La Tacita de Plata, hopeinen kirjoituskupla
Ja päiväkausia olivat Muumipeikko ja hänen äitinsä taivaltaneet suuren metsän pimennossa. Heidän tassunsa olivat aivan märät ja kaikki oli mullin mallin, sillä oli satanut monta viikkoa ja vesi vain nousi nousemistaan. He olivat etsimässä kuivaa ja aurinkoista paikkaa, jonne he voisivat rakentaa talon ja ryömiä sen suojaan ennen talven tuloa. (Matka Muumilaaksoon)
Vuonna 2022 Suomessa satoi. Oli satanut jo monta vuotta. Ihmiset, jotka eivät muutenkaan niin välittäneet silmiin katsomisesta, olivat alkaneet karttaa toisiaan ja kosketusta, yhdessä nauramista ja tanssimista. Teatterit suljettiin. Juhlat juhlittiin yksin. Keskustorin julisteessa oli kuva valkohapsisesta isoäidistä ja alla teksti: ”Jos rakastat häntä, älä käy katsomassa.” Oli siis pandemia. Ja oli muutakin: itäiselle taivaalle oli roiskahtanut verta. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja vähäinenkin valo sammunut. Ihmiset rähisivät. Yksi nitistyneistä oli kirjailija, ehkä vähän kuin Muumipappa, mutta nimeltään Niina, joka ei yhtäkkiä enää jaksanutkaan tätä kaikkea. Hän painoi matkahatun päähänsä, kääntyi perheensä puoleen ja ilmoitti: ”Luulenpa, että nyt riitti. Pakatkaa kassinne, me lähdemme.”
Seuraavan päivän koittaessa he heräsivät ihanaan aamuun ja lähtivät heti matkaan. Aurinko paistoi pitkästä aikaa ja vesi oli laskenut aika lailla. He kulkivat koko päivän ja kaikkialla, minne he menivätkin, oli kaunista, sillä paikkoihin, joista vesi oli vetäytynyt, puhkesi värikkäitä kukkia.
Retkue suuntasi Andalusian rannikolle. Ehkä täällä, missä riitti valoa, ihmiset olisivat vielä elossa. Almeria. Malaga. Fuengirola… mutta Jeti’s-kebabin logoa ja Jethron tuttua naamaa katsellessaan matkanjohtajaa alkoi huolettaa, löytyisikö täältä sittenkään Shangri-La. Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi etappi, Atlantin rannalla sijaitseva pieni kaupunki.
Ja lopulta he ajoivat pitkin taivaalla kelluvaa siltaa.
Kauniin laakson nähdessään kaikki kysyivät, mikä niin ihanan paikan nimi mahtoi olla, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Niinpä paikkaa päätettiin alkaa kutsua Muumilaaksoksi.
Paikka, joka pitkän sillan päässä odotti, oli Cadiz. Ja vaikka se oudolta tuntuukin, he tiesivät heti, että olivat perillä.
Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi etappi, Atlantin rannalla sijaitseva pieni kaupunki.
Cadiz osoittautui yhdeksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Se kelluu Atlantissa eli on joka puolelta meren saartama. Erityisen tarinalliseksi sen tekee Gadir, jonka päälle se on rakennettu. Gadir on tsunamin tuhoama haamukaupunki, jonka raunioista kasvatettiin kaunis Cadiz.
Taidetöitä ja kirjoittamista varten hankittu pieni asunto sijaitsee 1800-luvun lopulla rakennetussa vanhassa, suojellussa kivitalossa. Joskus sisään kuuluu naapurin laulua, ihmiset laulavat ja tanssivat myös kadulla. Valoisaa on läpi vuoden.
Kaupungissa on asunut monia kirjailijoita, muun muassa Carlos Edmundo de Ory, runoilija ja esseisti, leikkisä surrealisti, johon ei voi olla törmäämättä, onhan hän se patsas, joka on karannut jalustalta yhdessä Cadizin puistoista. Seuraavat säkeet, jotka suomensin vapaasti, hän kirjoitti Cadizissa 1940-luvun alussa.
Elämässä ei ole kyse vain halun kehästä
käärmeestä joka puree omaa häntäänsä
toistaa itseään
Elämää kirjoittaa ääretön sydän
joka ojentaa hauraat käsivartensa
ja kaipaa lakkaamatta
Kolme vuotta osa-aika cadizilaisena ja kaikki tuntuu edelleen hauskalta: asioiden hoitaminen vaatii kielipuolelta kuntoa, on tullut sahattua yksi rautasänkykin kahtia, jotta sen saa ulos talosta, jonka rappukäytävä on mitoitettu lilliputeille.
Uudet rutiinit ovat alkaneet muodostua, aamulla hedelmiä ja jogurttia, lounas ruokatorilla, iltapäivällä kävelyä tai kuntosalille, ja joka välissä kirjoittamista.
Joskus sisään kuuluu naapurin laulua, ihmiset laulavat ja tanssivat myös kadulla.
Ihmeellisintä on meri. Sen loputtomuus. Lempireitti kulkee vanhan kaupungin ympäri merenrantoja pitkin. Aikataulut ovat täysin kirjoittamisen armoilla – täällä kirjoittaminen on pääasia.
On tietenkin myös aikoja, kun paikalla on muita, ja sekin on hauskaa. Istua syömässä tapaksia, ihmetellä näkymiä, jotka eivät ainakaan vielä kyllästytä. On myös yllättävän rentouttavaa, ettei espanjan kielen puutteiden takia ymmärrä paljonkaan kuulemastaan, uutisista, maailman huolista… Ehkä senkin takia paikan ilmapiiri on jotakin aivan muuta, elähdyttävämpää, kuin Suomessa.
Pysyköön Cadiz, La Tacita de Plata eli pieni hopeinen kuppi, meren vaahdosta ja valosta syntyneenä kirjoituskuplana.
Ja vaikka tämä kupla on nyt olemassa, se ei sulje pois muuta maailmaa. Yksi parhaista asioista maailmassa on – itse maailma. Mahdollisuus nähdä ja ihmetellä.
– Kerro jotain isästä! Muumipeikko pyysi. Hänen äitinsä mietti hetken. Sitten hän sanoi: – Isäsi oli poikkeuksellinen muumipeikko. Hän halusi aina seikkailla. Eikä hän viihtynyt koskaan aloillaan.
Lainaukset kirjasta Matka Muumilaaksoon (Cecilia Davidsson ja Alex Haridi, suomennos Katariina Heilala, Tammi 2022.)
Carlos Edmundo de Oryn runo teoksesta Soneto vivo (1988). Vapaa suomennos Niina Repo.
Niina Repo
Niina Repo on kirjailija ja luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja, joka toivoisi asuvansa kaikissa maissa. Hän on kirjoittanut viitisentoista teosta ja uskoo, että hyvässä kirjoittamisessa (ja elämässä) keskeistä on halu.