Tapa taiteilija, mene ja sohella
Vihaan kirjoittamista.
Toisin kuin joillekin onnellisille, minulle flow ei koskaan tule. Ja sydänvereni tarvitsee elin nimeltä sydän. Veri on rajallinen resurssi. En halua olla tyhjiin puristettu, ahdistunut ja alakuloinen joka kerta, kun olen antanut kaikkeni ja vielä enemmän sen eteen, että kustantaja saa ulos taas yhden teoksen, joka hukkuu kauden tarjontaan ja josta saan loppuelämäni ajan miinusmerkkisiä rojaltitositteita. Se ei yksinkertaisesti ole sen arvoista.
Miksi helvetissä edes olen kirjailija? Legendaarista Dorothy Parkeria lainatakseni: ”I hate writing, I love having written.” Sitaatti iskee totuudenmukaisuudessaan ilmat pihalle. Kun olen yrittänyt keskustella aiheesta muiden kanssa, jään usein yksin. Monet kollegat todella rakastavat kirjoittamista. No, minä olen aina inhonnut.
Erityisesti raakamateriaalin tuottaminen on raskasta ja tahmeaa. Tuntuu kuin pitäisi hypätä korkeushyppyä keskiaikaiseen haarniskaan pukeutuneena. Tilannetta ei auta se, ettei kypärän takaa kunnolla näe, missä kohden tanko on.
Haluan keveyttä. Haluan leikkiä. Huomaan kaipaavani ajatusta kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta leikkikenttänä. Samalla hetkellä kun ymmärrän tämän, mieleen nousee kysymys, missä vaiheessa leikki oikein katosi. Ja miksi olen antanut sen kadota.
Viime vuonna tuli kuluneeksi kymmenen vuotta esikoisteokseni julkaisemisesta. Kymmenen loputtoman pitkää, mutta äärimmäisen nopeasti ohi vilahtanutta vuotta. Se havahdutti pohtimaan, mitä näiden vuosien aikana on oikein tapahtunut.
No, olen kirjoittanut kirjan, toisen, kolmannen, ja niin edelleen. Eipä paljon muuta. Yritin pohtia kirjallista tietäni retrospektiivisesti, mutten saanut asiasta kunnolla otetta. Kokonaisuus tuntui oudolla tavalla hahmottomalta. Ymmärsin, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä sana ”ura” oikeastaan tarkoittaa kirjailijan ammatissa.
Kirjailijanura on ura siinä missä toimistotyöntekijän ura kaupallisessa firmassa kaikkine etenemismahdollisuuksineen, mutta silti vaikeasti hahmotettavissa. Suoraviivaista jatkumoa on vaikea nähdä, sillä tapoja työskennellä on yhtä monta kuin tekijöitä. Tämä tuntuu hämärtävän ajatusta etenevästä urasta eri vaiheineen.
Oma urani on tähän mennessä noudattanut melko löyhää kaavaa: olen kirjoittanut, ja jossakin välissä kirja on putkahtanut ulos. Vaikka olen pyrkinyt asettamaan teoksille etukäteen jonkinlaiset löysähköt aikataulut (lähinnä sen vuoksi, että pöydän ääreen tulisi istuttua ja kirjoitettua), tuntuu että olen lillunut avomerellä. Kaikki on ollut vailla selkeää suuntaa, teokset eivät ole asettuneet peräkkäin, vaan ennemmin sinkoutuneet kukin omaan suuntaansa.
Minulle ”ura” on tarkoittanut lähinnä sitä, että jossain vaiheessa aletaan puhua joko ”merkityksellisestä” tai ”merkityksettömästä” urasta riippuen siitä, ovatko teokset saaneet huomiota joko kaupallisilla (suuret myyntimäärät), sosiaalisilla (näkyvyys) ja/tai institutionaalisilla (ehdokkuudet, palkinnot) mittareilla.
Sen takia haarniskan sisältä on hankala nähdä korkeushyppytankoa. Suuntaa ei ole. On vain yritettävä ponnistaa tyhjyyteen. Kaikenlainen suunnitelmallisuus, selkeistä työpäivistä, tauoista tai lomista puhumattakaan, puuttuu. Ei ihme, että tuntuu raskaalta.
