Kun hyposeni ottavat vallan
Käsi nousee kohti… Tekoälyohjelmisto, jonka sinun pitäisi tietää
CHAT-GPT Suomi, sovelluksen aloitussivu. Ja heti virheitä!
Seuraavaksi hyposeni ottavat vallan mainostetusta ajan ja rahan säästämisestä, jota pidetään olennaisena etuna. Olen elämässäni huomannut, että kaikki pihistäminen ja oman edun tavoittelu johtavat tappioihin, maailmanhenki tulee velkomaan. Säästämisestä on tullut minulle kirosana, mutta samalla se on laaja filosofinen käsite, joka kytkeytyy asteittain elämäkielteisyyteen.
Ja tekoälyn kanssa säästely alkaa tuntua yhä vastenmielisemmältä: täysi teho… tuloksia sekunneissa… laadukasta sisältöä… alusta loppuun… henkilökohtaista sisältöä brändillesi...
Tällaiselle apurilleko muka alistaisin kallisarvoisen ajatteluni, luovan hetkeni?
Mainostettu nopeus – mihin me tarvitsemme nopeutta? Nopeasti alta pois tylsät tehtävät, jotta päästään olennaiseen?! Mikä se olisi? Ajattelu? Ajattelunsa ajattelu? Muistuu mieleen piruileva Gustave Flaubert, joka piti pikajunia tarpeettomina, koska mitä hyötyä on siitä, että typerät ihmiset pääsevät yhtä typerien ihmisten luokse nopeammin jauhamaan typeryyksiään.
Minua ei siis puhuttele mikään niistä ajatuksista, joita tekoälyllä mainostetaan, koska pidän hitaudesta, vaivannäöstä, itse rakentamisesta ja vihaan siilaamista ja perkaamista. Kuulemma se onkin aivan oma taiteenlajinsa, aikaa ja vaivaa vaativaa puuhaa, kun tekoälyn tuottamasta raakamateriaalista muokataan ihmisen hyväksymää lopputulosta. Sen kaltaiseen vaivannäköön en ryhtyisi. Tahdon koko prosessin. Enkä kestä muovin tuntua. Joskus saatan sähköistyä google-kääntäjän surrealismista, mutta se on hetken vitsi, se poksahtaa, haipuu… kohta ajattelenkin epätoivoissani tekoälyä kääntämässä kaunokirjallisuutta.
Toimintaa harjoittaakin jo Mollusca Press (nilviäispaino!), kertoo Petteri Järvinen kirjassaan Tekoäly ja minä (Tammi, 2023). Kustantamo käännättää koneella tekijänoikeuksiltaan umpeutuneita klassikkoja pienille kielialueille, valikoimaan kuuluvat ainakin Herman Melvillen Valas ja Mark Twainin Tom-Sahan seikkailut. Nähtävästi joku suomi tai khmer kuvitellaan niin primitiiviseksi, että mikä tahansa mongerrus kelpaa. Järvinen antaa hiuksia nostattavan näytteen Moby Dickin julkaistusta käännöksestä (kaikki virheet ovat koneen): ”Se on tapa, jolla voin ajaa pois pernasta ja säätää verenkiertoa. Aina kun löydän itseni kasvaksi synkiksi suusta; kun se on kostea, drizzly marraskuu sieluni… ” No, niin, pilkka sikseen – odotetaan vuosi-pari, niin saamme sileämpiä käännöksiä; Google Translate on jo varsin hyvä asiatekstissä, kauno on hankalampaa.
Ja pysyköön hankalana!
Kapinaa sekin, että tuherran tätä esseetä pieneen muistikirjaani käsin. Kynät vaihtuvat. Algoritmien pako on absurdia. Mutta niin tuntuu koko kirjoittaminenkin nykymaailmassa olevan, joten, absurdin hengessä, jatkakaamme.
