Kirjat inspiroivat matkoja muuallekin kuin omaan mielikuvitukseen
Löysimme kartalta uuden paikan, kun lapsi luki Kristina Ohlssonin lapsille suunnatun jännityssarjan ensimmäisen osan. Berliinin ja Kööpenhaminan sijaan Interrail-matkamme pääkohteeksi valittiin Ruotsin länsirannikolla sijaitseva pieni Hovenäset, jonne sijoittuu myös Ohlssonin aikuisille suunnattu August Strindberg -sarja.
Lapseni ei ole mikään lukutoukka, ei ole koskaan ollut. Sen sijaan lukeminen on ollut hänelle aina kärsivällinen keskittymisharjoitus, jonka palkintona on useimmiten ollut ‒ mitäpä muutakaan kuin ruutuaikaa. Siksi kutsunkin häntä nykyään lukusinniksi: lukemisesta syntyvän nautinnon eteen pitää tehdä vähän töitä. Palkintoa ei saa yhtä helposti kuin kännykän ruutua selailemalla.
Joskus kirjat kuitenkin tempaisevat lapsen mukaansa ilman, että niiden pariin pitää erikseen houkutella. Yksi niistä oli ruotsalaisen dekkarikuningatar Kristina Ohlssonin lapsille suunnatun jännityssarjan Hovenäsetin lapset ensimmäinen osa Tulipyörä (WSOY, 2024, suom. Pekka Marjamäki).
Joskus kirjat kuitenkin tempaisevat lapsen mukaansa ilman, että niiden pariin pitää erikseen houkutella.
Kirjassa 12-vuotias Heidi palaa kesälomalta takaisin kotiin Hovenäsetiin ja löytää remontin keskellä olevasta huoneestaan lapsen kengän ja helistimen. Samaan aikaan leirintäalueelle pystytetään maailmanpyörää, jonka omistajassa tuntuu olevan jotain outoa. Kaiken lisäksi dementiaan sairastunut mummi väittää, että Heidin äitipuolen Jenniferin vielä syntymätön vauva olisi vaarassa maailmanpyörän vuoksi.
Yksitoistavuotias lapseni ahmaisi kirjan melkein yhdeltä istumalta. Sen jälkeen hän halusi tietää Hovenäsetistä kaiken: missä se on, miltä siellä näyttää, missä on leirintäalue ja missä joku tietty punainen vaja. Avasin Google Mapsin ja aloimme tutkia asiaa. Noin puoli tuntia myöhemmin (kiitos impulssiivisen luonteeni ja alennuksessa olleiden lippujen) olin varannut meille kesäksi viiden päivän Interrail-liput matkalle, jonka päätepiste olisi Hovenäset.
Harry Potter -studio on luultavasti yksi maailman suosituimmista kirjallisuusturismin kohteista. Tai oikeastaan kyseessä on paikka, jossa J.K Rowlingin kirjoihin pohjautuvat elokuvat on kuvattu. Warner Brosin studiolla käy vuosittain arviolta noin kaksi miljoonaa turistia. Yksi kuuluisimmista nähtävyyksistä on tietenkin laituri 9 ¾, josta Tylypahkaa käyvät oppilaat sujahtavat aina lukukauden alussa taikamaailmaan.
Luin itse ensimmäisen Harry Potterini parikymppisenä, kun olin Barcelonassa lomalla. Tulin kipeäksi kesken matkan, ja sarjan neljäs osa oli ainoa suomenkielinen kirja, jonka sain käsiini. Muistan yhä elävästi, miten makasin pienessä hämärässä huoneessa alas vedettyjen kaihtimien takana ja imeydyin kirjan maailmaan. Ulkona hohkaava helle ja Barcelonan trendikkäät kadut eivät tuntuneet enää yhtään houkuttelevilta taikamaailman rinnalla.
Lasten sanavarasto on kutistunut, ja opettajat valittelevat, etteivät lapset ymmärrä enää välttämättä suhteellisen tavallisiakaan sanoja.