Muutama vuosi sitten kerroin ystävälleni uusimman kirjaideani. Puhkuin intoa ja tarmoa, ja maailma oli täynnä mahdollisuuksia. Hän halasi minua ja sanoi jotenkin lohduttavasti: ”Älä ota tätä nyt pahasti, mutta kulta pieni, tuo ei tule myymään.” Toinen tyytyi viikkoa myöhemmin huokaisemaan syvään ja toteamaan, että ”miten sä aina onnistut keksimään nuo kaikkein epäkaupallisimmat ideat?”
En ole koskaan ajatellut kirjoittamista kaupallisuuden näkökulmasta. Samaan hengenvetoon on myönnettävä, että mitä pidempään olen alalla ollut, sitä enemmän asia on alkanut askarruttaa minua. Kirjoittamalla hieman erilaista tekstiä voisin kenties parantaa mahdollisuuksiani saada edes vähän enemmän tuloja. Samalla se tarjoaisi minulle kirjoittajana uusia haasteita.
Tiedän, etten ole ainoa, joka on ajatellut asiaa. Kun olen keskustellut asiasta vuosien mittaan kollegoiden kanssa, moni on pitänyt ideaa varteenotettavana ja kertonut pohtineensa samaa. Tästä huolimatta jokin outo sävy leijuu aina keskustelujen yllä. Kenties ajatus tuntuu jossain määrin liian markkinalähtöiseltä ja laskelmoivalta. Jokin siinä hankaa – ja samaan aikaan houkuttaa niin vietävästi.
Nuorena näin kirjailijanurani vahvasti kirjallisuudenopiskelijan näkökulmasta: loisin teoksia, jotka sitten pulpahtaisivat painokoneesta. Toisin sanoen näkemykseni oli autuaan elitistinen ja hahmoton. Virginia Woolfia ja muita klassikoita vuosikausia tankatessa olin ajatellut, että julkaisemani teokset ovat tietysti sitä kuuluisaa taideproosaa. En mielestäni tietenkään väheksynyt genrekirjallisuutta, mutten ikinä nähnyt itseäni kirjoittamassa sellaista.
Hieman ennen koronan pärähtämistä päälle jokin kuitenkin muuttui. Aloin haaveilla genrekirjallisuuden kirjoittamisesta. Se tuli jopa uniin: kirjoitin chick littiä tai rikoskirjaa – jopa kokonaista sarjaa. Päivisin työnsin ajatukset usean eri genren julkaisemisesta taaemmas lausahtamalla: ”Ei kaikkea voi tehdä.”
Haavekuvat eivät jättäneet minua rauhaan, vaan palasivat mieleeni tasaisin väliajoin. Aloin leikkiä ajatuksella kerta kerralta enemmän. Se oli jotain uutta. Kuin salarakas, jota tapasin kahviloiden hämärissä nurkkapöydissä.
Kesti kauan, ennen kuin pysähdyin kyseenalaistamaan ajatuksen siitä, ettei kaikkea voi tehdä. Ajattelin pienten lasten rajatonta luottamusta maailmaan, hetkeen ja omiin kykyihinsä – ja ajattelin, että miksei muka voisi. Totta helvetissä voi! Miksi ihmeessä olin niin hanakka laittamaan itselleni rajoja, joita kukaan muu ei ollut asettamassa?
Kuvitellun kuusivuotiaan hybristä täynnä istuin lounaalle kustannuspäällikön kanssa. Kun avasin hänelle ajatuksiani, hän vakavoitui, otti ”olen tärkeä ja mielipiteeni painava” -asennon ja totesi: ”Fokusoi.” Painottaakseen sanomansa perillemenoa hän käytti etunimeäni.
Sitten hän kertoi hypoteettisen tarinan menestyneestä kirjailijasta, joka päätti kirjoittaa aiemmasta tuotannostaan poikkeavan teoksen. Tilanne kuulosti mielestäni melko tavanomaiselta – näin on tehty kautta kirjallisuushistorian. Päällikkö alkoi kuitenkin maalata tuomiopäivän kauhuja siitä, mikä kaikki menisi mieleen.
