Essee, Teema: Säännöt

Rennommat kirjallisuuden ystävät

Maija Laura Kauhanen kysyy kuka päättää, mitä saamme sanoa ja kirjoittaa. 

Pitkään minulla oli tapana kutsua tyhminä pitämiäni näkemyksiä ”vammaisiksi mielipiteiksi”.

Muistan kahdeksan vuoden takaisen syksyn Gotlannissa Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa. Koko Hubara oli vastikään tuonut kulttuurisen omimisen käsitteen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun, ja minä ja toinen suomalainen residenssiasukas ruodimme ”Oneiron-kohun” käänteitä päärakennuksen saunassa. ”Vammainen mielipide”, kuittasin johonkin. Samassa peitin suuni, sitten kirkaisin: ” Ei kun! Ei saa sanoa ’vammainen’!” 

Sitten me räjähdimme nauruun. Lapsellisesti, niin kuin olisin juuri kaatunut hassulla tavalla. 

Näin elämässä tuli kompasteltua, silloinkin kun oli vasta päässyt toteamasta, että aikoi tehdä parhaansa ollakseen – sensitiivinen, kuten sen nykyään muotoilisin. Tätä tämä nyt oli, ja olisi. Miten hankalaa ja miten välttämätöntä. 

Olin siihen aikaan melkein aina matkoilla. Oleskelin paljon globaalissa etelässä, ja etuoikeuteni pyörivät jatkuvasti ajatuksissani. Ymmärrettyäni, että aihepiiri ulottui myös kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, uppouduin yhä syvemmälle. Tänä vuonna viimein ilmestyi romaani Ihmeköynnös (Otava, 2024), jossa käsittelen identiteettipositioita ja etuoikeuksia erityisesti matkustamisen ja kirjoittamisen konteksteissa. 

Ironinen ”ei saa sanoa” ei ole naurattanut ketään enää vuosiin. Niin sitkeästi fraasi pitää pintansa aivan vilpittömänä tapana suhtautua sensitiivisyyteen. Se voidaan ladata täyteen niin pelkoa kuin uhmaakin, mutta yhtä kaikki se vihjaa: jossakin on joku, joka rajoittaa puheita ylhäältä käsin, ilman neuvotteluja. Niin kuin olisimme lapsia ja joutuisimme tottelemaan vanhempia, jotka ovat riittävän kypsiä ymmärtämään sääntöjen syyt. 

Kritisoin ”alamaista” suhtautumista sensitiivisyyteen Ihmeköynnöksessä. Miksi puhua kielletyn ja sallitun termein asiasta, jossa aikuiset ihmiset hankkivat tietoa, tekevät omat ratkaisunsa ja kestävät palautteen, kuten kaikessa muussakin? Eikö säännöistä puhuminen edellyttäisi, että joku olisi ne jossakin laatinut tai niistä olisi yhdessä sovittu? Mutta kuka sensitiivisyyden säännöistä päättäisi? Kuka niiden noudattamista valvoisi?

”Kirjailijan sananvapauden kannalta on – – huolestuttavaa, jos oikeuslaitoksessa [sic] ryhdytään pohtimaan sitä, mitkä romaanien aiheet ja henkilöhahmot ovat kiellettyjä, mitkä sallittuja”, luovan kirjoittamisen opettaja Kati-Annika Ansas kirjoittaa Särö-kulttuurilehden esseessään kulttuurisesta omimisesta. Näin sekaisin voivat mennä puurot ja vellit, kun sensitiivinen kirjoittaminen mielletään sääntöinä. Toki julkinen keskustelu ja sitä kautta mahdollisesti kustannuspäätökset ohjailevat sitä, minkälainen kirjoittaminen on omiaan keräämään kiitosta ja minkälainen kritiikkiä, mutta viimeksi kun tarkistin, kulttuurisesta omimisesta, representaatiosta, inklusiivisesta kielenkäytöstä ja muista sensitiivisyyden osa-alueista ei säädetty laissa.

Ansas toteaa, ettei uskalla kirjoittaa romaania huntua käyttävän musliminaisen näkökulmasta ”sosiaalisen kuoleman” pelossa. Toisena esimerkkinä siitä, miten ” mitään ei uskalla sanoa”, hän mainitsee Salman Rushdien puukotuksen vuonna 2022. Rinnastus on rohkea. Uskallettu on. 