Teen yhä enemmän kaikkea, mikä rauhoittaa mieltä ja antaa levollista tyydytystä. Se ei tapahdu koneen ääressä ja tekoälyn kanssa puuhastelu ei missään tapauksessa kuulu sellaiseen tekemiseen. Kudon äitivainajani jätelangoista pannulappuja, nurinoikeinnurinoikein, tulee puikkoja heilutellessa mieleen Pentti Linkola, joka kehotti kaikkia jäämään kotiin kutomaan villasukkia. Mutta sen sijaan haihattelemme tekoälystä, joka nyt ykskaks muuttaa maailman ja meidät paremmiksi. Yksinollayksinollayksinolla, aivan järjettömällä vauhdilla!
Jotta tästä tekstistä ei kuitenkaan tulisi pelkkää harmaantuvaa marmatusta, otan lusikan kauniiseen käteen ja tutustun moniaalla nyt kukkivaan tietoon tekoälystä.
Yle Areenan podcastissa Voiko tekoäly vaikuttaa tulevaisuuteesi (2.10.2023) esimerkiksi soitetaan Rahmaninovin tulkinta Tšaikovskin teoksesta Vuodenajat – marraskuu vuodelta 1919. Soitto on aikanaan kaiverrettu pianolalle ja tulosta on editoitu tekoälyn avulla.
Minusta tulee synkkä suun suhteen (kelpaa kielenkorjausohjelmalleni) kun alan kuunnella etukäteen kelvottomaksi tuomitsemaani soittotuotosta. Jotain puuttuu. Selvästi puuttuu. Hengitys. Ei hengitä.
Soitan tuotoksen Helsingin Konservatorion liedlehtori Heikki Pelliselle. Kysyn, miksi tällaista hänen mielestään tehdään? Hän vastaa, että ehkä siitä on asiantuntijoille tiettyä tutkimuksellista hyötyä.
– Vähän kuin kiillottaisi hopeat.
– Jääkö Rahmaninovista sitten enemmän jäljelle näin kuin hitusen retusoituna kivilevytaltiointina?
– Sellainen kokemus on tietenkin aivan toinen, subjektiivinen ja monilonkeroinen; jos Rahmis on palvontasi kohde, on suorastaan pyhä hetki kuulla häntä itseään vanhalta levyltä, silloin rahinatkin ovat osa kokemuksen ainutlaatuisuutta.
– Ajan tuntu… Kuolevaisuus…
– Mutta tämä, ihan kelvollinen hyödyke. Jos et tiedä, että siinä soittaa itse Rahmaninov, ei ole väliä. Intohimoja ei kylläkään herätä.
Juuri niin, hyödyke. Pianonsoittoa pätkä. Iänikuista sävelketsuppia, se tietty pianonlirutus, jolla maustetaan kaikki liikkuva kuvamateriaali, jonka halutaan koskettavan meitä.
Esteettisen tajun tylsistyminen, siitähän tässä on kyse.
– Kyllä se tylsistyy, sanoo Heikki. Ja se eettinen kynnyshän on jo aika päiviä sitten ylitetty, että saako tallata elävän ihmisen työn yli; saa, kun mennään vaan.
On pakko kuunnella Richterin aito tulkinta samaisesta Tšaikovskin marraskuusta. Se on lumoava, se hengitetään ilmoille, se on oikullinen kuin tuulen pyrähtely, soitto säteilee ja kimmeltää.
Mietin, että jos TÄ on jo voittanut ihmisen sakinpeluussa, tarkoittaako se, että ihmisaivot jäävät koneesta jälkeen? Kysyn asiaa aivotutkija Tiina-Kaisa Kukko-Lukianovilta, jolla olen luettanut Robert Epsteinin artikkelin Aivot vailla sisältöä (Niin & Näin, 2/17). Artikkeli on antanut minulle suurta lohtua. Kognitiotieteilijä ja mielenfilosofi Epsteinin mukaan ihmisaivot on historian saatossa nähty milloin jumalallisena henkäyksenä, milloin mekaanisena koneena, aina sen mukaan, mitä maailmasta on ajassaan tiedetty. Ja meidän aikamme kehno metafora on tietenkin tietokone.