Kun palasin kotiin, hain kirjastosta kaikki sarjan aiemmin ilmestyneet osat ja ahmin ne huumaantuneena. Sijoitin jästien maailman mielikuvituksessani lapsuuteni parhaan ystävän kotikadulle. En tiedä, oliko minulla kenties jotain hampaankolossa heitä kohtaan, mutta minun pääni sisällä Harry Potter kiipesi luudan kyytiin juuri heidän talonsa yläkerran ikkunasta. Se toimi porttina mielikuvitukseeni.
Olen siitä asti odottanut, että saisin kokea kaiken uudelleen lukemalla kirjat omalle lapselleni.
Turhaan.
Yritin ensimmäisen kerran lukea Viisasten kiveä iltasaduksi, kun lapseni meni ensimmäiselle luokalle koulussa. Olin lukenut alle viisikymmentä sivua, kun lapsi haukotteli ja pyysi lopettamaan lukemisen. Taikamaailma ei kiinnostanut häntä pätkääkään. Hänen juttunsa ovatkin aina olleet enemmän realistiset tarinat.
Kirja jäi kesken, eikä siihen ole palattu sen koommin, mutta olen vuosien varrella yrittänyt ties millä palkinnoilla saada lapsen lukemaan kirjat itse. Olen halunnut itsepäisesti tarjota hänelle saman kuumeisen innostuksen, jonka valtaan pääsin Barcelonassa. Samalla olen tehnyt juuri sen virheen, jonka useimmat vanhemmat tekevät yrittäessään saada lapsensa lukemaan: olen tyrkyttänyt hänelle omia suosikkejani ja unohtanut, että hänellä on omat yksilölliset mieltymyksensä – myös kirjallisuuden suhteen.
Vaikka suomalaisten lasten lukutaito on edelleen kansainvälisesti verrattuna hyvä, on lasten lukeminen siitä huolimatta vähentynyt radikaalisti. Lasten sanavarasto on kutistunut, ja opettajat valittelevat, etteivät lapset ymmärrä enää välttämättä suhteellisen tavallisiakaan sanoja.
Lukeminen onkin jatkuvaa kielen oppimista. Kun oma lapseni lukee, hän kyselee jatkuvasti vieraiden sanojen merkitystä: mikä on rastapipo, mitä tarkoittaa mulkoilla, missä on Mount Everest. Tutkimusten mukaan lukevan nuoren sanavarasto saattaa olla noin 70 000 sanaa siinä missä lukemattoman nuoren vain 15 000 sanaa. Uusien sanojen oppimisen lisäksi myös tieto maailmasta lisääntyy ja monipuolistuu.
Kirjat eivät silti pärjää kilpailussa kännyköiden kanssa. Tiedän sen omasta kokemuksesta, vaikka teen sentään töitä kirjallisuuden parissa. Käteni hamuaa levottomasti kolmen minuutin välein kännykkää, vaikka lukisin miten kiinnostavaa romaania. En usko, että minusta olisi tullut lukutoukkaa, jos olisin viettänyt lapsuuteni älypuhelimien aikakaudella. Kirjat olivat vain oman aikani viihdettä, tyhjien hetkien täytettä. Luin jopa vessassa pesuainepurkkien tekstejä, jos käsillä ei ollut muuta lukemista.
Ajattelen, ettei tärkeää ole se, mitä luetaan vaan se, että ylipäätään luetaan.
Ehkä siksi meni niin pitkään ennen kuin ymmärsin, ettei oman lapseni lukuharrastus synny itsestään: sen eteen pitää tehdä töitä. Ajattelen, ettei tärkeää ole se, mitä luetaan vaan se, että ylipäätään luetaan.
Kirjastot tekevät kiitettävää työtä lasten ja nuorten lukemisen eteen. Kävelen kirjastossa usein ensimmäisenä katsomaan, mitä henkilökunta vinkkaa ja mitä kirjoja on nostettu hyllyyn esille (terveiset vain yhdelle lähikirjastolle, jonka uutuushyllystä löysin keväällä Anica Mrose Rissin kirjan Karmiva kuurupiilo ja muita kauhutarinoita (Kumma, 2024, suom. Leena Ojalatva): lapsi luki sitä taukoamatta ääneen joka ikinen ilta ainakin kahden viikon ajan).
