Kirja-alan selvitys on kirjailijalle pettymys
Raimo Jussilan kirja-alan sanakirja Kirjasanoissa (2024) mainitaan sana “selvitys” vain seloste-sanan selityksessä. Seloste yhdistyy siinä suppeaan kirjalliseen selvitykseen, jopa kertomukseen.
Kertomuksen fiktiivinen luonne tulee mieleen myös selvityshenkilö Markus Leikolan uusimmasta teoksesta Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta (2026) etenkin kun se on tutkimukselliselta pohjaltaan kestämätön ja muistuttaa pikemminkin postmodernia proosaa niin toimenpide-ehdotuksiltaan, lähteiltään, luvuiltaan kuin vaikutusarvioiltaankin. Tekijä on itsekin verrannut sosiaalisessa mediassa selvityksen tekemistä romaanin kirjoittamiseen.
Ammattikirjailijalle selvitys on pettymys eritoten siltä kannalta, että Leikola ei selvästikään ole kuunnellut kirjailijoiden näkemyksiä omasta alastaan, vaan kallistaa pikemminkin korvaansa alan muiden ryhmien suuntaan. Kirjailijaliiton kanssa käymissään keskusteluissa Leikola keskittyi pikemmin luennoimaan kuin kuuntelemaan, mikä vastaa myös lopputulosta. Eräs liiton ulkopuolinen haastateltava kuvasi haastattelutilannetta niin, että “minut oli ilmeisesti kutsuttu kuuntelemaan”.
Tekijä itse kommentoi teostaan, että ”toimenpide-ehdotukset edustavat vain ja ainoastaan selvityshenkilön näkemyksiä.” Tämä lienee toimenpide-ehdotusten lukemisen jälkeen selvää, sillä ne sisältävät muutaman hyödyllisen ja yleisesti tunnustetun ehdotuksen lisäksi omituisen sillisalaatin sekä marginaalisia (kirjastokyltit, kirjastoautot syrjäkylien miehille) että omituisia (“VAT-tuki” painosten lisäämiseksi vähälevikkiselle kirjallisuudelle) ehdotuksia.
Suurin keskeinen ongelma selvityksessä on lausuttu myös OKM:n tiedotteessa suoraan: “Selvityksen mukaan kirjallisuuden asema Suomessa on vahva ja kirjallisuuden arvoketjut sekä ekosysteemi toimivat eurooppalaisessa vertailussa hyvin.” Vastaan suoralta kädeltä 25 vuoden kustantaja- ja kirjailijakokemuksella: näin ei ole kirjailijan osalta.
Pureudun kirjoituksessa tähän kirjailijan kannalta ongelmallisimpaan väitteeseen ja jatkan myöhemmin selvityksen muiden puutteiden käsittelemistä muissa Kirjailija-lehdessä julkaistavissa teksteissä, mikäli tarpeen.
Vaikka mediassa on keskusteltu viimeisten vuosien aikana kirjailijoiden tulonmuodostukseen liittyvistä ongelmista viljalti, selvityksessä kirjailijoiden huoli ohitetaan olankohautuksella. Leikolan mukaan “voi sanoa, ettei ole olemassa kahta kirjailijaa, joilla olisi rakenteeltaan samanlainen ansainta. Tämän vuoksi kirjailijan ansiotasosta on vaikea tehdä yleisiä johtopäätöksiä.” Johtopäätöksiä olisi helppo vetää Kirjailijaliiton yhdeltä Suomen johtavista tutkimusyrityksistä tilaamista tutkimuksista.
Selvityshenkilön mukaan kuitenkin Kirjailijaliiton tutkimukset ovat tutkimuksellisesti liian heppoisia tai että apurahat ovat rojaltituloja tärkeämpiä. Apurahat ovat tietysti nousseet erityisen merkittäviksi, koska kaupallinen tulonmuodostus on heikentynyt.
Kulttuuripoliittisessa selonteossa nimenomaan korostettiin tekijöiden aseman vahvistamista, mikä loistaa poissaolollaan selvityksessä.
