Markus Leikolan vastine
Kirjailija-lehti julkaisee Markus Leikolan vastineen toukokuussa julkaisemaamme Kirjailijaliiton puheenjohtajan ja Kirjailija-lehden päätoimittaja Ville Hytösen Kirja-alan selvitys on kirjailijalle pettymys -tekstiin.
1. Artikkelissa kirjoitetaan: ”Kertomuksen fiktiivinen luonne tulee mieleen myös selvityshenkilö Markus Leikolan uusimmasta teoksesta Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta (2026) etenkin kun se on tutkimukselliselta pohjaltaan kestämätön ja muistuttaa pikemminkin postmodernia proosaa niin toimenpide-ehdotuksiltaan, lähteiltään, luvuiltaan kuin vaikutusarvioiltaankin. Tekijä on itsekin verrannut sosiaalisessa mediassa selvityksen tekemistä romaanin kirjoittamiseen.”
Väittäessään Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaamaa selvitystä fiktion piiriin kuuluvaksi teokseksi, kirjoittaja osoittaa, ettei tunne valtionhallinnossa yleisesti käytössä olevaa käytäntökä selvityshenkilöiden tekemistä selvityksistä. Ne eivät ole eikä niiden tarkoituskaan ole olla tieteellistä tutkimusta. Selvitysten tarkoitus on tuottaa laajasti ja monipuolisesti uutta tietoa ja uusia avauksia hallinnon toimien pohjaksi. Myös lopun lausuma vertauksesta romaanin kirjoittamiseen antaa tahallaan lukijalle harhaanjohtavan kuvan: olen käyttänyt vertausta ainoastaan siinä mielessä, että kuten romaaneilla, myös selvityksissä käytetään monenlaista erilaista lähdemateriaalia.
2.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Leikola ei selvästikään ole kuunnellut kirjailijoiden näkemyksiä omasta alastaan, vaan kallistaa pikemminkin korvaansa alan muiden ryhmien suuntaan. Kirjailijaliiton kanssa käymissään keskusteluissa Leikola keskittyi pikemmin luennoimaan kuin kuuntelemaan, mikä vastaa myös lopputulosta.”
Selvityksen liitteestä käy ilmi, että pelkästään selvitystä tehtäessä on kuultu yli 60 ihmistä, jotka ovat kirjailijoita (yli kolmasosa kaikista kuulluista henkilöstä). Kaikkia keskeisiä valtakunnallisia kirjailijajärjestöjä (joista Kirjailijaliitto on yksi, mutta edustaa vain vähemmistöä alan tekijöistä) kuultiin työn kuluessa ja keskeisimpiä kirja-alan järjestöjä vielä toisenkin kerran: työn alkuvaiheessa sekä loppuvaiheessa, jolloin järjestöillä oli mahdollisuus lausua alustava näkemyksensä muotoutumassa olevista toimenpide-ehdotuksista. Tästä jälkimmäisestä Kirjailijaliiton kuulemisesta eli 17.11.2025 kommentointitilaisuudesta seurasi mm. selvityksen toimenpide-ehdotukeksi numero 16: ”Tekijänoikeuslain 404/1961 28a § määräyksen mukaan tekijällä on ’oikeus saada hyödyntämisestä asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus’. Erityisesti lukuaikapalvelujen korvauksien ei ole koettu täyttävän lain henkeä ja kirjainta. Kuten edellä on selostettu, tekijöiden ei ole helppo muodostaa käsitystä, kuinka paljon kustakin kirjasta kukin lukija on kuunnellut, jonka jälkeen olisi mahdollista arvioida saatujen korvauksien asianmukaisuutta ja oikeasuhtaisuutta. Suomen kustannusyhdistys, Suomen tietokirjailijat ja Kirjailijaliitto ovat neuvotelleet alan hyvistä käytännöistä 2026 alussa. Voi olla, että epäkohdat ovat ratkeamassa näiden neuvottelujen seurauksena, mutta aika näyttää, kuinka käy. Hyvien käytäntöjen toteutumista tulisi seurata osapuolten yhteisillä seurantavälineillä ja vaikka kyseessä on sopimusvapauden piiriin kuuluvien asioiden tarkastelu, valtiovallankin olisi syytä olla tarvittaessa viimekätisesti myötävaikuttamassa hyvien käytäntöjen suuntaisten tavoitteiden toteutumiseen.”