Ihmeköynnöksessä kirjoitan Nicaraguasta, jossa opposition edustajat ovat vankilassa tai maanpaossa. Se antaa minusta kivasti perspektiiviä siihen, mitä tarkoittaa, kun ”mitään ei saa sanoa”. Häpeän, kun etuoikeutetut ihmiset laimentavat sananvapauden merkitystä jupistakseen arvokeskustelusta jota eivät jaksaisi käydä, kun toisaalla käsitettä ihan oikeasti tarvitaan. 

Kun sensitiivisyydestä puhutaan sääntöinä, lähdetään siis varsin vaaralliselle käsitteiden hämärtymisen tielle. 

Itsellänikin on kyllä petrattavaa. 

Ihmeköynnöksen kirjoittamisen loppumetreillä istuin Turun-junassa matkalla tapaamaan Koko Hubaraa, joka kaikista ihmisistä toimi romaanini sensitiivisyyslukijana – minun toiveestani – ja avasin läppärillä tiedoston, jossa olivat hänen kommenttinsa käsikirjoitukseeni. Samassa huomasin, kuinka alamainen suhtautuminen napsahti päälle. Tekstini varmaankin vilisisi kiellettyjä sanoja, joista Hubara moittisi minua, mietin. Sitten näin, että hän oli maalannut sanan ”tumma” heti ensimmäisestä virkkeestä, kohdasta ”tumman, teräksisen imun”. Apua! Eikö noin saanut tehdä? Klikkasin korostettua sanaa sydän kurkussa. ”Testikommentti”, sensitiivisyyslukija oli kirjoittanut. 

”There is no God, so clap your hands together. There is no God, no heaven and no hell”, englantilainen folkpunk-artisti Frank Turner laulaa iloisessa kappaleessa Glory Hallelujah. Mitään koherenttia säännöstöä, jota noudattaa, ei ole. Kukaan ei ole sellaista laatinut, ei edes Koko Hubara. Mutta mitä jos emme ole halukkaita 

punnitsemaan moraalisia valintojamme juurta jaksain joka ikinen päivä? Mitä jos tarvitsemme sääntöjä? 

Filosofi Francis Fukuyama kirjoittaa teoksessaan Identiteetti (Docendo 2020, suomentanut Antti Immonen), että moderneissa liberaaleissa yhteiskunnissa vallitsee moraalinen sekaannus, joka johtuu yhteisen uskonnollisen näkoalan katoamisesta. ”Ihmiset ovat hyvin sosiaalisia olentoja, jotka kaipaavat emotionaalisten taipumustensa vuoksi ympäröivien normien vahvistusta. Kun jokin vakaa ja yhteinen moraalinen horisontti katoaa […] suurin osa ihmisistä ei suinkaan riemuitse vasta löytämästään valinnanvapaudesta”, Fukuyama toteaa. 

Selkeyden kaipuu näkyy sensitiivisyyskeskustelussa, jossa pienetkin ajattelun erot kärjistyvät vastakohdiksi. Vaikkapa usko ihmisoikeuksiin voi johtaa niin sensitiivisyyden vastustamiseen kuin puolustamiseenkin riippuen siitä, koetaanko suuntauksen rajoittavan vai lisäävän ilmaisun vapautta. Sensitiivisyyden arvostelijoiden näkökulmasta esimerkiksi minä olen ”sairastunut tämän ajan uskontoon”, aivopesty lammas, joka elää itse rakennetussa totalitarismissa, vapaaehtoisessa vankeudessa.

Mutta kun en halua loukata. Haluan oppia olemaan loukkaamatta ja sen sijaan luoda yhteyksiä, keskustella ja vaihtaa ajatuksia. Minulle se on vapautta. 

Kun en tee sitä mitä en halua tehdä, noudatan vapaata tahtoani. Kun puhun tavalla, joka vastaa arvojani ja tavoitteitani, sananvapauteni toteutuu. Olen vapaa. 