Olin mukana ohjausryhmässä laatimassa Kulttuuripoliittista selontekoa, johon Kirja-alan selvitys päätettiin tilata liitteeksi. Selonteossa nimenomaan korostettiin tekijöiden aseman vahvistamista, mikä loistaa poissaolollaan selvityksessä. Euroopan unionin muutaman vuoden takaisessa tekijänoikeusdirektiivissä korostetaan asianmukaista ja oikeasuhtaista korvausta työn kaupallisesta hyödyntämisestä, mihin selvityksessä ei lainkaan tartuta.
Suomalaisen kirjailijan tulo suoratoistosta on 80 % pienempi kuin painetusta uutuuskirjasta. Kirjan kuluttaminen on siirtynyt vahvasti kuuntelemiseen, ja tämä on pienentänyt kirjailijoiden tulomahdollisuuksia, vaikka työ on pysynyt samanlaisena.
Vuonna 2024 noin 1200 kirjallisuuden tekijää allekirjoitti avoimen kirjeen, jossa vaaditaan muutosta tilanteeseen. Kirjailijaliitto on teettänyt useita ansaintaan perustuvia tutkimuksia ja kyselyjä sekä ottanut näkyvästi asiassa kantaa. Kirja-alan selvityksen lähdeluettelosta ei löydy mainintaa tutkimuksista, ja viittaukset kirjailijoiden ulostuloihin ja julkiseen keskusteluun puuttuvat selvityksestä kokonaan. Tilalla on esimerkiksi kolumneja, joiden tutkimusarvo lienee kuitenkin ammattimaisten tutkimusten alapuolella.
Selvityshenkilö on myöhemmin perustellut valintojaan siten, että hän on haastatellut merkittävästi enemmän kirjailijoita kuin muita alan ihmisiä. Erikseen OKM:ltä tilattavan haastattelulistauksen mukaan Leikola on haastatellut 14:ää kirjailijaa, joista suurin osa julkaisee kirjojaan samalta kustantajalta kuin hän itse. Ilmeisesti haastattelu-termi on muutoinkin tässä yhteydessä ongelmallinen, sillä kirjailijoiden viesti ei ainakaan ole mennyt läpi. Ehkä kyse on tosiaankin ollut luennoinnista.
Sen sijaan markkinoiden rakenteesta todetaan, että ”selvityksen kuluessa ei löytynyt merkittäviä omistuspohjaisia markkinaehtoisuutta selkeästi heikentäviä tekijöitä kuten suosivaa hinnoittelua, suosivaa esille nostoa fyysisessä tai digitaalisessa kaupassa tai markkinoille pääsyn esteitä kirja-alan arvoketjussa olevista omistussuhteista”. Kuitenkaan asiaa ei ole tutkittu, joten on vaikea sanoa miten selvityksessä on päädytty edellä olevaan käsitykseen.
Jos selvityksen kuluessa ei todella löytynyt markkinaehtoisuutta selkeästi heikentäviä tekijöitä, selvityksentekijä ei ilmeisesti ole käynyt Suomalaisessa kirjakaupassa, avannut lukuaikapalvelun alustaa tai keskustellut pienten kustantajien kanssa asiasta. On hyvä lausua tämä ääneen eikä peitellä ongelmaa: En ole koskaan tavannut yhtään pienkustantajaa, joka ei purnaisi siitä, miten esimerkiksi Suomen suurin kirjakauppaketju suosii omistajakustantamonsa teoksia.
“Kirja-alalla ehkä menee hyvin, mutta kirjailijalla sen sijaan ei. Jos kirjailijalla ei mene hyvin, ei tulevaisuudessa suomalaisella kirjallisella kulttuurillakaan mene”, kirjailija Venla Hiidensalo mainitsee Särö-lehdessä julkaistussa tekstissään.
Kirjallisuus on luovien alojen joukossa neljänneksi suurin 1,55 miljardin liikevaihdollaan, taiteenaloista se on suurin ja sen kaupallinen tulonmuodostus on tärkeää paitsi poliittisen riippumattomuuden puolesta, myös filosofisessa mielessä omistusoikeuteen verrattavan tekijänoikeuden kannalta. Kirjailijalle kuuluu asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus hänen työstään ja teostensa hyödyntämisestä.