Kuka on mokannut, jos kirja on myynnillisesti floppi: kirjailija vai kustantaja?
Hetken kuulosti siltä kuin kustantamo syöksyisi sekasortoiseen tilaan kirjailijan yskäistyä brändiinsä sopimattoman teoksen. Lopputuloksena olisi kaaos, joka sisältäisi vihaisia kuluttajia ja surkeasti myyvän kirjan, joka päätysii makuloitavaksi ennen kuin kausi oli ohi. Laihana lohtuna saattaisi olla muutama myötäsukainen lehtikritiikki. Kustannuspäällikön puheen perusteella jäljelle jäisivät vain savuavat rauniot.
Loppukaneetissaan hän totesi jotakin sen suuntaista, että kirjailija pilaisi hienon uransa hetken mielijohteen takia. Muistan ikuisesti sanat ”pilata hieno ura”. Voiko uran tuhota yhdellä teoksella? Kuka on mokannut, jos kirja on myynnillisesti floppi: kirjailija vai kustantaja?
Tapaamisen jälkeen arvelin, että kenties Danten helvetin yhdeksännessä piirissä muiden pettureiden seassa ovatkin kirjailijat, jotka eivät pysy lestissään, eli genressään.
En voi olla ajattelematta, että tässä melko konservatiivisessa skenaariossa ongelma on kirjailijan sijasta kustantamo, joka ei ymmärrä panna kirjailijaa julkaisemaan muusta tuotannosta reilusti poikkeavaa teostaan eri nimellä. Vaikka naama olisi sama, toinen nimi pitäisi lukijan odotukset aisoissa: He eivät juoksisi kirjakauppaan riemusta kiljuen hakemaan viisi menestysdekkaria julkaisseen Emmi Esimerkin uusinta teosta, jonka osoittautuminen kokeelliseksi runoteokseksi cozy crimen sijasta voisi saada monet rikoksenjanoiset pettymään.
Eri tekijänimillä julkaiseminen ei ole mitenkään ennenkuulumatonta. Pauliina Vanhatalo on julkaissut omalla nimellään romaaneja ja nonfiktiota ja kirjailijanimellä Veera Vaahtera viihteellisiä romaaneja. Sitten on sellaisia kuin JP Koskinen, joka julkaisee (miljoonat) teoksensa samalla nimellä ja kulkee purkupallon voimalla läpi betonisten genrerajojen.
Ymmärrän ratkaisun rinnakkaisnimestä. Se, että eri genreille on omat tekijänimensä, kuulostaa ihanan selkeältä. Minulle kirjailijan työ on aina ollut roolien ottamista ja piiloutumista paljastamisen sijaan, joten erityyliset kirjat olisi luontevaa julkaista eri tekijänimin, vaikka naama olisi puuduttavuuteen saakka sama.
Nimistä puhui jo Mika Waltari vuonna 1935 ilmestyneessä Aiotko kirjailijaksi? -teoksessaan. Vaikka Waltari itsekin käytti pseudonyymejä, hän suhtautui lähtökohtaisesti eri nimillä julkaisemiseen varauksella. Hänelle nimi oli kasvatettavaa pääomaa: ”Jokainen julkisuuteen saamasi runo tai novelli kasvattaa sinulle hivenen ’nimeä’. Kuta useampia novelleja saat julkisuuteen, sitä enemmän sinulla on nimeä ja sitä helpommin novellisi menevät kaupaksi.”
Vain yhdessä tilanteessa salanimen käyttö oli sallittua, jopa toivottavaa. Waltarin mukaan kustantajat tunsivat epäluottamusta ”roskalehdissä” julkaisevia kohtaan. Salanimen käyttö oli siis perusteltua, mikäli kirjoittajalla oli ”korkeammat päämäärät”: ”Runot ja kokonaiset teokset on sen sijaan aina julkaistava oikealla nimellä.”
Waltari kirjoitti 1930-luvulla, eikä genrekirjallisuuden ylenkatsominen ole enää yhtä räikeää kuin teoksen ilmestymisajankohtana. Silti tuntuu, ettei jakoa ”korkean” ja ”matalan” välillä ole vielä saatu rassattua täysin olemattomiin.