– Mikä olikaan tutkimuskohteesi?
– Pieni alue järjettömän monimutkaisessa aivorakenteessa: lyhyesti, hypotalamuksen tuberomamillaarinukleus, histaminergiset solut, hippokampus. En voi kyllä kuvitella, että kone yltäisi johonkin niin monimutkaiseen kuin aivot…
Epstein väittää, etteivät ihmisaivot sisällä edes sellaisia yksinkertaisia asioita kuin muistoja. Ei edes muistoja?! Lapsuuden lorut ja laulut – jossain aivojen kirstussahan niiden täytyy olla?
Mitään kirstua, saati suurempaa säilöä ei Epsteinin mukaan ole olemassa, vaan tiettävästi n. 86 miljardia hermosolua, jotka keskenään saattavat luoda 100 triljoonaa voimakkuudeltaan vaihtelevaa yhteyttä ja jonka jokaisessa yhteyspisteessä vaikuttaa yli tuhannen proteiinin sen hetkinen tila. Jos tämän kuvion siis jotenkin pystyisi simuloimaan tietokoneelle – pyrkimyksenä vaikkapa kehittynyt tekoäly – se ei vielä tarkoittaisi mitään kuvion tuottaneiden aivojen ruumiin ulkopuolella. Kaiken lisäksi tämä otos aivojen senhetkisestä tilasta olisi kutakuinkin merkityksetön, jos emme saisi tietää aivojen omistajan koko elämänhistoriaa.
Ihana ajatus – aivot eivät ole kopioitavissa! Ne ovat suunnaton tähtitaivas!
– Niinpä. Ja ihmisaivojahan ei lähtökohtaisesti ole luotu käsittelemään tietoa, perustarkoitus on jäädä henkiin, lisääntyä ja pitää yllä kehon homeostaasia eli sisäistä tasapainoa.
– Tiedonkäsittely siis tapahtuu tätä taustaa vasten?
– Kyllä. Nyt kun istumme tässä keskustelemassa eli ajattelemassa kaksin, aivomme ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, ne ovat hyvin plastiset. Viisi minuuttia sitten aivoni olivat materiaalisesti aivan erilaiset kuin tällä hetkellä. Hermosolun viejähaarake, aksoni, työntää ulokkeitaan toisiin lähellä oleviin hermosoluihin: Ota koppi! Luodaan yhteys! Ja toinen hermosolu vastaa: En oikein usko sun juttuun…
– Onko niin, että jos asia on tunnepitoinen, yhteyksiä syntyy paremmin?
– Juuri niin. Tässä tulevat kuvaan mukaan biogeeniset amiinit, dopamiini, serotoniini, noradrenaliini, histamiini ja lisäksi asetyylikoliini. Niiden tumakkeet ovat syvällä aivorungossa ja hermottavat koko aivoja, ja kun tällainen moduloiva välittäjäaine aktivoituu, se lähettää kaikkialle informaatiota: Nyt tuli jotain kiinnostavaa, nyt valppaana! Uloke vahvistuu, työntää itseään tässä uudessa vireystilassaan lähemmäs toista, ja jos toisessa on reseptoreita, se lähestyy ja näin ne kurkottavat…
– Kuin Aatamin ja Jumalan sormet toisiaan kohti! Ja jos joku tieto on sinulle eloonjäämisen kannalta oleellinen, niin silloin kaikki varmaan hyökkäävät toistensa kimppuun?
– Kyllä, tulee adrenaliini- ja noradrenaliinihyöky. Hauki on kala, hauki on kala ei ole kovin tehokasta oppimista, ei.
– Siltä minusta tuntuu tekoälyn kanssa – kylmää tiedon ulossylkemistä.
– Esim. luovassa prosessissa voi tuntemattomista kerroksista yhtäkkiä pompata esille jokin asia, mitä emme ole ollenkaan miettineet.
– Useinkin.
