Bioromaani ammentaa arkistojen aarteista
”Minua vihlaisee nähdä kaikki nämä täyteen kirjoitetut arkit, monet täynnä kaipausta ja rivien väliin kätkettyjä toiveita. Osa kirjeistä on Remingtonilla hakattuja, osa minun pienellä, selkeällä käsialallani kirjoitettuja. Ne olisi parasta polttaa etteivät joudu vääriin käsiin.” (Runoilijan talossa, s. 18).
Helena Sinervon romaanin Runoilijan talossa (Tammi, 2004) neljännessä luvussa Eeva-Liisa Manner aikoo hävittää paperinsa, mutta se jää tekemättä, kuten tosielämässäkin. Niinpä Sinervo on romaania kirjoittaessaan voinut käyttää lähdeaineistona myös Mannerin alkuperäisiä käsikirjoituksia ja kirjeitä.
Romaanin jälkisanoissa Sinervo kuvaa elämäkertahankkeen muuttumista romaaniksi kertomalla, että päätti ensin kirjoittaa vain olemassa olevan kirjallisen fakta-aineiston pohjalta. Arkistoaineistoihin tutustuminen muutti elämäkerran romaaniksi: ”Dramaattiset tapahtumat Churrianassa sekä symbolisesti latautunut katon romahtaminen kiehtoivat mielikuvitustani tavalla, joka tuntui vaativan romaanimuotoa.” (Runoilijan talossa, s. 238-239.) Jälkisanoineen romaani on hyvä esimerkki siitä, miten historiallinen todellisuus ja fiktio, arkistoaineistot ja niiden ruokkima mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on noin 2200 henkilöarkistoa, joista valtaosa on vapaasti käytettävissä myös taiteellisen työn lähdeaineistoksi. Viime vuosina ilmestyneitä kaunokirjallisia teoksia, joissa arkistoaineistoja on jollain tavalla hyödynnetty, ovat esimerkiksi Ritva Hellstenin Raija (Aviador, 2020), Anna Kortelaisen Kulkija (Tammi, 2023) sekä Suvi Ratisen tämän syksyn romaani Pakolainen (Otava).
Tyypillisesti henkilöarkistoaineistot sisältävät henkilöön liittyviä asiakirjoja, kuten koulutodistuksia ja kustannussopimuksia, kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia, toiminta-asiakirjoja, valokuvia ja äänitteitä tai lehtileikekokoelmia. Aineistoa on monen ikäistä. Merkittäviä määriä aineistoa on jo 1600- ja 1700-luvuilta, mutta valtaosa SKS:n aineistoista on 1800- ja 1900-luvuilta.
Henkilöarkistoaineistojen lisäksi tarjolla on paikallishistoriallisia ja perinneaineistoja sekä muistitietokeruita eri aiheista. Aineistoja koskevia tietoja saa paljon jo Finnasta tai arkiston verkkosivuilta, mutta olipa aihe mikä tahansa, aina kannattaa myös kysyä arkistosta suoraan. Kaikkiin hakuvälineisiin ei asiakas pääse käsiksi ja monet aineistoja koskevat luettelot ovat käytettävissä vain paikan päällä arkistossa.
Kaikkiin hakuvälineisiin ei asiakas pääse käsiksi ja monet aineistoja koskevat luettelot ovat käytettävissä vain paikan päällä arkistossa.
Jokainen henkilöarkisto on erilainen kuin mikään toinen. Jotain henkilöarkistoa on yksi kotelo, toista yli sata. Henkilöarkistojen lisäksi on kirjallisten yhdistysten, esimerkiksi Nuoren Voiman Liiton ja Kirjailijaliiton arkistot, sekä tuhansia tunteja kirjailijahaastatteluja 1970–2020 -luvuilta. Aineistot ovat arkistossa lähtökohtaisesti vapaasti käytettävissä, ellei niihin liity – kuten osaan aineistoista liittyy – erityisiä määräaikaisia käyttörajoituksia, jolloin käyttö on luvanvaraista tai aineistot suljettuja.
