Diktaattoriromaani, Venezuelan sananvapaus ja Kafka

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Venezuelasta ja sananvapaudesta, mieleeni tulisi ensin niin sanottu diktaattoriromaani. Ja sen puute. Aloin miettiä, miksei sellaista ole ilmestynyt, vaikka uusi diktatuuri on elänyt ja voinut kansalaisten kustannuksella hyvin jo melkoisen aikaa.
Olipa kerran niin kutsuttu boom eli buumi. Se tarkoitti tarkoitti 1950-luvun lopusta lähtien esiin nousseita suuria latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä.
Suurin syy nousuun oli maineikas kustantamo Seix Barral, joka sijaitsi Barcelonassa.. Katalonia oli merkittävä tekijä latinalaisamerikkalaisen romaanin maailmanvalloituksessa, sillä elettiin Francon diktatuurin aikoja, ja Barcelonassa tahdottiin näyttää, että hyvää, ehkä parasta, espanjankielistä kirjallisuutta kirjoitetaan muualla kuin Espanjassa.
Vaikka kaikki tunnetuimmat buumin kirjailijat, kuten Carlos Fuentes ja Mario Vargas Llosa, olivat miehiä, heidän agenttinsa, uskottunsa ja suurin promoottorinsa oli Carmen Balcells. Naiset saavat kuitenkin pian oleellisen osan, kun pääsen Venezuelaan ja diktaattoriromaanin katoamisen syihin.
Diktaattorien myyttinen aika
Boomiin kuului nimittäin oleellisesti romaanit suurista diktaattoreista. Koska maanosassa oli ollut johtajina melkoisia megamachoja, aineistoa riittää yllin kyllin.
Esimerkiksi paragualainen Augusto Roa Bastos julkaisi romaanin Yo, el supremo vuonna 1974. Se on eräänlainen diktaattorin tunnustuskirja, samaan aikaan moniääninen, miltei uuvuttava kirjallinen taidonnäyte boomin hengessä, romaanit kun osoittavat järjestään melkoista kirjallista virtuositeettia kerronnan kaikkine keinoineen. Roa Bastos heittää mukaan totta kai myös haudantakaisia ääniä.
Suomessa tunnetuin diktaattoriromaani on varmaankin Gabriel García Márquesin Patriarkan syksy, joka ilmestyi espanjaksi vuonna 1975 (suom. Pentti Saaritsa, WSOY, 1986). García Márquez ei varsinaisesti kirjoittanut suosikkidiktaattoristaan, vaan yhdisteli eri yksinvaltiaiden kuten Espanjan Francon ja Venezuelan 1920-luvun tyrannimaisen hallitsijan Juan Vicente Gómez piirteitä.
Kirjojen merkitys on vähäinen, parhaimmillaan niitä myydään muutama tuhat kappaletta noin 20–30 miljoonan asukkaan maassa
Patriarkan syksyssä aika tuntuu pysähtyneen. Ei kerrota, millä vuosikymmenellä, saati vuosisadalla, ollaan. Aika kiertää kehää. Kehitystä ei oikeastaan tapahdu – sama piirre leimaa jo romaania Sadan vuoden yksinäisyys (suom. Matti Rossi, WSOY, 1980). Vaikka García Márquezia on pidetty Kolumbian sosiaalisena omatuntona ja edistyksellisenä, näitä piirteitä on vaikea kaivaa esiin hänen hienoista romaaneistaan.
Nobelisti Vargas Llosa julkaisi ehkä viimeisen diktaattoriromaanin. Vuohen juhla (suom. Sulamit Hirvas, Otava, 2002) on paitsi kuva julmasta yksinvaltiaasta myös vallan tekniikoista: romaani kertoo taitavasti, kuinka tyrannimainen Dominikaanisen tasavallan yksinvaltias pyörittää alaisiaan ja ajaa heitä vastakkain, jotta kukaan heistä ei saisi liikaa valtaa ja liikkumatilaa. Vallan analyysin ansiosta Vargas Llosan romaani poikkeaa lajin aikaisemmista romaaneista, jotka keskittyvät ennen kaikkea kaikkivaltaisen yksilön monin paikoin houreiseen elämään ja alaisten voimattomuuteen. He tuntuvat elävän ajankohtaisen todellisuuden sijasta myyttisessä ajassa.
Maaginen realismi ei riitä, romaani ei riitä
Luulisi herkästi, että Venezuelan tilanne olisi jo synnyttänyt ainakin yhden merkittävän diktaattoriromaanin.