– Taiteilijana tai tieteilijänä tuntuu joskus, että tarvitsisi jotakin ajatuksia laajentavaa. Kuvitellaan kaksi reittiä: LSD ja tekoäly. LSD avaa aivoja monella tavalla, ei voi ikinä tietää, mitä sieltä tulee. Tekoäly antaa sataan kertaan seulotun vastauksen, ja yhtäkkiä tie on lasersuora. Mutta yritäpä sen jälkeen päästä takaisin luovaan hämmennyksen tilaan… ajattelun tien kuuluisi kaventua pikkuhiljaa…
– Aivan! Koko prosessi on tärkeä.
– Ja vielä tällainen seikka: ihmisessä ovat kerrostuneina kaikki iät. Vaikka emme pysty sanoittamaan vauvana koettua, se kaikki on meissä. TÄ ei tiedä sylilapsesta mitään, koska puhumattomat eivät tuota tekoälylle materiaalia.
– Eivät käytä kieltä… GPT:hän on tosiaan vain kielimalli…
– Entäs eläimet? Vaikkapa samassa perheessä ikänsä asuneet kissa ja koira – me kykenemme tulkitsemaan niitä. Ja ajattele, kuinka tarkasti ihminen aistii toisen ihmisen, varsinkin kasvoissa tapahtuvat liikkeet…
– Mutta entä uhkakuva: itseoppiva tekoäly. Se on tiettävästi jo tehnyt sellaisia asioita, joita sinne ei ole ohjelmoitu. Sen kapasiteetti näyttäisi kasvavan eksponentiaalisesti…
– No, se alkaa sattumanvaraisesti yhdistellä asioita. Sen käsketään luoda eläinaiheinen taideteos, se ottaa jostain norsun ja toisaalta naalin ja siinä se on: norsu ja naali kävelevät Tallinnan katuja.
Tähän nauramme molemmat. Mutta kysymys jäi vaille vastausta. Se on liian suuri. Pelottavakin. Tänä päivänä ei voi olla käymättä mielessä, milloin tekoälyn väärinkäyttäjien taito ylittää lopullisesti medialukutaidon…
Ja nyt aion tutustua tekoälyavusteisesti kirjoitettuun runokokoelmaan Aum Golly – tekoälyn runoja ihmisyydestä (2021). Kun koneelle ei voi ojentaa sen enempää ruusupuskaa kuin risukimppuakaan, niin vastaanottajana toimii ihminen, kirjoittaja, podcastaaja, full stack -markkinoija ja TEDx-puhuja, Jukka Aalho.
Risuja tulee.
”Kyllä se tylsistyy” – maku nimittäin. Jos sen antaa tylsistyä.
Tämä essee on saatava kirjoitettua, se on kivinen pelto. Hyvä! Tarvitsen kitkan ja kamppailun, se takaa reseptorien toiminnan. Kun kiukku, joka aiheen lipeävyydestä herää, erittää aivoissani adrenaliinia, tartun kuin petolintu kaikkeen siihen liittyvään. Pyrkimykseni on ymmärtää, hiukan tekoälyä ja etenkin itseäni suhteessa siihen. Se tarkoittaa hidasta ja vaivalloista ryömimistä kohti horisontissa siintävää viisautta. Eikä viisaus merkitse mitään, jollei se tarkoita parempaa elämää. Sitä on ajattelu, sitä on filosofia ollut aikojen alusta. Hengittämistä. Eloon jäämistä.
Ville-Juhani Sutinen kirjoitti tekoälystä esseessään Inhimillinen tekijä – Bittikirjallisuuden ikuisuuskysymykset tekoälystä (Parnasso 6–7/2023), että ”vain ihmisyyden ajatus tekstin takana antaa sanoille merkityksen”; hän näkee julkaistun kaunokirjallisen tekstin inhimillisenä viestinä. Minä taas ajattelen sitä ihmistä, joka on käyttänyt tekoälyä taiteellisena työkalunaan, ja kysymykseni on: Jos tekoäly on pelkkää feikkiä ja pastissia, pelkkää ”näköistä”, alammeko me kuitenkin, syystä tai toisesta, vaikkapa turhamaisuudesta, uskoa siihen? Kysymys lienee myös siitä, kuinka paljon ihminen näkyy koneen takaa ja mikä on hänen kielentajunsa ja kone-etiikkansa.