On jokseenkin erikoista, että kirjoittaja pitää tätä toimenpide-ehdotusta jotenkin kyseenalaisena. Muilta osin 17.11.2025 tilaisuudesta annetaan kirjoituksessa virheellinen kuva: se kesti kaksi ja puoli tuntia, josta suurimman osan aikaa äänessä olivat Kirjailijaliiton edustajat. Toisin kuin artikkelissa väitetään, tilaisuudessa ei ollut paikalla Kirjailijaliiton ”ulkopuolisia haastateltavia”, vaan liiton puheenjohtaja, toiminnanjohtaja, lakiasiainpäällikkö sekä viestintä- ja yhteiskuntasuhdepäällikkö.
3.Artikkelissa kirjoitetaan: ” Tekijä itse kommentoi teostaan, että ’toimenpide-ehdotukset edustavat vain ja ainoastaan selvityshenkilön näkemyksiä’.”
Kirjoittaja jättää kontekstoimatta, että tämä lausuma on vakiokäytäntö ministeriöiden tilaamissa selvityksissä – ja nostamalla irtolauseen esiin luo harhaanjohtavan kuvan lukijoille siitä, että kyseessä olisi jokin erityinen lausuma.
4.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Vaikka mediassa on keskusteltu viimeisten vuosien aikana kirjailijoiden tulonmuodostukseen liittyvistä ongelmista viljalti, selvityksessä kirjailijoiden huoli ohitetaan olankohautuksella.”
Kirjoittaja viittaa STT:n viiden virkkeen pituiseen uutiseen Kirjailijaliiton tutkimuksesta ilmaisulla ”keskusteltu viljalti”.
Selvityksen pisin alaluku käsittelee kirjan hinnan ja kirjailijoiden ansainnan välistä suhdetta ja sen 25 toimenpide-ehdotuksesta joka viides kohdistuu kirjailijoiden ansainnan parantamiseen, joten väite on paikkansapitämätön.
5.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Leikolan mukaan ’voi sanoa, ettei ole olemassa kahta kirjailijaa, joilla olisi rakenteeltaan samanlainen ansainta. Tämän vuoksi kirjailijan ansiotasosta on vaikea tehdä yleisiä johtopäätöksiä.’ Johtopäätöksiä olisi helppo vetää Kirjailijaliiton yhdeltä Suomen johtavista tutkimusyrityksistä tilaamista tutkimuksista.”
Kirjailijaliiton tutkimus on hieman yli 900 jäsenelle lähetetty kyselytutkimus, jonka vastausprosentti on ollut 30 ja ja 40 välillä. Koska ei ole mitään tapaa tietää, miten kirjailijat on valikoitu Kirjailijaliiton jäseniksi, ei vain jäsenille rajatuista tutkimuksista pysty tietämään, kuinka hyvin ne edustavat koko kaunokirjailijakuntaa, joka julkaisee yli 3000 kaunokirjaa vuosittain. Sillä, mikä tutkimusyritys on tutkimuksen tehnyt, ei ole mitään tekemistä tämän edustavuusongelman kanssa. Kirjailijaliiton jäsentutkimus ei myöskään ole selvitykseltä peräänkuulutettu tieteellinen tutkimus. Monet muut liitot ovat korjanneet ongelman laajentamalla tutkimuksensa koskemaan muitakin kuin jäseniä. Selvityksessä on otettu kuitenkin Kirjailijaliiton tutkimus huomioon yhdessä muiden lähteiden kanssa pyrittäessä arvioimaan koko kenttää.
6.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Olin mukana ohjausryhmässä laatimassa Kulttuuripoliittista selontekoa, johon Kirja-alan selvitys päätettiin tilata liitteeksi. Selonteossa nimenomaan korostettiin tekijöiden aseman vahvistamista, mikä loistaa poissaolollaan selvityksessä. Euroopan unionin muutaman vuoden takaisessa tekijänoikeusdirektiivissä korostetaan asianmukaista ja oikeasuhtaista korvausta työn kaupallisesta hyödyntämisestä, mihin selvityksessä ei lainkaan tartuta.”
Väite ei pidä paikkaansa, sillä selvityksen toimenpide-ehdotus numero 16 keskittyy juuri tähän kysymykseen, ks. edellä kohta 2.
7.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Suomalaisen kirjailijan tulo suoratoistosta on 80 % pienempi kuin painetusta uutuuskirjasta.”