Sanotaan, että kirjailijan olisi hyvä lukea kaikenlaista tekstiä. Minua kiehtoo ajatus lukemisen lisäksi kaikenlaisen kirjoittamisesta. Esimerkiksi menetelmällisyys ja sen mukanaan tuoma leikillisyys voisi avata uusia tulokulmia työskentelyyn: entä, jos kokeilisin kirjoittaa jokaista genreä. Ajatus muistuttaa liikunnasta. Parhaimman lopputuloksen terveyden kannalta saa, kun harrastaa monipuolisesti useampia liikuntamuotoja. Miksei sama pätisi myös kirjoittamiseen?
Sanotaan, että kirjailijan olisi hyvä lukea kaikenlaista tekstiä. Minua kiehtoo ajatus lukemisen lisäksi kaikenlaisen kirjoittamisesta.
Kirjoittajakoulutuksessa ohjaaja pakotti meidät kirjoittamaan eri tekstilajeja runoudesta ja draamasta lehtiteksteihin sekä tyylikokeiluja, pastisseja ja parodioita unohtamatta. Tuo jokaviikkoinen uuden kokeileminen ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen oli kauhistuttavaa. Mutta samalla se on tuonut kaikkein suurimmat kirjoittamiseen liittyvät oivallukset.
Uusien tekemisen tapojen etsimisen ja löytämisen lisäksi minua kiehtoo ajatus siitä, voisiko kirjoittaminen olla joskus muutakin kuin tuskallista vääntämistä, joka nostaa kortisolitasot tappiin, vie yöunet ja aiheuttaa lähinnä pahaa mieltä. Motiivini on röyhkeän itsekäs: yritän ensisijaisesti tehdä kirjoittamisesta edes hieman miellyttävämpää.
Toisin sanoen: uhkakuvien täyttämästä lounaasta huolimatta ajatus useamman genren julkaisemisesta jää takaraivoon itämään.
Kollegani Laura Honkasalo totesi, että “on vaikeaa, että kun julkaisukynnyksen kerran ylittää, ei enää saa mitään ohjausta, kukaan ei pidä kehityskeskusteluita, uravalmennuksesta puhumattakaan”. Hän onnistuu sanoittamaan epämääräisenä takaraivossani nakertaneen kaipuun paremmin kuin minä. Jos minun olisi ollut mahdollista saada työnohjausta, käydä kehityskeskusteluja ja saada muuta tukea kirjailijanuralleni alusta lähtien, miltä kirjallinen tuotantoni tänä päivänä näyttäisi?
Olen ollut elämäni aikana kaksi kertaa kehityskeskustelussa. Istuin esihenkilöäni vastapäätä ja mietin, mitä oikein valehtelisin. Totuus oli, että olin kummassakin työpaikassa rahan takia, eikä ala tai työ kiinnostanut minua pätkän vertaa – sitoutumiseni työpaikkaan oli jossain absoluuttisen nollapisteen alapuolella. Minua ei kiinnostunut, teinkö työni hyvin vai en.
Kun nykyään ajattelen kehityskeskustelun konseptia, mielessäni turhakkeen leiman saanut toimintatapa muuttuu suorastaan nerokkaaksi. Se, ettei kirjailija kuulu normaalin työelämän etujen – kuten työterveyden ja työnohjauksen – piiriin, kertoo siitä, että ammatti nähdään rakenteiden tasolla yhä harrastuksena, jonka kanssa puuhaillaan into piukeana työpäivän päätyttyä. Omalla rahalla ja ajalla.
Täytyykö kirjailijan alkaa pitää itselleen kehityskeskusteluja ja työnohjausta? Kun istun työpöytäni ääreen ja alan leikkiä “kehityskeskustelua”, ymmärrän, kuinka suuri osa uralähtöisestä ajattelusta koostuu lähtötilanteen kartoittamisen lisäksi unelmoinnista. Kyky suuntautua tulevaan ja luoda päämääriä on kykyä haaveilla realistisissa mittapuissa. Ja realismilla tarkoitan haaveilua konkreettisista asioista. Sellaisista, joihin voin itse vaikuttaa, eikä kuten tähän saakka: suuresta apurahasta tai siitä, että tulevaisuudessa saisin jatkaa julkaisemista.
