka aloitti urani. Jos en olisi päästänyt siitä irti, minusta ei ehkä koskaan olisi tullut kirjailijaa.
Ihmissuhteiden tavoin useimmat käsikirjoitussuhteet vaativat kypsyäkseen aikaa, hyväksyntää ja omanlaistaan periksiantamattomuutta.
Ihmissuhteiden tavoin useimmat käsikirjoitussuhteet vaativat kypsyäkseen aikaa, hyväksyntää ja omanlaistaan periksiantamattomuutta. Kirjailija voi oppia näkemään kirkkaammin sekä käsikirjoituksen vahvuudet että tunnustamaan ja hyväksymään sen heikkoudet. Mikäli hän on terveellä itsekriittisyydellä ja itsemyötätunnolla varustettu yksilö, seuraa väistämättä ymmärrys siitä, että romaani A saattoi olla täydellisen virheetön ainoastaan sen kirjoittajan omassa mielikuvituksessa.
Ajan myötä romaani A:sta tulee romaani muiden joukossa, yksi osa tuotantoa. Kun tarvittava etäisyys on otettu, kirjailija pystyy jälleen näkemään ilman häiriötekijöitä todellisen maailman ja muut ihmiset ympärillään. Ehkä ne tiskitkin tulevat vihdoin tiskatuksi.
Kun kirjoittaa todeksi jotakin, mitä ei vielä eilen ollut olemassa, kyseessä on aina vaativa henkinen ponnistus. On meistä itsestämme kiinni kuinka lempeästi luovaan prosessiin suhtaudumme. Parhaimmillaan tuo rakkauden kaltainen sisäinen voima roihuaa maaliin asti: kunnes kirja menee painoon ja kohtaa yleisönsä. Sokeinkin hullaantuminen romaani A:han tulee silti väistämättä laantumaan ja muuttumaan analyyttisemmäksi, sillä muuten kirjoittaja ei voi kehittyä. On mahdollista – ja suotavaa! – löytää lempeys itseään ja mennyttä käsikirjoitussuhdettaan kohtaan, sekä oppia näkemään kuinka paljon työ tällä kertaa opetti. Jos ei olisi kulkenut koko matkaa, ei seisoisi tekijänä parhaillaan juuri siinä missä on.
Ernaux’n romaanin kertoja luopuu lopulta osittain olosuhteiden pakosta rakastajastaan A:sta. Hekumaisen romanssin päättyminen ja sen muistelu johdattaa hänet oivalluksen äärelle: suhde A:han on nivonut hänet tiiviimmin maailmaan. Ylellisyydeltä tuntuu oikeus kokea intohimoa toista ihmistä kohtaan.
Ehkä taiteen tekeminen ja siitä hullaantuminen ovat pohjimmiltaan samankaltaista ylellisyyttä, jota Ernaux romaanissaan kuvaa. Hannah Arendtin pöytä on täyttänyt lupauksensa ja tyydyttänyt kirjoittajan nälän – ainakin toistaiseksi.
Erika Vik
Erika Vik on pääkaupunkiseudulla asuva kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka on työskennellyt myös LANU! kirjallisuusfestivaalin vastaavana tuottajana. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä nuorten että aikuisten kirjallisuutta. Vik etsii inspiraatiota useimmiten taiteesta ja museoista sekä juoksee mielellään merenrannalla. Kuva: Satu Leisko.