Väite ei pidä sellaisenaan paikkaansa. Eri kirjailijoiden tulot kirjaa kohden, vuotta kohden, yhden kirjan yhtä vuotta kohden jne. vaihtelevat suuresti. Selvityksessä on kuitenkin avattu esimerkin vuoksi keskimittaisen proosakirjan rojaltitulojen ero formaateittain. Mutta runokirjan ensimmäisen vuoden tulot suoratoistosta voivat olla vain muutaman prosentin painetun uutuuskirjan ensimmäisen vuoden tuoista – siis paljon yli 80 prosenttia. Menestysdekkarissa taas jo ensimmäisen vuoden tulot voivat olla suuremmat suoratoistosta kuin painetusta kirjasta ja useamman vuoden yhteenlasketut tulot jopa merkittävästi suuremmat, koska – kuten selvityksessä on avattu – painetun kirjan hinta ja siten rojaltituotto kirjailijalle laskee nopeammin kuin äänikirjan. Itselläni kahden viimeisimmän, eri genreihin kuuluvan kirjan toisen vuoden tuotot ovat molemmilla olleet suoratoistopalveluista suuremmat kuin painetusta kirjasta. Yhtä yleispätevää lukua kuvaamaan tätä eroa ei ole.
8.Artikkelissa kirjoitetaan: ” Vuonna 2024 noin 1200 kirjallisuuden tekijää allekirjoitti avoimen kirjeen, jossa vaaditaan muutosta tilanteeseen. Kirjailijaliitto on teettänyt useita ansaintaan perustuvia tutkimuksia ja kyselyjä sekä ottanut näkyvästi asiassa kantaa. Kirja-alan selvityksen lähdeluettelosta ei löydy mainintaa tutkimuksista, ja viittaukset kirjailijoiden ulostuloihin ja julkiseen keskusteluun puuttuvat selvityksestä kokonaan. Tilalla on esimerkiksi kolumneja, joiden tutkimusarvo lienee kuitenkin ammattimaisten tutkimusten alapuolella.”
Kirjailijoiden avoin kirje sisältyy teoksen lähdeluetteloon ja tärkeimmät sen aiheet on käsitelty selvityksessä. Selvityksen lähdeluettelo sisältää kymmeniä tutkimuksia ja selvityksiä sekä kirjailijoiden ulostuloja kolumnein ja muin kirjoituksin, joskin kirjoittaja ei ilmeisesti hyväksy kirjailijoiden kolumneja ulostuloiksi. Termi ”tutkimusarvo” jää hämäräksi.
9.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Erikseen OKM:ltä tilattavan haastattelulistauksen mukaan Leikola on haastatellut 14:ää kirjailijaa, joista suurin osa julkaisee kirjojaan samalta kustantajalta kuin hän itse.”
Kuten edellä jo todetaan, luku on väärä, vaan kirjailijoita on kuultujen joukossa vähintään 60. Koska kahdeksan eri kustantajaa on kustantanut kirjojani, väite että suurin osa joistakin (?) 14 kirjailijasta julkaisisi samalta kustantajalta kuin minä, on sekä kummallinen että myös loukkaava asettaessaan toimintani puolueettomuuden selvityshenkilönä kyseenalaiseen valoon.
10.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Markkinoiden rakenteesta todetaan, että ’selvityksen kuluessa ei löytynyt merkittäviä omistuspohjaisia markkinaehtoisuutta selkeästi heikentäviä tekijöitä kuten suosivaa hinnoittelua, suosivaa esille nostoa fyysisessä tai digitaalisessa kaupassa tai markkinoille pääsyn esteitä kirja-alan arvoketjussa olevista omistussuhteista’” sekä ”Jos selvityksen kuluessa ei todella löytynyt markkinaehtoisuutta selkeästi heikentäviä tekijöitä, selvityksentekijä ei ilmeisesti ole käynyt Suomalaisessa kirjakaupassa, avannut lukuaikapalvelun alustaa tai keskustellut pienten kustantajien kanssa asiasta. On hyvä lausua tämä ääneen eikä peitellä ongelmaa: En ole koskaan tavannut yhtään pienkustantajaa, joka ei purnaisi siitä, miten esimerkiksi Suomen suurin kirjakauppaketju suosii omistajakustantamonsa teoksia.”
