Vanhan kirjeenkirjoittajan rakkauskirje
Olin kuullut, että Ciudad de Mexicon Pyhän Dominicuksen aukiolla, evankelistojen pylväiden alla, olisi vanhuksia, jotka kirjoittavat kirjeitä, sopimustekstejä, työhakemuksia ja muita asiapapereita luku- ja kirjoitustaidottomien puolesta.
Näillä escribanoseilla oli tarinan mukaan vanhoja kirjoituskoneita, erilaisia leimasimia ja lyyrinen kieli. He ovat kirjoittaneet osaamattomien ja osattomien puolesta erilaisia dokumentteja ja tunnustuksia jo pari sataa vuotta. Tämä perinne on ulottunut nykyaikaan ainakin 1800-luvulta asti.
Ajattelin heti, että minun on matkustettava sinne ja pyydettävä jotakuta heistä kirjoittamaan rakkauskirje, kappale käyttökirjallisuuden vaikeimmista lajeista. Oli jo kevät ja istuin hetken päästä lentokoneessa kohti Meksikon pääkaupunkia.
Pienet pöydät ja lukittavat kopit Portales de los Evangelistasin laidalla. Käsipainokoneita. Irtokirjaimia. Sinettileimasimia. Täältä saisi väärennetyn opintotodistuksen halutessaan.
Käy ilmi, että kirjeitä kirjoittavista kirjureista on jäljellä enää vain yksi, iäkäs mies nimeltä Raúl Tenorio Rodriguez paksuine silmälaseineen. Hän kertoo työskennelleensä jo 53 vuotta kirjurina. Ja myös hänen isänsä ja isoisänsä olivat tehneet escribanosien työtä. Jäljentäneet, todistaneet ja tunnustaneet muiden puolesta.
Oli jo kevät ja istuin hetken päästä lentokoneessa kohti Meksikon pääkaupunkia.
Osaisitko kirjoittaa rakkauskirjeen, kysyn onnettomalla espanjallani. Si, señor. Si, si, hän vastaa, levittää mitä leveimmän hymyn kasvoilleen ja sytyttää itsekäärityn savukkeen. Olisiko sähkökirjoituskone hyvä, vaiko tällainen vanha, jossa pitää käyttää voimaa? No vanha tietysti.
Roland Barthes kirjoitti, että rakastuneella on oma kielensä eikä siksi rakastunutta ei tule palauttaa oirehtivaksi subjektiksi, vaan on tuotava kuuluviin se mikä hänen äänessään on epäajanmukaista, toisin sanoen parantumatonta. Tämä on runoilijalle tuttua. Rakkauskirjeessä on oltava virheitä, epäloogisuuksia ja ohipuhumista.
Mutta entä kirjuri, joka kirjoittaa rakkauskirjettä? Onko hän johdatin, jäljentääkö vaiko tulkitseeko hän rakkaudenpuhetta? Onko Raúlille kertynyt kykyä tulkita tilaajan mielialoja, hänen puhettaan, hänen pelkojaan ja uskaliuuttaan?
Rauúl polttelee raskasta tupakkaa ja kyselee rakkauskirjeen tarkoituksesta ja sisällöstä. “Olen kirjoittanut avioerokirjeitäkin”, hän mainitsee ja vaikuttaa kaikin puolin kokeneelta ja viisaalta mieheltä.
Ymmärrämme toisiamme, vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä. Puhe on jotain espanjan ja englannin väliltä, välillä mukaan saattaa sekaantua italiaa ja ranskaakin, koska en aina muista romaanisten kielten eroja. Löydämme silti yhtenäisiä osumapintoja, yhteistä kieltäkin, sellaista jota vanhat romantikot toisistaan löytävät ilman virallisia kielitunnuksia.
Olen kuullut, että rakkauskirjeitä kirjoitetaan tänä päivänä tekoälyn kielimallien kautta. Algoritmi ulottaa lonkeronsa kaikista intiimeimmälle ihmiselämän osa-alueelle. Se tuntuu toivottomalta. Rakastuneelle jokainen hetki rakastetun kanssa on juhlaa. Jokainen sana, jonka hän kirjoittaa, on yritys yhteyteen.
Rakkauskirjeessä on oltava virheitä, epäloogisuuksia ja ohipuhumista.
Mutta entä jos hän ei kirjoita? Jos kirjeen kirjoittaa hänen puolestaan toinen ihminen tai kone? Barthes ajatteli rakastumisen olevan jossain määrin mahdotonta kuvata. Rakastunut kun näkee rakkauden kohteen kokonaisvaltaisena. Sana sanalta rakastunut uuvuttaa itsensä, mutta ei saa kuvattua sitä mitä haluaa. Ehkä rakastumisen ilmaisun pitäisikin luovuttaa jollekulle toiselle, jotta se ei jäisi kliseeksi?
Ehkä rakastumisenkuvauksen on välttämätöntä olla fiktiota. Ehkä siinä ei voi olla tippaakaan autenttisuutta vaan pelkkää simulaatiota, jotta se olisi uskottavaa.
Ehkä kirjailija on ainoa, joka osaa kuvata rakastumista, mutta ei omaansa. Ehkä Rául, vaikkei hän olekaan kirjailija, mutta ammattikirjoittaja sentään. Jo kolmannessa polvessa.
Ajattelen Raúlia kirjoittamassa seuraavaa asiakirjaansa, todistustaan tai rakkauskirjettään. Tekemässä kirjallista työtään, jossa on 53 vuoden aikana saanut oppia täyden elämän verran. Lähettämässä sanoja matkaan.
Kehystän kirjeen kotona. Se jääköön kaunokirjalliseksi työksi. Ehkä.
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.