Selaan myös tarkasti läpi kustantamoiden katalogit ja etsin niistä luettavaa lapselle. Välillä tuntuu silti siltä kuin lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei olisi edes olemassa. Kirjallisuutta käsittelevät ohjelmat ja jutut keskittyvät vain aikuisille suunnatun kirjallisuuden ympärille. En edes muista, koska olisin viimeksi nähnyt lanu-kirjasta kirjoitetun kritiikin jonkun ison lehden sivuilla.
Olen lanu-kirjojen vähäisestä näkyvyydestä huolimatta etsinyt ja kantanut vuosien aikana kymmeniä, ellen satoja kiloja kirjoja kirjastosta kotiin (kyllä, puhun tässä yhteydessä kilogrammoista enkä kappalemääristä) ja toivonut, että niiden joukosta löytyisi edes yksi, joka tulisi luetuksi. Usein näin on käynytkin, mutta ei todellakaan aina. Joten kun Ohlssonin Tulipyörä herätti lapsen innostuksen, olin saman tien valmis suuntaamaan Ruotsin länsirannikolle kirjan maisemiin.
Saavuimme Hovenäsetin kyljessä sijaitsevaan Väjernin asuinalueelle heinäkuisena torstaina kaksitoista päivää kestäneen Interraill-matkamme päätteeksi. Ja kuten olin aavistellutkin, pitkästä matkasta ja Euroopan suurkaupungeista väsynyt lapsi olisi halunnut viettää loman kolme viimeistä päivää sohvalla pelaamassa Robloxia sen sijaan, että olisi lähtenyt koluamaan kirjan tapahtumapaikkoja.
Romaanihahmot kulkevat usein itselleni tutuissa paikoissa, joiden alkuperäistä yhteyttä romaanin miljööseen on välillä vaikea jäljittää.
Yhden lepopäivän jälkeen hyppäsimme kuitenkin vuokra-autoomme ja ajoimme kymmenen minuutin matkan Väjernistä Tulipyörän miljööseen.
Hovenäset on pieni asuinalue Sotenäsin kunnassa, aivan Kungshamnin ja Smögenin kyljessä. Sinne ajaa Göteborgista länsirannikkoa pitkin noin puolitoista tuntia. Tulipyörässä miljöötä ei kuvailla kovinkaan tarkasti tai yksityiskohtaisesti: on remontin keskellä oleva talo, leirintäalue, jonne maailmanpyörä pystytetään ja silta, joka yhdistää asuinalueen ja leirintäalueelle kulkevan tien. Ja tietenkin meri, joka kohisee kaiken taustalla.
Siitä huolimatta lapsi oli rakentanut paikasta elävän kuvan mieleensä. Kun pyysin häntä kuvailemaan päänsä sisällä olevaa paikkaa, kävi ilmi, että hän oli käyttänyt mielikuvituksensa raaka-aineena ”vähän Kökaria muistuttavaa paikkaa”. Olemme viettäneet Ahvenanmaan saaristossa sijaitsevalla Kökarin saarella monta kesäviikkoa sekä leirintäalueella että saaren toisessa päässä sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä.
Tulipyörässä lasta vaikutti kiinnostavan erityisesti ranta-aitta, jossa kirjan päähenkilö Heidi viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa.
”Aitta oli kuin pikkuruinen punainen talo, ja sen vieressä oli pitkä rivi samanlaisia rakennuksia.”
”Aitassa oli suurin piirtein tuhat tavaraa, jotka olivat isän mukaan kaikki tosi tärkeitä. Siellä oli muun muassa onkivapoja, pelastusliivejä, hummerimertoja ja kalaverkkoja.”
Kaiken keskellä on ruokapöytä, jonka ääressä Heidi perheineen istuu syömässä ja pelaamassa korttia.
Myös Kökarissa on punaisia venevajoja, joista muutama sijaitsee residenssitaloa vastapäätä rannassa. Ne ovat kuitenkin edelleen kalastajien ja veneilijöiden varastoja, enkä ole nähnyt paikallisten viettävän niissä juurikaan vapaa-aikaansa.