Aineistot ovat SKS:n omaisuutta, mutta tekijänoikeus säilyy tekstien kirjoittajilla. Tekijänoikeuden sekä aineistoihin liittyvien tietosuojakysymysten vuoksi aineistot tilataan kirjallisesti käyttöön arkistosalissa, käyttötarkoitus ilmoitetaan ja samalla allekirjoituksella sitoudutaan aineiston asialliseen käyttöön. Mahdollisia käyttötarkoituksia ovat esim. tieteellinen tai historiallinen tutkimus (esim. sukututkimus), journalistiset tarkoitukset, taiteellinen ilmaisu tai henkilökohtainen tiedontarve.
Aineistoa saa tutkia ja tietokirjassa tai vaikkapa näytelmässä siteerata jo tutkimusluvalla, mutta osin tai kokonaan julkaiseminen vaatii sekä arkiston että tekijänoikeudenhaltijan luvan. Aluksi aineisto tilataan arkistossa tutkittavaksi ja tutustuttavaksi, ja mahdollista julkaisulupaa johonkin osaan tai kokonaisuuteen, mikäli tarpeen, pyydetään vasta myöhemmin, kun pyyntö on mahdollista muotoilla täsmällisesti. Julkaisemisen osalta arkiston lupa edellyttää, että lupa tekijänoikeuksien haltijalta on saatu. Eettisiä kysymyksiä aineistojen käyttöön liittyy luonnollisesti vielä enemmän ja osana arkiston omaa toimintaa, mutta myös palveluna käyttäjille, arkisto ohjaa ja pohtii asiakkaan kanssa yhdessä sitä, miten ja kenen luvalla aineistoja voi käyttää tai miten niihin viitata.
Iina Nieminen kirjoittaa Kiiltomadon esseessä Ehkä se tapahtui seuraavasti – fiktiota tosihenkilöistä (7.5.2023), että ”[B]iofiktio leikittelee fiktiivisen maailman ja lukijoiden aktuaalisen todellisuuden rajapinnoilla näkyvästi”. Leikittely on varmasti yksi ihan kuvaava sana, mutta kepeä sellainen. Kaikenlaisen arkistoaineistoihin kohdistuvan tutkimuksen näkökulmasta toden ja kuvitellun raja on olemassa, ja vaikka ei haluaisikaan leikitellä, raja pakenee aina. Kaunokirjallisuudella ja yksityisarkistoaineistoilla on sama tehtävä ja mahdollisuus täydentää yhteistä, julkisuudessa jaettua kertomusta jostakin historiallisesta tapahtumasta tai todellisuudesta. Aineistojen tulkitseminen puolestaan on tehtävä, joka yhdistää niin akateemista tutkimusta kuin taiteellista työtäkin, vaikka keinot ja vapaus olisivat erilaiset. Arkiston näkökulmasta aineistojen käytön moninaisuus on rikkaus.
Arkiston näkökulmasta aineistojen käytön moninaisuus on rikkaus.
SKS:n arkiston, kuten muiden arkistojen, aineistot tarjoavat inspiraatiota ja lähteitä historialliseen fiktioon. Lisäksi arkistoon toisinaan tallentuu romaaneista käytyä keskustelua, kirjallisuushistorian elävä, jatkuvassa muutoksessa oleva vuo. Palatakseni alun esimerkkiin, Mannerin omia arkistoaineistoja on saapunut arkistoon monessa osassa aina viime vuoteen asti. Kuva täydentyy ja lisää aineistoa tulee käytettäväksi sitä mukaa, kun Mannerin lähettämiä kirjeitä sisältäviä muiden ihmisten henkilöarkistoja saadaan arkistoon ja järjestetään niin, että Mannerin lähettämät kirjeet ovat löydettävissä.
Kiinnostava lisä Mannerin oman työn ja kirjailijakuvan jatkeeksi ovat esimerkiksi Helena Sinervon Runoilijan talossa -romaanin taustatyönä tekemät haastattelut, Linnunlaulun lukupiirissä kirjan ilmestyttyä siitä käyty keskustelu tai niin ikään arkistoon äänittämällä tallennettu Eeva-Liisa Mannerin seuran perustamiskokous keväältä 2005. Kuva Mannerista ja hänen merkityksestään muuttuu niin arkistoaineiston kuin hänestä tehtyjen tai häneen liittyvien romaanien tai näytelmien myötä, ja myös vastaanoton ympärillä käyty keskustelu tallentuu arkistoon. Jälleen uusien tulkintojen ja kertomusten aineistoksi.
Katri Kivilaakso
Katri Kivilaakso on helsinkiläinen kirjallisuudentutkija, joka työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kokoelmapäällikkönä.