Vierailulla Astrid Lindgrenin luona
A LINDGREN. Hämmentävän tavallinen postiluukku.
Sen läpi on sujahtanut tuhansia kirjeitä, säkkikaupalla, niin että vastaamaan piti lopulta palkata sihteeri.
Astumme eteiseen, ripustamme takkimme naulakkoon. Astrid Lindgren -seuran opas kertoo, että tämä ei ole kotimuseo, vaan koti. Jotain museomaista on kuitenkin siinä, että eteisessä on korillinen punaisia kenkäsuojia. Opas ilmoittaa, että sisään saa tulla myös sukkasillaan. Minä valitsen sukat.
Hipsin muiden perässä olohuoneeseen, jonka ovella on rekillinen kokoontaitettuja museojakkaroita. Sohvilla lepäävät köydet, jotka kohteliaasti vihjaavat, että niille meidän ei ole soveliasta istua.
Otan jakkaran ja istun kuuntelemaan oppaan tarinaa siitä, kuinka uuteen kotiin muuttanut perheenäiti hankki hyvät kalusteet edullisesti.
Katselen ympärilleni uteliaana.
Ilahdun tajutessani, kuinka monta kerrosta aikaa asunnossa on. Olen saapunut hiljalleen muotoutuneeseen kotiin. Esineitä on eri elämänvaiheista, ensimmäisistä säästöillä hankituista tuoleista kirjahyllyjä kiertäviin lukemattomiin lastenkirjojen käännöksiin ja kunnianosoituksina saatuihin veistoksiin.
Astrid.
Olen oman kirjaprojektini myötä alkanut kutsua häntä etunimeltä, vaikka sisällä hänen asunnossaan se tuntuukin hieman tunkeilevalta. Emme ole tavanneet voidaksemme tehdä sinunkauppoja.
Olohuoneessa kerrottavat tarinat päättyvät, ja me nousemme.
Viereisessä huoneessa, Vasaparken-puistoon avautuvan ikkunan edessä, on työpöytä ja kirjoituskone. Koneessa on edelleen kirje. Sen ympärillä ovat siistissä järjestyksessä silmälasit, kirjeveitsi ja kirjoitustarvikkeet.
Ikkunalaudalla on kirjailijan pronssipää.
Yritän huonolla ruotsillani kysellä, oliko pronssipää alun perin tuossa. En kehtaa kysyä suoraan, että kirjoittiko kuuluisa kirjailijatar todellakin katsellen omaa naamaansa. Opas sanoo, että kaikki on jätetty aivan entiselleen, mutta en ole aivan vakuuttunut. Lopulta päädyn ajattelemaan, että patsas on Astridin huumoria, saimmehan jo edellisessä huoneessa kuulla, että ikkunalautojen raskaat veistokset pitivät kätevästi ikkunoita rakosellaan.
Ja minähän jo tiedän.
Valoverhojen lomasta näkyy puistoon, jossa Astrid talvisen liukkaana päivänä nyrjäytti nilkkansa ja joutui jäämään vuoteenomaksi niin pitkäksi aikaa, että hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin merkitä muistiin tarina Peppi Pitkätossusta.
Astrid ei tehnyt luomistyötään kirjoituskoneen ääressä. Hän kirjoitti aikaisina aamuina, pikakirjoituksella sängyssään, ennen kuin kukaan ehti häiritä, syöden homejuustoleipää. Tässä huoneessa, sen jälkeen, kun se oli lakannut olemasta lastenhuone, hän vain naputteli tekstinsä puhtaaksi moitteettomalla konekirjoitustaidollaan, jonka oli oppinut sihteeriksi opiskellessaan.
Mutta huoneessa on muutakin. Televisio, jonka edessä sohvapöydällä on neljä kaukosäädintä siistissä rivissä. Lankapuhelin, jossa on isot numerot. Suurennuslasi. Huoneen aika ei ole pysähtynyt Ronja Ryövärintyttären aikaan, vaan se jatkuu eläkeläisen päiviin.
Reitti kääntyy takaisin olohuoneen läpi, pieneen ikkunattomaan halliin, jossa on pyöreä pöytä. Pöydän ääressä on syöty ja pidetty tärkeitä neuvotteluja. Tässäkin huoneessa on kirjahyllyjä. Montako yhteistä kirjaa meillä on ollut?
Seuraavaksi vuorossa on sali, josta tuli sali vasta Lasse-pojan muutettua pois ja Sture-puolison menehdyttyä. Aiemmin se oli vanhempien makuuhuone. Huoneesta löytyy pieni soma kustavilaistyylinen puusänky, jossa tytär Karin makasi kuumeessa äitinsä sepittäessä satua Peppi Pitkätossusta. Kuinka tärkeää kirjailijuuden puhkeamiselle olivatkaan nuo kaksi toipilasaikaa, ensin tyttären ja sitten äidin!
Lopulta asunnon dramaturgia johtaa perimmäiseen makuuhuoneeseen. Se on kapea, vaatimaton. Sairaalasänky on viety pois. Se on huoneiston sisustuksen ainoa muutos Astridin jälkeen.
Onko sairaalasängyssä enää kirjoitettu? Ehkä siinä on silti syöty homejuustoleipää? En voi olla tuntematta syvää yhteyttä ihmiseen, joka syö sängyssä homejuustoleipää.
Kierros on päättynyt. Muut vierailijat kiittelevät ja poistuvat.
Palaan ottamaan valokuvia.
Valoläikät seinillä ovat ehtineet kulkea tunnin verran.
Olohuone, pronssipäähuone, ruokahalli, sali, viimeinen makuuhuone.
Eteisessä ryhdyn jo vetämään kenkiä jalkaani, ennen kuin muistan: naulakosta pitää ottaa kuva. Siinä ovat Astridin vaalea pusakka ja lätsä. Opas asettelee emännän tohveleita lähemmäs takkia.
Peräännyn seinää vasten, jotta tohvelit mahtuisivat kuvaan. Nappaan kuvan.
Pian täytyy lähteä, opas sammuttelee huoneiston valoja. Selaan vielä varmuudeksi kuvat kameran näytöllä.
Henkäisen.
Siinä meidän takkimme roikkuvat, samassa eteisnaulakossa. Olen rajannut vahingossa mukaan omani.
Vaalea pusakka ja punainen villakangastakki.
Aivan kuin me tunti sitten olisimme tavanneet sattumoisin puistossa, ja Astrid olisi keksinyt kutsua minut kahville ja homejuustoleivälle.
Aika kuroutuu mahdottomaan, silmiä kirveltää.
Minä pääsin Astridille kylään. ■
Emilia Lehtinen
Emilia Lehtinen on Helsingissä asuva kirjailija ja elokuvantekijä, joka käsittelee usein teoksissaan mielikuvituksen voimaa monissa muodoissaan. Kuva: Johanna Kinnari.
Jutun kuvat ovat Emilia Lehtisen kuvaamia ja niiden julkaisulle on Astrid Lindgren Sällskapet -seuran lupa.