Ehkä sen aika vain on ohi kirjallisena lajina. Tai ehkä Venezuelan tapaus on liiankin räikeä ja sisältää kaikenlaisia outoja käänteitä, jotta se olisi romaanina uskottava. Hugo Chávez tuli valtaan ”värikkäänä” populistina, josta ei oikein tiedetty, mikä hän on miehiään mutta johon suhtauduttiin laajasti myötämielisesti, koska hän lupasi vähentää köyhyyttä ja kitkeä korruption, siis kaksi Latinalaisen Amerikan suurinta vitsausta.
Chávez kasvatti valtaansa vakaasti ja hitaasti, askel askeleelta. Tuntikausien hourailevat puheet peittivät alleen harkitun taktiikan. Ensin hän muutatti perustuslain ja otti haltuunsa korkeimman oikeuden vuonna 2001. Lisäksi hänen suunnitelmiinsa kuuluivat rajoittamattomat toimikaudet. Sananvapaus vaikutti kuitenkin vallitsevan laajalti, ja maan parhaat aivot varoittivat kerta toisensa jälkeen sanomalehdissä ja televisiossa, että ei käy hyvin, jos uusi hallitsija pääsee toteuttamaan ohjelmansa.
Chávezin kausia leimasi hyvin korkea öljyn hinta, valtava korruptio ja vallan jatkuva keskittäminen ja väärinkäyttö. Nykyään öljyntuotanto on enää murto-osa entisestä, ja menetettyjä tuloja yritetty muun muassa kokaiinikaupalla.
Ensimmäinen sananvapauden rajoitus toteutui vuoden 2004 paikkeilla. Jimmy Carter, Latinalaisen Amerikan äveriäin liikemies Gustavo Cisneros ja Chávez tapasivat eräällä Venezuelan saarella, ja sen jälkeen Cisnerosin omistama tv-kanava Venevisón – maan katsotuin kanava – lähestulkoon kokonaan lopetti Chávezin hallinnon arvostelun.
Vuonna 2007 suljettiin maan toiseksi suosituin kanava RCTV. Mainittujen kanavien ohjelmistoon oli sisältynyt satiirisia ohjelmia, jossa loistavat koomikot loihtivat sketsejä myös poliittisista aiheista. Nyt moinen ilakointi sai tylyn lopun. Myös radiokanavia suljettiin. Silti uutiskanava Globovisión sai jatkaa presidentin ja hallinnon terävää ruotimista. Sekin kanava siirtyi hallituksen valvontaan muutama vuosi myöhemmin.
Valtion kanava Venezuela de Televisión oli ollut lähinnä kulttuurikanava, mutta jo Chávezin hallinnon alkuvuosina siitä tehtiin puhdas propagandakanava. Hallitus loi myös uusia televisiokanavia. Televisio oli 2000-luvun alkuvuosina ratkaiseva media Venezuelan kaltaisessa maassa. Kelvollisia sanomalehtiä ilmestyi vielä joidenkin vuosien ajan. Sitten niille annettiin enää niukasti paperia. Suurista lehdistä El Universal ostettiin hallitukselle ja El Nacional joutui siirtymään kokonaan verkkoon. Nykyään se, kuten käytännössä kaikki muutkin verkkosivut, on maassa estetty, eli niitä voi lukea enää VPN:n avulla, sikäli kun heikkotasoiset nettiyhteydet sallivat.
Hallituksen suosio on huvennut vuodelta. Jo silloin, kun kansainvälisissä tiedotusvälineissä puhuttiin maan poliittisesta kahtiajaosta, vallitsi käytännössä kolmijako. Usein suurin ryhmä nimittäin oli ”Ni-ni” eli ”ei-eikä”, siis ne jotka eivät kannattaneet hallitusta eivätkä oppositiota. Ja Chávez hävisi vuoden 2007 kansanäänestyksen, jossa hänelle olisi annettu käytännössä rajaton määrä jatkokausia ja muutenkin kaikki valta myös muodollisesti. Hän ei kuitenkaan piitannut tuloksesta, vaan järjesti äänestyksen uudestaan. Hallituksen valitsema vaalilautakunta on välillä myöntänyt voiton oppositiolle, mutta käytännössä valta on aina pysynyt tiukasti hallituksella, joka on tarvittaessa pystyttänyt oman, rinnakkaisen parlamentin.