Keskustelu sensitiivisyydestä kaunokirjallisuudessa jumittuu usein sanavalintoihin. ”Kielletyistä” sanoista puhumisesta on lyhyt matka sensuurisyytöksiin. Joissakin piireissä sensuuri tuntuu olevan jo sensitiivisyyden synonyymi (sanoilla muuten ei samankaltaisuudestaan huolimatta ole yhteisiä juuria, vaan sensitiivisyys tulee latinan verbistä sentire ja sensuurin etymologia kumpuaa verbistä censere). Annetaan ymmärtää, että sensitiivisyyden kannattajateivät tietäisi, että konteksti on kaikki kaikessa, tai ylipäätään tajuaisi, mistä kaunokirjallisuudessa on kyse. Käytin juuri uusimmassa käännöksessäni, Johanna Holmströmin romaanissa Suden lapset (Otava 2024), sanaa ”ryssä”. Keskustelin pikaisesti kirjailijan ja kustannustoimittajan kanssa ja totesimme, että vaikka sana on loukkaava, sitä on käytettävä, koska sotahullu suomenkielinen hahmo ei uhoaisi ”venäläisistä”. 

Joskus näkee leukailtavan sillä, miltä sensitiivinen kaunokirjallisuus näyttäisi: kapulakieliseltä, kömpelöltä ja epäuskottavalta. Tässä ei oteta huomioon, mitä ammattitaito kirja-alalla tarkoittaa. Se tarkoittaa taikatemppua toisensa perään. 

Kielenkäytön ja tarinankerronnan eettisten kysymysten ratkominen on alan arkipäivää. 

 En halua loukata. Haluan oppia olemaan loukkaamatta ja sen sijaan luoda  yhteyksiä, keskustella ja vaihtaa ajatuksia. Minulle se on vapautta.

Viime aikoina on kauhisteltu klassikkokirjojen uusia, ajan henkeen sopivammiksi muokattuja painoksia ja päivitettyjä käännöksiä. Näitä tehdään erityisesti lastenkirjoille, koska lapsilukijalla ei ole sitä kontekstoinnin kykyä, jota aikuislukijalta voi odottaa. Toimittaja Sanna Ukkola vertaa kolumnissaan (2023) aikaamme George Orwellin Vuonna 1984 -romaanin dystooppiseen yhteiskuntaan, jonka uuskielestä ”on poistettu vahingolliset sanat, ja kiellettyjen sanojen lista kasvaa jatkuvasti”. Vastakkaista ajattelua edustaa Suvi Ahola Helsingin Sanomien kirjoituksessaan (2023) kokemus- eli sensitiivisyyslukijoista. ”Vanhojen teosten kohdalla kokemuslukemista katsotaan tarvittavan, jos on pelkoa siitä, että yleisö kokee tekstin epämiellyttävällä tavalla vanhahtavaksi. Sehän vaikuttaa suoraan siihen, halutaanko teoksia ylipäätään ostaa ja lukea.” Siinä se pelottava ”sääntöjen” sanelija: suuri yleisö. 

Tietysti voi sanoa, ettei yleisö osaa pyytää sitä, mikä siltä on jo evätty. Mutta en ymmärrä, miten altavastaajan etua ajava sensitiivisyys rinnastuu pakkovaltaan, sensuuriin. Mikä loukkaaviksi todetuissa kohdissa voi olla tärkeämpää kuin esimerkiksi antirasismi? ”Kuinka te kehtaatte mennä sörkkimään mestareiden teoksia?” Ukkola tylyttää, mutta mieleni askaroi epähienon kysymyksen parissa. Olisiko vaikkapa Astrid Lindgren ollut sitä mieltä, että ”n-sana” on juuri se kohta, jossa hänen mestarillisuutensa tulee esiin? 

Kirjallisuus on käyttötavaraa. Sitä mieltä minä olen. On myös heitä, joiden mielestä kirjallisuus on ennemminkin museo. Mutta hehän voivat hankkia käsiinsä jonkin aiemman painoksen. 

Ei niitä polteta. 

Kerron salaisuuden: kaikilla kirjallisuuden parissa työskentelevillä on maailmankuva. Kirjailijoilla, kääntäjillä, kustannustoimittajilla, myyntipuolen ihmisillä. Samoin lukijoilla, kirjojen ostajilla. Ja – saako tätä sanoa – kaikki maailmankuvat ovat poliittisia. ”[E]mme puhumalla määrittele ainoastaan muita vaan myös itseämme. Valitsemalla sanamme tietyllä tavalla valitsemme puolemme. […] Myös syrjivät puhetavat ovat valintoja, eivät itsestäänselvyyksiä, vaikka niitä pidettäisiinkin ’tavallisina’ tai ’normaaleina’”, toteaa Elina Vainikainen opaskirjassa Syrjimätön kieli (KSL-opintokeskus, 2022). 