Yhtäkkiä ajatus kirjoittamisesta innostaa aivan uudella tavalla. Viiden vuoden suunnitelmat alkavat tuntua houkuttelevilta. Samoin se, että ideoisin itselleni kirjan tai pari jokaisessa kuviteltavissa olevasta genrestä ja kokeilisin matalalla kynnyksellä, mikä lähtee vetämään. Koska, no, miksi ei?
Jokin siinä, että uraa ajatellaan monivuotisten suunnitelmien ja tavoitteiden kautta, tuntuu tarjoavan enemmän vapautta kuin voisi luulla. Se vie pahimman terän myyttisestä taiteilijahahmosta, joka sekä oksentaa että kusee kultaa ympärilleen euforisessa flow-tilassa. Kenties efekti on sama kuin kirjoitusharjoituksilla: mitä tiukemmat raamit, sen vapautuneempaa. Paradoksaalisesti kaipaamani leikkikenttä löytyy sieltä, missä on tienviittoja, aitoja ja STOP-merkkejä.
En tiedä, tulenko koskaan rakastamaan kirjoittamista. Uskon kuitenkin, että pragmaattisempi lähestymistapa toisi ammatinharjoittamiseen keveyttä. Kenties kirjallista uraa tulisikin ajatella jatkumon sijaan tilana, jossa voi kulkea minne mielii. Ja kuten muidenkin urien kohdalla, se sisältää epämääräisen avomeressä lillumisen sijasta tavoitteita ja suunnitelmia päämäärien saavuttamiseksi. On helpompi tähdätä, kun maali on merkitty selkeästi.
Paradoksaalisesti kaipaamani leikkikenttä löytyy sieltä, missä on tienviittoja, aitoja ja STOP-merkkejä.
Olen luullut kyseenalaistaneeni luovan taiteilijamyytin, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen löydän itseni roikkumasta siinä. Huomaan suhtautuneeni kirjoittamiseen väärällä tavalla vakavasti, vaikka olen aina pyrkinyt vastustamaan kaikenlaista ryppyotsaisuutta. Tämä näkyy urakäsityksessäni ja siinä, miten olen asettanut itselleni vapauttavien sijaan kahlitsevia rajoituksia. Kuten esimerkiksi sen monille tutun aloittelijan ohjeen, jonka mukaan pitäisi kirjoittaa vain itselleen tutuista asioista. Miksi? Eiväthän toimittajatkaan tee niin!
Lisäksi ryppyotsaisuus saa minut kerta toisensa jälkeen punnitsemaan, vakuuttelemaan ja epäröimään suunnitelmieni suhteen. Miksi kaikkein vaikeinta ei ole koskaan vakuuttaa kustantajaa tai hovilukijoita vaan itsensä? Kenties juuri näinä hetkinä kaipaisin eniten kehityskeskusteluja. Mutta koska niitä ei ole saatavilla, minun on keksittävä jotain muuta.
Haluaisin kyseenalaistaa koko vakuuttamisen tarpeellisuuden. Entä jos vain menee ja soheltaa niissä raameissa, jotka on itselleen asettanut ja katsoo sitten jälkeenpäin, mitä tuli tehtyä? Lapsuudessa strategia oli lyömätön. Joskus lopputuloksena oli rikkinäinen ikkuna tai koulun pihalla sytytetty tulipalo (joista en jäänyt kiinni), joskus taas opettajien kehuma vesivärityö (josta sen sijaan otin kaiken kunnian).
Päätän, että tästä lähin suhtaudun vakavasti vain tähän toimintatapaan. Kirjoitan sen post-it -lapulle työhuoneeseen: “Tapa taiteilija, mene ja sohella.” Ihanan vapauttava ajatus. ■
Marissa Mehr
Marissa Mehr (s. 1987) on helsinkiläinen kirjailija, kriitikko ja väitöskirjatutkija. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä kauno- että tietokirjallisuutta.