Historiallisesta romaanista suoraan nykypäivän kuvaukseen
Miten kaikki tämä on sitten vaikuttanut Venezuelan kirjallisuuteen? Maassa julkaistiin monen vuoden ajan romaaneja, joissa keskityttiin kaikkeen muuhun paitsi politiikkaan. Juuri kukaan ei tuntunut kaipaavan diktaattoriromaania kuvaamaan maan nykytilannetta. Sanomalehtiä ei Venezuelassa koskaan ole luettu kovin paljon. Vaikka maan tulevaisuus oli luettavissa El Nacionalin ja El Universalin palstoilta jo monta vuotta ennen täyttä diktatuuria ja talousromahdusta, ei näillä analyyseilla ollut laajempaa vaikutusta. Vaikutusta oli kuitenkin RCTV:n parilla räväkällä aamuohjelmalla, joissa puhuttiin kansanomaisesti ja valtakeskusta vastaan. Ei ihme, että kanava suljettiin.
Ainoa venezuelalainen romaanikirjailija, joka on saavuttanut merkittävää menestystä maan rajojen, on ollut Alberto Barrera Tyszka (s. 1960). Hän sai Espanjassa merkittävän Heralde-palkinnon vuoden 2012 romaanillaan La Enfermedad (Sairaus). Kirja kertoo yksinkertaisesti miehestä, joka kuvittelee olevansa tai on oikeasti parantumattomasti sairas. Romaanin voi lukea allegoriana koko Venezuelasta, mutta se ei mitenkään tyrkytä sellaista tulkintaa. Romaanin tyyli on melko niukka, ympäristöä ei juuri kuvata. Syyksi arvelen Barrera Tyszkan uraa telenoveloiden eli saippuaoopperoiden käsikirjoittajana. Telenovelat ovatkin muokanneet suuresti kansakunnan tajuntaa.
En tiedä, missä vaiheessa Barrera Tyszka muutti Meksikoon, luultavasti jo 2000-luvun alussa. Muuttoaalto koski silloin vasta keskiluokkaa ja intellektuelleja. Joitain toimittajia uhkailtiin, ja mitä ilmeisemmin myös Barrera Tyzska, joka kirjoitti ahkerasti kolumneja, tunsi elämänsä käyvän henkisesti ahtaaksi.
Hänen seuraava romaaninsa Patria o muerte (2015) sai jo syvästi dystooppisia sävyjä. Se kertoo lääkäristä, joka vaimo on radikaali antichavisti ja veli taas innokas chavistiaktivisti. Juoni ei jää tähän: veljenpojalla on hallussaan salaisia tietoja Havannassa sairaana lojuvasta Chávezista. Erään asunnon omistaja taas palaa Miamista ja tahtoo karkottaa vuokralaisensa, toimittajan, joka niin ikään tutkii Chávezin sairautta, mikä ei käy helposti, koska laki on aina vuokralaisen puolella.
Koskettavin ja synkin juonne romaanissa on kuitenkin yhdeksänvuotias tyttö, joka jää yksin kotiin, koska hänen äitinsä joutuu väkivaltaisen rikoksen kohteeksi. Tapahtuma-aikaan Venezuelan väkivaltatilastot olivatkin maailman huippua.
Vuoden 2015 paikkeilla kirjoja sai kustantaa ja myydä Venezuelassa vielä suhteellisen vapaasti, jos kustantaja vain onnistui haalimaan kasaan riittävästi paperia. Muun muassa kirja, jossa paljastettiin valtavia korruptiotapauksia – kyse on jo kymmenistä ellei sadoista miljoonista – oli vapaasti myynnissä. Tämä kertoo lähinnä kirjojen merkityksen vähäisyydestä, parhaimmillaan niitä myydään muutama tuhat kappaletta noin 20–30 miljoonan asukkaan maassa, joten niistä ei ole juuri uhkaa hallinnolle. Viime vuosina myytävien kirjojen määrä on myös selvästi vähentynyt.
Karina Sainz Borgon (s. 1982) Caracasissa on vielä yö (suom. Taina Helkamo, Aula & Co, 2019) oli kansainvälinen menestys, joka ei ole Venezuelassa ollut yleisesti myynnissä. Sainz Borgon muutti Espanjaan jo vuonna 2006. Romaanin romahtaneessa maailmassa hallituksen tukema naisryhmä valtaa asunnon ja päähenkilö käy raunioituneella hautausmaalla, mutta se ei varmaan tuo venezuelalaisten lukijoiden tietoon mitään uusia ja vaarallisia tietoja.