Kirjailija Siri Hustvedt kirjoittaa teoksessaan Vapiseva nainen: hermojeni tarina (Otava, 2011, suom. Kaisa Sivenius), että hän käyttää aina kirjoittaessaan itselleen tuttuja paikkoja mielikuvituksensa ankkureina, locuksina. Hän sijoittaa fiktiiviset henkilöt ja tapahtumat todellisiin, hyvin muistamiinsa huoneisiin, taloihin ja rakennuksiin pystyäkseen työskentelemään paremmin. Usein hän on myös itse yksi kuvittelemistaan henkilöistään, ei omana itsenään vaan jonakuna toisena, miehenä tai naisena, jonka hän projisoi asuttamaan mielikuvitusmaailmaansa.
Itselleni sama tapahtuu myös lukiessa: romaanihahmot kulkevat usein itselleni tutuissa paikoissa, joiden alkuperäistä yhteyttä romaanin miljööseen on välillä vaikea jäljittää. Esimerkiksi Raskolnikov hiippaili aikoinaan Rikoksessa ja rangaistuksessa mummini kotia muistuttavassa asunnossa ryöstäessään ja tappaessaan vanhan koronkiskurin. En tiedä, liittyikö se siihen, että näin mummini joskus laittavan rahaa talteen makuhuoneessa sijaitsevan lipaston laatikkoon? Vai siitä, että vanhan naisen roolia esittää mielikuvituksessani usein mummini? Vai oliko kyseessä vain jokin pieni yksityiskohta tunnelmassa tai valaistuksessa, joka liitti kohtauksen mielessäni mummini makuuhuoneeseen?
Kirjallisuusturistit vierailevat jonkin tietyn kirjan tapahtumapaikoilla tai esimerkiksi paikassa, jossa kirjailija on asunut ja inspiroitunut tai jonne hän on kuollut.
Ehkä Kökarin venevajat toimivat lapseni mielikuvituksen ankkureina, sillä hänellä ei ole omakohtaista kokemusta juuri Ruotsin länsirannikon ranta-aitoista. Ehkä hän on Kökarissa viettämiemme kesäpäivien aikana tuijotellut residenssitalon ikkunoista punaisia vajoja ja miettinyt, mitä niiden sisällä mahtaa olla. Ja sitten kirja tarjosi niille täydellisen locuksen, jonne sijoittaa tarinan tapahtumat.
Löysimme Tulipyörässä mainitut ranta-aitat Hovenäsetistä vierasvenesatamaa vastapäätä heti päätien vierestä sekä taaempaa Resovägenin varrelta uimarannan läheisyydestä. Ne ovat Bohuslänin rannikon kalastajakylille tyypillisiä venevajoja, joita kalastajat käyttivät (ja käyttävät kai osin edelleenkin) varastoina. Nykyään niissä vietetään myös vapaa-aikaa samaan tapaan kuin kuvittelen ihmisten viettävän kesää suomalaisissa siirtolapuutarhamökeissä: niissä syödään, juodaan, seurustellaan – ja pulahdetaan aina välillä uimaan.
Suomalaiseen saaristoon tottuneelle matkaajalle Hovenäset tuntui kuitenkin enemmän tiiviiltä omakotitaloalueelta kuin saaristolaiskylältä. Valkoiset tiilikattoiset talot on rakennettu jykevien kallioiden päälle tiiviisti vieri viereen eikä suomalaisesta hajuraosta ole tietoakaan. Taajaman ohi kulkeva tiekin on heinäkuussa niin vilkkaasti liikennöity, että pitkän reissun päätteeksi suunniteltu saariston rauha jäi vain haaveeksi.
Kirjallisuusturistit vierailevat jonkin tietyn kirjan tapahtumapaikoilla tai esimerkiksi paikassa, jossa kirjailija on asunut ja inspiroitunut tai jonne hän on kuollut. Pariisissa voi käydä Oscar Wilden haudalla, Napolissa kulkea Elena Ferranten Napoli-sarjan jäljillä tai Haworthin kylän ulkopuolella Keski-Englannissa vaeltaa Humisevan Harjun ja muiden Brontën sisarusten kirjoittamien romaanien maisemissa.