Kirjailijaliitto on esittänyt useita – myös valtiolle kustannusneutraaleja – ehdotuksia asiantilan parantamiseksi. Muun muassa a) laki kirjan hintasääntelystä, b) kirja-alan kollektiiviset sopimukset, c) suoratoistopalveluiden maksuvelvoite sekä d) hovioikeudenneuvos Kristiina Harengon ansiokkaasti selvittämä kasettimaksun palauttaminen ovat kaikki valtiontaloudelle edullisia, ilmaisia tai jopa tuloja tuovia ratkaisuja. Valitettavasti kirja-alan selvitys ei osoita niitä kohtaan mitään kiinnostusta. Sen sijaan tilalle on valittu isoja kustannuseriä tuottavia ratkaisuja esimerkiksi kirjan arvonlisäveron poiston yhteydessä. Se on tietysti hyvä tavoite, mutta poliittisesti varsin epärealistinen suhteessa ilmaisiin tai jopa tuottaviin vaihtoehtoihin parantaa kirjailijan ja kirjallisuuden asemaa.
Selvityksessä ehdotetaan myös hyvin erikoista vähälevikkisen kirjallisuuden painosmääriä kasvattavaa tukimuotoa, josta selvityshenkilö käyttää termiä “Valikoiva automaattituki” eli VAT. Kirjoitan mahdollisesti myöhemmin tarkemmin tämän tukimuodon ongelmista Kirjailija-lehdessä, mutta on jo nyt selvää, ettei se tule koskaan toteutumaan. Lähes 20 vuoden kustantajakokemukseni perusteella uskallan väittää, ettei tuotannon lisääminen tarkoita kysynnän kasvamista. Selvityksessä esitetty miljoona euroa on tältä osin hukkainvestointi ja tukee lähinnä makulointifirmojen liikevaihtoa.
Kirjailijaliitto ehdottaa uuden selvityksen tekemistä esimerkiksi Cuporen tai itsenäisen tutkimusryhmän tekemänä.
Positiivista on, että selvityshenkilö ehdottaa miljoonan euron korotusta lainauskorvauksiin. On yhtä lailla kuitenkin epäselvää, miksi juuri miljoonan. Edellisen korotuksen ja nykyhetken välillä inflaatio sekä kuvantekijöiden osuuden nostaminen on syönyt kirjailijoiden lainauskorvauksista useita miljoonia, kuten kirjailija Juha-Pekka Koskinen on todennut. Hänen laskelmiensa mukaan edes vuoden 2016 tason tavoittamiseen tarvittaisiin 5,6 miljoonaa euroa. Tämä omituinen miljoona on yksi loputtomista sattumanvaraisista ja perustelemattomista luvuista, joita selvityksessä esitetään.
On harmi, ettei kirja-alan selvitys todella pureudu alan suurimpaan ongelmakohtaan, kirjailijan ansaintaan. Kirjailijaliiton jäsenistön keskuudessa on myös ollut huolta siitä, ettei yksittäinen kirjailija uskalla kritisoida selvitystä, koska selvityksen tekijä koetaan vaikutusvaltaiseksi esimerkiksi apurahapäätösten taholla.
Kirjailijaliitto ehdottaa uuden selvityksen tekemistä esimerkiksi Cuporen tai itsenäisen tutkimusryhmän tekemänä. Leikolan selvityksessä on paitsi asia- ja numerovirheitä, erikoisia arviointeja ja käsityksiä sekä lopulta myös välinpitämättömyyttä haastateltavien tahojen näkemyksistä ja esitetyistä tutkimuksista. Olisi hyvä, että myös muut haastatellut tahot tarkistavat omien tutkimustensa lainaukset ja luvut oikeiksi.
Kaiken kaikkiaan on vaikea ajatella, että selvityksestä olisi toimenpide-ehdotusten pohjaksi.
Lisätietoa:
Kirjailijaliiton kannanotto selvitykseen
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.
Juttua muokattu 20.5.2026: Korjattu kirjoitusvirhe: ”Kulttuuripoliittisen selontekoa” muotoon ”Kulttuuripoliittista”.