Kuten eivät muutkaan kirjat. Maan ehkä merkittävin romaanikirjailija Ana Teresa Torres (s. 1945) on 2000-luvulla julkaissut romaanien lisäksi kaksi maataan käsittelevää kirjaa. La Herencia del tribú (Heimon perintö) käsittelee kansallisia myyttejä itsenäisyydestä alkaen. Vapaustaistelun johtaja Simón Bolívar esitetään kansallisessa mytologiassa lähes ylimaallisena sankarihahmona. Chávez väitti juuri palauttavan Bolívarin perinnön, viimeiset 180 vuotta kun olivat olleet hänen mukaansa silkkaa petosta, joka huipentui vuosien 1958–1998 demokratian kauteen.
Tarina petoksen historiasta kutsuu siten esiin toisen sankarihahmon, joka messiaanisin sävyin julistaa uuden, loistavan aikakauden alkaneen. Torres on koulutukseltaan psykiatri, joten hän tarttuu poissaolevan isän – Bolívarin – teemaan, kansakunnan orpouteen ja haluun tarttua uuteen isähahmoon.
Ana Teresa Torres on myös julkaissut päiväkirjateoksen vuosilta 1998–2017. Vuonna 2000 hän kirjoittaa, että ”jatkuvasti joudutaan altistumaan solvauksille, halventamiselle ja niin kutsutulle uuskielelle. Sanat saavat uusia merkityksiä. Me opposition edustajat olimme isänmaan pettureita, me muka vihasimme Venezuelan kansaa, yrittäjät ja kauppiaat olivat vampyyrejä jotka imivät kansan verta, rikollisilla ei ollut uhreja vaan he itse olivat kapitalistisen järjestelmän uhreja.”
Alussa kyse ei ollut, kuten vastaavissa järjestelmissä tapaa olla niin oikealla kuin vasemmalla, sananvapauden rajoittamisesta sinänsä vaan kielen muutoksesta, hallinnon syytämästä aggressiivisesta solvauskampanjasta. Myöhemmin päiväkirjassaan Torres siteeraa George Orwellin kirjaa Vuonna 1984 (suom. Raija Mattila, WSOY, 2014) ei vain sananvapauden ja uuskielen vuoksi, vaan siksi että ”puolue tahtoo pitää vallan itsellään vallan itsensä takia”. Lopulta kaikki, aivan kaikki, alistuu pyrkimykselle ehdottomaan yksinvaltaan. Oma lisäykseni tähän on, että silloin voi sallia myös joitain hajanaisia opposition ääniä, koska ne voivat toimia venttiileinä ja näyteikkunoina ulkomaailman suuntaan, ”katsokaa, meillähän on oikein oppositio, mitä te siellä valitatte”.
Federico Vegas (s.1950) on Torresin tapaan julkaissut paljon historiallisia romaaneja. On tyypillistä etsiä menneisyydestä nykypäivän juuria. Vegas on julkaissut muun muassa romaanin Falke (2004), joka kertoo kirjailijan sedän tarinan siltä osin kuin tämä osallistui yritykseen suistaa 1920-luvun diktaattorin Gómez vallasta.
Vankilaan ja maanpakoon
Uusin romaani Los años sin juicio (Vuodet vailla tuomiota) kertoo kuitenkin rahoitusfirman osakkaasta, joka joutuu kolmen työtoverinsa mukana vankilaan vuonna 2010, vain koska Chávez on niin päättänyt. Vegasin mukaan romaanin pohjalla on tositarina. Miehet vangitaan, koska he ovat alalla, joka ei sovi vallankumouksen suunnitelmiin. Välillä presidentti on tosin julistanut pankkialankin kuuluvan vallankumouksen piiriin, mutta kaikki on kiinni hänen oikuistaan. Vuosien mittaan hän on muuttunut yhtä vastahankaisemmaksi talouselämää kohtaan – ja onhan syy Venezuelan talouden romahdukselle juuri Chávezin suuri ”kansallistamishanke”, jonka aikana valtava määrä yrityksiä takavarikoitiin ja otettiin hallituksen omistukseen. Minimipalkka onkin nykyään noin neljä euroa, keskipalkka ehkä 180 euroa, hinnat sen sijaan jopa korkeammat kuin Suomessa.