Sensitiivisyyskeskustelu tuntuu joskus ärsyttävän niin sanottuja ”tavallisia” kirjoittavia ihmisiä melkein yhtä paljon kuin Ukkolan kolumnistiminän kaltaisia oikeistokonservatiiveja. Keskusteluun on ikään kuin pakko ottaa kantaa, jolloin tulee kumarrettua yhdelle ja pyllistettyä toiselle. Se ei ole kivaa, kun haluaisi olla vain 

tavallinen. Sitten päntätään ulkokultaisesti sääntöjä ja nuristaan nurkan takana kuin paraskin oman elämänsä enfant terrible, joka vastustaa systeemiä valittamalla läksyistä. 

Tavallisuuden ihannointiin liittyvä älyllinen laiskuus kuuluu suomalaisuuden ankeampiin puoliin ja tuo mieleen kansanedustaja-kirjailija Anna Kontulan oivan pamfletin Pikkuporvarit (Into, 2021). ”Pikkuporvari ei kykene erottamaan sovinnaistapaa moraalista ja asettaa siksi ulkoisten normien noudattamisen eettisen harkinnan edelle. Vallitseva ja hyvänä pidetty on hänelle yhtä kuin oikein. Hän ei vaivaa päätään sellaisilla seikoilla kuin asioiden itsenäinen punninta. Niinpä pikkuporvarillinen suuruus mitataan hierarkioissa, statuksissa ja kunniamerkeissä, ei ihmisten mahdollisuudessa suoraselkäisyyteen, oivallukseen ja toistensa kunnioittamiseen. ”Hyvällä kirjailijalla ei ole varaa olla pikkuporvari. 

Olen monesti saanut itseni kiinni laskeskelemasta identiteettipositioideni summaa – ”no joo, olen valkoinen ja hyväosainen ja cissukupuolinen, mutta ainakin olen sentään myös nainen, queer, monisuhteinen, lihava ja mielenterveysongelmainen” – kuin mitäkin kuponkeja, joita vastaan sanomisen lupia jaetaan. Tällainen hyödykeajattelu on viheliäistä. Se sivuuttaa identiteetteihin liittyvän arkuuden ja herkkyyden ja hämärtää koko etuoikeuden käsitteen. Mutta toden totta, ainakin itselläni se tuli ensin. 

Sitten, vähitellen, aloin sisäistää mitä intersektionaalisuus tarkoittaa, nähdä kategoriat huokoisina enkä suljettuina, niiden painoarvon jokaisen yksittäisen tilanteen mukaan muuttuvana, ja aito empatia muita ja itseäni kohtaan tulivat samanaikaisesti. Välineellinen suhtautuminen identiteetteihin kiistää ihmisyyteen kuuluvan pehmeyden ja haavoittuvuuden. Niin kauan kuin ajattelen marginaalisuuksiamme valuuttana, sivuutan epäolennaisina kaikki ne todelliset alakynteen jäämiset, joita ne aiheuttavat elämässämme. Unohdan, että ne ansaitsevatkin erityishuomiota, jotta voimme olla tasapainossa ympäristömme kanssa ja kukoistaa. 

Annan kuitenkin itselleni anteeksi, että olen suhtautunut asiaan välineellisesti – olenhan varttunut kaiken välineellistävässä ja kaupallistavassa ajassa. Laskelmoivasta suhtautumisesta identiteetteihin seuraa vähemmistöjen oikeuksia ajavan liikkeen sisälläkin monenlaista pahaa, kuten ”liittolaisuudessa” kilpaileminen, hyvesignalointi ja niistä pahimmillaan seuraavat cancel-kulttuurin ylilyönnit, joista sensitiivisyyden vastustajat saavat syystäkin vettä myllyyn. 

Sananvapauden tavoin laajasti jaettuja arvoja, joita sensitiivisyyden voi näkökulmasta riippuen tulkita joko edistävän tai uhkaavan, ovat yhteisöllisyys ja toisaalta yksilönvapaus. Sensitiivisyyden vastustuksen taustalla erottuu kaksi toisilleen vastakkaista voimaa: tasapäistävä pikkukylien kulttuuri ja tavallisuuden ihannointi, ja vastavetona individualismi, josta yhtenä seurauksena on yhteiskuntaan sopeutumattoman, omia polkujaan kulkevan taiteilijan myytti (ks. Fukuyama). Vastustajien silmissä erityiskohtelua marginaali-identiteettinsä takia odottava ”kuvittelee olevansa jotakin”, siis rikkoo Aksel Sandemosen tunnetuksi tekemää Janten lakia; toisaalta sensitiivisyysajattelu taiteessa kaventaa etenkin vahvasti etuoikeutettuihin positioihin kuuluvien taiteilijoiden, kuten valkoisten mieskirjailijoiden, liikkuma-alaa ja tulkitaan individualismin vastaiseksi projektiksi, paluuksi kyläyhteisön kyttäyskulttuuriin. 