Kirjoittaja ei osoita saati todista, millä tavoin Suomalainen kirjakauppa suosii omistuskustantamonsa teoksia ja syrjii pienkustantajia. Yksikään selvityksen yhteydessä tavatuista viidesta pienkustantamosta ei nostanut tällaista ongelmaa esiin. Valtionhallinnolle tehtävissä selvityksissä ei voi tyytyä ”kaikkihan tietävät” tyyppisiin heittoihin, kuten tässä mielipidekirjoituksessa. Selvityksessä ei väitetä, että markkinaehtoisuutta heikentäviä tekijöitä ei olisi olemassa, ainoastaan että niitä ei ole kyetty todentamaan. Myöskään selvityksen julkistamisen jälkeisessä julkisessa keskustelussa ei ole tullut esiin todisteita asiasta.
11.Artikkelissa kirjoitetaan: ”Kirjailijaliitto on esittänyt useita – myös valtiolle kustannusneutraaleja – ehdotuksia asiantilan parantamiseksi. Muun muassa a) laki kirjan hintasääntelystä, b) kirja-alan kollektiiviset sopimukset, c) suoratoistopalveluiden maksuvelvoite sekä d) hovioikeudenneuvos Kristiina Harengon ansiokkaasti selvittämä kasettimaksun palauttaminen ovat kaikki valtiontaloudelle edullisia, ilmaisia tai jopa tuloja tuovia ratkaisuja. Valitettavasti kirja-alan selvitys ei osoita niitä kohtaan mitään kiinnostusta. tilalle on valittu isoja kustannuseriä tuottavia ratkaisuja esimerkiksi kirjan arvonlisäveron poiston yhteydessä. Se on tietysti hyvä tavoite, mutta poliittisesti varsin epärealistinen.”
Väite, ettei kirjan hintasääntelyä tai suoratoistopalvelujen maksuvelvoitetta olisi käsitelty, ei pidä paikkaansa. Selvityksessä on avattu, minkä vuoksi ne eivät tuota Suomen oloissa tavoiteltua vaikutusta. Suoratoistopalvelujen maksuvelvoitteen osalta selvityksessä on paljon pitemmälle menevä ja kuluttajien käyttäytymistä ohjaava ehdotus arvonlisäveron porrastamisesta formaattien mukaan, joka kerryttäisi myös kirjailijoiden ansaintaa siirtämällä kulutuksen painopistettä suoratoistopalveluista painetun kirjan suuntaan.
On ilahduttavaa, että kirjoittaja kannattaa ns. kasettimaksun palautusta, koska tehdessäni 2012 OKM:lle selvitystä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksusta päädyin samansuuntaiseen ehdotukseen, mutta valitettavasti poliittinen päätöksenteko valitsi keinoksi budjettirahoituksen, joka osoittautui täsmälleen niin suhdanneherkäksi kuin tuossa selvityksessä pelkäsinkin. Tämän selvityksen ulkopuolelle on kuitenkin rajattu pois poliittiikkakysymykset ja -toimet, jotka koskevat useampaa taiteenalaa, kuten juuri hyvitysmaksu, joka sitä paitsi etenee muutenkin jo omana prosessinaan. Tällainen prosessien pitäminen erillään on normaali käytäntö selvityksissä.
Erikseen on kiinnitettävä huomiota siihen, että kirjoittaja, joka on Kirjailijaliiton puheenjohtaja, pitää epärealistisena kirjan arvonlisäveron poistoa – joka kuitenkin sisältyy kirjoituksen julkaisemisen jälkeen julkaistuihin Kirjailijaliiton vaalitavoitteisiin. Selvityksessä onkin esitetty useampia eri vaihtoehtoja juuri sen tähden, että niitä olisi asioista päättävissä neuvottelupöydissäkin käytettävissä.
12.Artikkelissa kirjoitetaan: ” Selvityksessä ehdotetaan myös hyvin erikoista vähälevikkisen kirjallisuuden painosmääriä kasvattavaa tukimuotoa, josta selvityshenkilö käyttää termiä ’Valikoiva automaattituki’ eli VAT” sekä ”Lähes 20 vuoden kustantajakokemukseni perusteella uskallan väittää, ettei tuotannon lisääminen tarkoita kysynnän kasvamista.”
Kirjoittaja ei ole huomannut, että entisen vähälevikkisen kirjallisuuden tuen (jota Kirjailijaliitto) esittää palautettavaksi funktion hoitava uusi tukimuoto toimisi siten, että kustantajat saisivat tuen lisäkappaleiden tuottamiseen, mutta vain niiltä osin kuin kirjastot tekisivät ostoja. Lisäksi on huomionarvoista, että jokainen lisäkappale kasvattaisi myös näiden vähelevikkisten kirjojen tekijöiden ansaintaa.
Markus Leikola
Kirjailija, selvityshenkilö