Vegas kuvaa eloisasti ajan vankilassa, jossa tavataan muun muassa huumekauppias ja kolumbialainen sissi. Ennen kaikkea romaani on kuvaus kafkamaisesta prosessista, jolloin tuomiota ei koskaan tule, vankeus vain jatkuu. Venezuelassa opposition edustajia ja muuta väkeä heitetäänkin vankilaan ilman oikeudenkäyntiä taajaan. Hallitsevat poliitikot julistavat tuomioita jo ennen tuomareita, jotka usein toimivat hekin hallituksen laskuun.
Torres on koulutukseltaan psykiatri, joten hän tarttuu poissaolevan isän – Bolívarin – teemaan, kansakunnan orpouteen ja haluun tarttua uuteen isähahmoon.
Parhaasta ajankuvasta vastaa kuitenkin aivan uusi tekijä. Arianna de Sousa-García (s. 1988) on julkaissut Chilessä suuren kustantamon Seix Barralin paikallisen haaraosaston kustantaman romaanin, joka on tulossa myös kansainväliseen levitykseen. Romaani Atrás queda la tierra (Maa jää taakse) ei ole lajiltaan erityisen kirjallinen, tuskin fiktiivinenkään, silti hyvin kirjoitettu ja syvältä kouraiseva.
Kertoja kirjoittaa maanpaossa Chilessä kirjettä seitsenvuotiaalle pojalleen, koska tahtoo tämän tietävän mitä äidin elämässä ja kotimaassa on tapahtunut.
Sousa-García on niistä lukuisista toimittajista, jotka ovat jättäneet maan, koska hallitus valtasi hänen lehtensä, se lopetettiin tai työ kävi muuten mahdottomaksi, ennen kaikkea uhkailujen takia. Lyhyehkö kirja havainnollistaa vahvasti, miksei diktaattoriromaania enää tarvita: asioista voi kirjoittaa suoraan, ei sijoittaa niitä myyttiseen menneisyyteen, nykyajan ulkopuolelle.
”Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin bolivariaaninen vallankumous tuli valtaan. Minun sukupolveni kasvoi Chávezin presidenttiaikana, ja esitimme syytöksiä mahdollisuuksien puutteen takia ja puolueen ylivallan takia. Meidän osaksemme tuli kohdata vanhempiemme hanke, osaksemme tuli myös lähteä maasta. Saldo on koruton ja kivulias: miljoonat hajonneet perheet.”
Kirja ylittää jopa maagisen realismin piirteet, kun se kuvaa, mitä oikeasti on tapahtunut. Esimerkiksi joulukuussa 2012 kerrottiin, että Chávez makasi sairaana Havannassa, silti hän mukamas yhä hallitsi maata täysin palkein. Oli selvää, että hän oli jo kuollut, muu oli lavastusta. Mies joka oli viettänyt tuhansia ja taas kymmeniätuhansia tunteja mikrofonin edessä, oli yhtäkkiä vaiennut sairauden takia, ja samalla hänen väitettiin olevan elossa ja jakavan käskyjä alaisilleen. Kuvaan kuuluu, kun hänet tuotiin takaisin Caracasiin, joku oli näkevinään hänen kävelevän kohti Fuerte Tiunaa, siis sotilaiden linnoitusta, presidentin pääasemaa. Tällainen näkyjen näkeminen sopisi kyllä hyvin diktaattoriromaanin perinteeseen.
Muu maa alkoi jo toipua näkyjen näkemisestä. Juuri kukaan ei usko hallituksen propagandaa. Tiedotusvälineissä ei juuri muuta näy. Ihmiset ovat kuitenkin kekseliäitä ja pystyttävät omat epäviralliset kanavansa. Myös huhuja leviää ja levitellään, puolin ja toisin. Joskus länsimaiset tiedotusvälineet eivät juuri pärjää paremmin kuin huhut, kun ne uutisoivat Venezuelasta. Välillä joku toimittaja onneksi viitsii ottaa asioista kunnolla selvää. Sananvapaus ei aina ole vain paikallinen ongelma. ■

Jukka Koskelainen
Olen julkaissut runokokoelmia ja esseemuotoisia kirjoja, viimeksi Viisi matkaa Saksan sieluun (Aviador, 2023). Lisäksi olen julkaissut yhden romaanin sekä kirjoittanut melkoisen määrän kritiikkejä ja artikkeleita. Olen myös suomentanut proosaa ja runoja espanjasta, englannista, saksasta ja ruotsista.