Jo mainitussa Särössä nähtiin vastikään näyttävä vääntö asiasta, kun esseisti-kriitikko Herman Raivio kirjoitti arviossaan yhdysvaltalaisfilosofi Susan Neimanin teoksesta Left Is Not Woke (Polity, 2023), että woke on ”taantumuksellista” ”heimoajattelua”, jossa yksilö määritellään yhteisönsä kautta. Sateenkaariteemoihin erikoistunut kirjailija-toimittaja Tiina Tuppurainen kirjoitti vastineen, jossa hän puolusti heimoutumista todeten, että hajaannuksen luominen alistettujen keskuuteen on ikiaikainen keino pitää sortoa yllä.

Raivion kaltaisilta sensitiivisyyden kriitikoilta jää näkemättä vähemmistöidentiteetin ympärille muodostuneiden yhteisöjen radikaali luonne. Ne ovat jälki individualistisia heimoja, joissa yhdistyvät yhteisön turva ja yksilön vapaus itseilmaisuun. Jälkimmäinen selittyy intersektionaalisuudella, jonka merkityksen liikkeessä Raivio sivuuttaa. ”Ihmisillä […] on monenlaisia identiteettejä, ne ovat kimppuja”, Raivio puolustautuu Tuppuraiselle ja päätyy kuulostamaan aivan mustan ja intersektionaalisen feminismin esitaistelija Audre Lordelta (Sister Outsider, Kosmos 2022, suomentanut Kaijamari Sivill): ”Ilman yhteisöä ei ole vapautumista […]. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan saa merkitä sitä, että luovumme erilaisuuksistamme, eikä se saa johtaa säälittävään teeskentelyyn, että erilaisuuksia ei olisi olemassa.” 

Seuraavalla kerralla, kun joku valittaa, ettei ”saa” sanoa jotakin, kysynkin: ”Mitä  tapahtuisi, jos sanoisit?”

Hedelmällistä keskustelua on vaikea käydä, kun yhdet näkevät identiteetit selkeärajaisina kategorioina, jotka sulkevat toisiaan pois, ja toiset abstraktimpana palapelinä, enemmänkin kielenä, jolla tehdä selkoa loputtoman monimutkaisesta maailmasta, tai valikoimana silmälaseja, joiden läpi maailmaa katsotaan. 

”Emme voi edes viestiä toistemme kanssa, ellei meillä ole yhteistä kieltä yhteisesti ymmärrettyine merkityksineen”, Fukuyama kirjoittaa Identiteetissä. 

Ehkä olen roikkunut kiinni sääntöajattelussa tullakseni ymmärretyksi. Mutta samalla olen puhunut itseäni pussiin, sanoittanut maailmaa tavalla, johon en usko.

Seuraavalla kerralla, kun joku valittaa, ettei ”saa” sanoa jotakin, kysynkin: ”Mitä tapahtuisi, jos sanoisit? Miksi sillä on väliä, jos joku on kanssasi eri mieltä? Tiedätkö, mitä mieltä itse olet? Pystytkö puolustamaan kantaasi?” 

Ei ole mitään sääntöjä. Oikeasti tiedämme sen jo kaikki aivan hyvin, mutta emme jaksaisi kantaa vastuuta. Opetella koko ajan uutta. Mutta ymmärryksen mukana lisääntyy vapaus. Kunnes ajatus säännöistä on naurettava. Kuten Frank Turner laulaa: ”There is no God, we’re all in this together.” 

Ja vielä: ”There is no God, so ring that victory bell.” ■

Kirjoittaja

Maija Laura Kauhanen

Maija Laura Kauhanen on helsinkiläinen kirjailija ja suomentaja, joka on kirjoittanut romaanit Eliitti (Otava 2019) ja Ihmeköynnös (Otava 2024). Kuva: Niclas Mäkelä/Otava.