Taiteilijoiden pyrkimyksenä on aina ollut odottamaton kohtaaminen totuuden ja kauneuden kanssa. Sitä on houkuteltu esiin päihteiden, transsin, spiritismin ja vaikka minkä kautta, nyt siis koneen. Hakukonerunoilija Tytti Heikkinen ennusteli kymmenisen vuotta sitten, että tietokoneohjelma vielä tulee tuottamaan hyvää runoutta.
Todellakin, spiritismi ja surrealismi. Olen viime aikoina paneutunut näihin aiheisiin aivan muissa yhteyksissä, mutta nyt huomasin myös tekoälyn kaunokirjallisen käytön ja surrealismin samankaltaiset ajatusmaailmat. Timo Kaitaro valottaa tutkielmassaan Runous, raivo, rakkaus – johdatus surrealismiin (Gaudeamus, 2009) liikkeen isän, André Bretonin teorioita. Avainkäsitteitä on esim. objektiivinen sattuma, jossa ”ulkoinen luonnonvälttämättömyys kohtaa ihmisen sisäisen välttämättömyyden”. Välttämätön kohtaaminen on paradoksaalisesti sattuman sanelema. Ja siksi sattumia voi myös kutsua esille asettamalla niille syöttejä.
Mielenkiintoinen on myös René Crevelin, nuorena päivänsä päättäneen surrealistisen kirjailijan, ajatus surrealiteetista: Se on liikkeelle päästettyä todellisuutta, ”todellisuutta, joka on palautettu tulemiseensa, todellisuutta, joka ylittää itsensä ja joka on luotu ylittämään itsensä alituisesti”.
Breton myös soi surrealistisen toiminnan kautta nerouden jokaiselle; automaattikirjoitus tai unitranssihan on kaikkien käytettävissä. Ja sattuma valitsee, kenet valitsee.
Kaikki tämä kuulostaa kovasti tekoälyn käytöltä.
Mutta tunnen ikävän sivumaun.
Ainakin tässä kulttuurissamme tulemme aina väistämättä aitouden ja epäaitouden kysymykseen. On merkille pantavaa, että Breton ottaa sen esille. Hän puhuu taideväärennöksistä ja sanoo niitä sietämättömiksi, koska ne tekevät teoksen tunnepohjaisen arvioimisen mahdottomaksi meidän epäillessämme ansaa.
Niin, ne tuhoavat viattomuuden. Ja koska kaunokirjallisen teoksen luominen on aina, Jukka Viikilän sanoin, vilpitön teko, myös vastaanottamisen täytyy tapahtua samassa hengessä. Tekoälyrunojen kanssa en siihen kykene. On kuin ne olisi säästämällä tahrattu.
Uskon että tekoälyn kanssa puuhailu kaunokirjallisella alueella tapahtuu jollakin tavoin hyvän ja pahan tiedon puun ympärillä. Viehtymyksessä on kauhua, kielletty hedelmä maistuu. Tekoälyn on oltava seksikäs ja demoninen, kaikkea muuta kuin yksinollaa, sen on oltava arvaamaton. Sinänsä olen tietysti sitä mieltä, että vaaran tunne on eduksi kaunokirjallisuudelle.
Ja jos vaikka olenkin lopullisesti putoamassa edistyksen kärryistä, alistun siihen. Lopulta on kuitenkin alistuttava. Jyllätköön tekoäly, minä istun hiljaisuudessa kutomassa pannulappuja. Onnen hetki on joka tapauksessa se, jona ei tarvitse valita ykkösen ja nollan välillä. Se on nolla. ■
Jaana Seppänen
Jaana Seppänen on helsinkiläinen kirjailija ja kääntäjä.