Flow’n aallonharjalla – tai jo uppeluksissa
Aivot tarvitsevat taukoja toimiakseen. Jos pinnistelee liian pitkään, suoritus heikkenee. Ihminen pystyy keskittymään yhteen asiaan enimmillään puolesta tunnista puoleentoista tuntiin.
Tiedän kaiken tämän – mutta oma kokemus valitettavasti väittää usein vastaan. Tekstihän juoksee parhaiten, kun ei tarvitse pysähdellä. Täydellinen uppoutuminen tuntikausiksi on ihanaa! Vasta silloin mieli todella terävöityy ja palaset loksahtelevat paikoilleen.
Keskiarvot ovat aina keskiarvoja ja yksilölliset erot suuria. Joillakin meistä on epätasainen keskittymisprofiili: tarkkaavaisuus on nolla tai sata prosenttia ja harvoin mitään siltä väliltä.
Puhutaan hyperfokuksesta – voimakkaasta keskittymisen tilasta, josta on jopa vaikea irtautua. Se voi liittyä neuroepätyypillisyyteen ja siihen, että siirtymät ovat hankalia. Ensin ei saa tartuttua mihinkään, mutta kun pääsee vauhtiin, kiinnostavaan hommaan uppoutuu niin, että unohtaa kaiken muun.
Hyvää flow’ta ei tee mieli keskeyttää: Ratsastan tällä aallolla loppuun saakka, maksoi mitä maksoi, koska jos nyt lopetan, en saa tätä tehtyä koskaan.
Päiviini sisältyy paljon ajatusten harhailua, taustatiedon selailua ja yleistä nahkeutta. Tehottoman ajan vastapainoksi kone hyrrää ajoittain niin, että tekstiä syntyy tuhansia merkkejä tunnissa tai jokin rytöläjä hioutuu maagisesti järkeväksi paketiksi. Pelkään, että ilman tätä taipumusta tuskin edes saisin mitään pidempiä tuotoksia aikaan.
Esimerkiksi suositussa pomodoro-tekniikassa töitä tehdään ajastimen avulla 25 minuutin pätkissä ja väleissä pidetään tauko. Menetelmä voi auttaa aloittamaan, alle puoleen tuntiinhan on helppo sitoutua.
Mutta kun työ sujuu, pakkotauko tulee vastaan naurettavan nopeasti. Hyvää flow’ta ei tee mieli keskeyttää: Ratsastan tällä aallolla loppuun saakka, maksoi mitä maksoi, koska jos nyt lopetan, en saa tätä tehtyä koskaan.
Eikä kyse ole vain fiiliksestä. Uhka on todellinen: työhön ei välttämättä pääse enää yhtä hyvin kiinni.
Aivoterveyden näkökulmasta taukojen hyöty lienee kiistaton. Vaikka hyperfokus olisi nautinnollinen tila, intensiiviset rupeamat kuormittavat. Jos ne toistuvat tiuhaan, kestävät kohtuuttomasti tai saavat laiminlyömään perustarpeita tai läheisiä ihmisiä, kyky kääntyy taakaksi. Mieli ja keho väsyvät ja seuraa romahdus.
Taannoin ihan pelästyin sitä sekavaa ja epätodellista oloa, joka pitkästä työputkesta pahimmillaan voi seurata. Tuntuu kuin olisi oikeasti mennyt hajottamaan aivonsa. Jopa se sinänsä mielekäs työ, jota on yötä myöten viilannut, vain inhottaa.
Totta kai olen monta kertaa ajatellut, että olisi viisasta opetella toisenlainen työtapa. Sinnikkäästi toistaen pakottautuisi aloittamaan aikaisin, olemaan tasaisen tuottava ja tauottamaan järkevästi.
Osin olen onnistunutkin luomaan rutiineja. Sillä on kuitenkin rajansa, paljonko omaa päätä voi tai edes haluaa säätää.
Sen sijaan tai lisäksi voi ehkä säätää taukovinkkejä itselle sopivammiksi. Jos valmiiksi tietää, että välillä lähtee lapasesta, voi aikatauluttaa itselleen myös riittävän pitkiä pätkiä lepoa. Heittäytyy välillä tietoisesti virtaan, mutta tasapainottaa sitä buukkaamalla kokonaisia toipumispäiviä.
Jos valmiiksi tietää, että välillä lähtee lapasesta, voi aikatauluttaa itselleen myös riittävän pitkiä pätkiä lepoa.
Edes jonkinlainen suunnitelmallisuus auttaa myös sovittamaan yhteen omia projekteja, arjen velvoitteita ja toisten ihmisten tarpeita. Toimivaa rytmitystä joutuneekin säätämään aina uudelleen myös iän ja elämäntilanteen mukaan.
Onneksi pienistäkin asioista voi olla hyötyä. Ilahduin, kun luin, että niin sanotut mikrotauot vähentävät tutkitusti stressiä ja auttavat palautumaan. Ne kestävät vain 30 sekunnista muutamaan minuuttiin, eikä niitä edes kalenteroida. Tuossa ajassa ei ehdi ryhtyä mihinkään, mikä veisi ajatukset liian kauas (someen mikrotauolla ei ole tarkoitus mennä!).
Tällaisia taukoja pidän luonnostaankin, ainakin välillä. Tuijottelen tyhjyyteen tai ikkunasta ulos, liikuskelen vähän ja hymisen jotain. Keho ehtii hitusen rentoutua, silmät tarkentavat muualle kuin ruutuun. Samalla muistaa hengittää kunnolla, käydä vessassa ja juoda vettä.
Tai jos ei muista, on jo niin upoksissa, että kannattaa totutella laittamaan niistäkin muistutus.
Anna Tommola
Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.