Kulkemisen halusta
Fuck them all, Gerard tuhahtaa. Tuhahdus toimii kuin pisteenä miehen jokaiselle anekdootille. Niitä tippuu tasaiseen tahtiin. Naapurimme on hilannut kokoontaitettavan tuolinsa matkailuautomme markiisin alle ja istahtanut alas sen näköisenä, ettei aio ihan heti irtautua.
Olemme parkkeeranneet Albanian länsirannikolla sijaitsevaan Vlora Campingiin yhden pitkän ajopäivän päätteeksi auringon jo laskiessa. Kotiinpaluu on käynnistynyt Ateenasta, joten matkaa on ehditty taittaa seitsemisensataa kilometriä. Siihen on vuoden 1978 matkailuautolla kulunut vuoristoteitä laiskasti kiemurrellessa useampi päivä.
Gerard on viettänyt leirintäalueella jo viisi helteistä viikkoa. Hän kertoo aloittavansa jokaisen aamun punaviini-appelsiinimehujuomalla, käyvänsä suihkussa ainakin viisi kertaa päivässä ja katsovansa päivän mittaan runsaasti pornoa. Illan tullenkaan hän ei poistu alueelta, vaan paistaa tuliterän matkailuautonsa keittiössä kanaa, ja nauttii ateriansa teen kanssa. Loppuilta kuluu viskiä siemaillessa.
Kirjoitan Gerardista muutaman lauseen myöhemmin matkareportaasiin, jonka olen ennalta myynyt aikakauslehteen. Lehden toimituspäällikkö haluaa kuitenkin karsia Gerardin pois. Irlantilaismies ei hänen mielestään avaa lehden lukijoille mitään ”erityisen merkittävää”.
– Ainahan matkoilla joku muu kulkija liittyy seuraan. Miksi mainitset hänet ja vielä nimeltä, päällikkö ihmettelee.
Elleivät kaupalliset lehtijutut olisi elintärkeä edellytys taiteelliselle työskentelyllemme, kyseenalaistaisin päällikön käsityksen siitä, mikä on kiinnostavaa ja mikä epäkiinnostavaa, mutta rahantarpeen puristuksessa kyseenalaistan vain journalistisen osaamiseni. Se lienee ollut tarkoituskin.
Sapluuna on tiukka ja siihen on tuotos sovitettava. Vaikka kirjoitan matkastani, en oikeastaan kirjoita kokemuksistani vaan siitä, mitä lukijoiden oletetaan haluavan kokea. Kirjoittajan vapaus on hyvin kapea.
Jokin yhteys kulkemisella ja kirjoittamisella on ollut kautta aikain. Radikaali filosofi Mary Wollstonecraft matkusteli 1700-luvun lopulla Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa yksin sylilapsensa kanssa. Hänen matkakirjeistään julkaistiin kirja Kirjeitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa vietetyltä ajalta (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, 2011) ensimmäisen kerran jo vuonna 1796. Kirjeissään Wollstonecraft muun muassa kuvailee juurevasti kohtaamisiaan tavallisten ihmisten kanssa.
Vaikka kirjoitan matkastani, en oikeastaan kirjoita kokemuksistani vaan siitä, mitä lukijoiden oletetaan haluavan kokea. Kirjoittajan vapaus on hyvin kapea.
Pastorin tytär Isabella Bird reissasi puolestaan viktoriaanisella ajalla muun muassa Pohjois-Amerikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Aasiassa. Hän kirjoitti matkoistaan parikymmentä kirjaa ja niistä tuli myyntimenestyksiä 1800-luvun lopulla. Birdistä olen lukenut polkupyörällä pitkin poikin maailmaa matkanneen toimittaja Päivi Laitisen teoksesta Reissunaisia (Tammi, 2019).
Wollstonecraft ja Bird olivat molemmat aikakausilleen tyypillisen sukupuoliroolituksen vankeja, mutta hämmästyttävän vapaita matkoillaan.
Olen tainnut heidän laillaan antaa periksi kulkemisen halulle ja antanut tämän halun tunkeutua myös teksteihini. Yhdessä romaaneistani päähenkilöt kulkevat Marseillen, Pariisin ja Tallinnan, toisessa Ateenan katuja. Avaako se lukijoille mitään merkittävää? En ole kantanut siitä murhetta kirjoittaessani. Jos olisin, häpeä olisi lannistanut luovuuden ja kirjani jääneet kirjoittamatta.
Kulkemisesta on kehittynyt elämäntapa ja välttämättömyys samaa vauhtia kuin kirjoittamisesta ammatti. Jos en saan etäisyyttä tuttuun ja turvalliseen, juutun ajatusteni solmukohtiin. Asuinmaassani Virossakin kuljen säännöllisesti raiteita pitkin Tallinnan ja Viljandin väliä. Ohi vilistäviä peltoja, metsiä ja pikkupaikkakuntien asemia silmäillessä ajatukset selkiintyvät.
Siitä romanttisesta ajatuksesta, että kirjoittaisin reissun päällä, pienen matkailuautomme ”salongissa” olen tosin luopunut vuosia sitten. Matkatessa valmistaudun kirjoittamaan, teen muistiinpanoja, kuuntelen ja tarkkailen. Kirjoittaessa kokemukset ja kohtaamiset sitten nousevat kuvina ja sanoina mielen pinnalle.
Kulkemisesta on kehittynyt elämäntapa ja välttämättömyys samaa vauhtia kuin kirjoittamisesta ammatti.
Esimerkkinä Gerard, vaikka en häntä sen erityisemmin haluaisi muistella. Pyöreävatsainen irlantilaismies shortseissaan, yltä päältä auringonpaahtama.
Siinä hän istuu, kokoontaitettavasssa tuolissa albanialaisen leirintäalueen reunalla, pastellinpunaiseksi värjäytyneen taivaanrannan kajossa ja kertoo kolmekymmenvuotispäivästään 1990-luvun alussa. Hän oli päätynyt viettämään merkkipäiväänsä yksin lontoolaiseen hotellihuoneeseen.
– Fuck them all, Gerard oli tuumannut, vetäissyt viivan kokaiinia ja tilannut seurakseen kaksi prostituoitua. ■
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.