Aina ei tarvitse kuitenkaan lähteä kauas. Viime kesänä pysähdyimme Pietarsaaressa matkalla Oulusta kotiin. Puolisoni, joka oli juuri lukenut Tommi Liimatan omaelämäkerralliset Jeppikset, halusi käydä Kråkholmantiellä tutkimassa kirjojen keskeistä maisemaa. Odotin puoli tuntia autossa ja katselin, miten hän paineli silmät loistaen pitkin pientä mitätöntä kadunpätkää.
Odotin hikoillen autossa ja näin edessäni vain muutaman tylsän kerrostalon. Puolisollani vaikutti sen sijaan olevan päässään jonkinlaiset immersiiviset lasit. Kirjat olivat rakentaneet hänelle paikkaan toisen paikan, tason jonka syvyyttä oli mahdotonta nähdä Liimatan kirjoja lukematta.
Olen itse tehnyt vastaavan pyhiinvaelluksen kerran kauan sitten. Olin lukenut Riku Korhosen esikoisromaanin Yhden ja kahden yön tarinoita (Sammakko, 2013) ja halusin nähdä, millainen paikka on teoksessa esiintyvä Tora-Alhontie (Turusta näyttää nykyään löytyvän vain Tora-Alhonkatu, en tiedä onko paikka jossain vaiheessa muuttunut tiestä kaduksi vai enkö vain huomannut sitä aikoinaan). Itse paikka ei ollut kummoinen, muutama kerrostalo kesäpäivän hiljaisuudessa, mutta tuntui silti jännittävältä pyöräillä leppeässä tuulessa turkulaisen lähiön läpi ja nähdä, miten se hetkeksi täyttyi romaanin henkilöillä ja tunnelmilla.
Hovenäset oli lopulta pieni sivujuonne Interrail-reissumme varrella. Uskon, että sillä on silti oma paikkansa tarinoissa, joita me joskus tulevaisuudessa kerromme matkoista, joita olemme tehneet.
Kirjan myötä löysimme kartalta uuden paikan, jonne palata vielä joskus.
Ehkä lapsi on jo siinä vaiheessa unohtanut, mitkä ranta-aitat sijaitsivat Hovenäsetissä ja mitkä Smögenissä. Jälkimmäiset ovat nimittäin yksi alueen suurimmista turistirysistä kesäisin. Pienet värikkäät aitat löytyvät Smögenin rantalaiturin varrelta korkeiden kallioiden välistä. Ne ovat paljon instagrammattavampia kuin Hovenäsetin aitat, joista moni avautui vain merelle päin. Selkäpuolelta pystyi vain ihailemaan kylttejä, joissa luki aitan nimi: Charlotta, Olivia, Sunny Girl.
Mutta kirjan myötä löysimme kartalta uuden paikan, jonne palata vielä joskus. Meitä jäi odottamaan ainakin Smögenissä sijaitseva Vallevikin uimapaikka, jonka kuumilla kallioilla olisi ollut mukavaa lojua lukemassa vaikkapa Kristina Ohlssonin August Strindberg -sarjaa, jossa Hovenäsetiin muuttava entinen finanssihai seikkailee nyt jo mukavasti tuttujen paikkojen kaduilla. Aloin kotimatkalla lukea sarjan ensimmäistä osaa ja ilahduin, kun heti alussa mainittiin Kärleksvägen, jota pitkin olin juuri edellisenä päivänä kävellyt.
Olin saanut visiittimme myötä päähäni immersiiviset lasit, joiden avulla sijoitin tarinan heti todelliseen paikkaan sen sijaan, että olisin rakentanut paikan itse pääni sisällä olevan sekalaisen materiaalin pohjalta.
Kirsi Alaniva
Kirsi Alaniva on turkulainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka tuotantoon kuuluu aikuisille ja lapsille kirjoitettuja teoksia. Lastenkirjan Luutarhan tarinoita voi myös kuunnella Yle Areenassa Tanjalotta Räikän ja Ilkka Koivulan tulkitsemina.