Ateistisen mystikon tunnustuksia
Koin ensimmäisen uskonnollisen herätykseni teini-iässä. Arastelen tosin käyttää sen yhteydessä sanoja ”uskonnollinen” ja ”herääminen”, sillä ensinnäkään heräämiseni ei ollut varsinaisesti uskonnollinen, vaan uskonnonvastainen, ja toiseksi en kokenut heränneeni siinä mielessä, että olisin hylännyt aiemmat uskomukseni. Tällä tapahtumalla, jota olisi kenties parempi kutsua tapahtumasarjaksi, sillä se oli pitkäkestoinen ja monipolvinen, kuten elämää muovaavat prosessit tapaavat olla, oli kuitenkin maailmankatsomukseni kannalta niin perustavanlaatuisia seurauksia, että kutsuisin sitä kaikesta huolimatta uskonnolliseksi heräämiseksi.
Kristinusko oli läsnä lapsuudessani lähinnä perinteisen tapakristillisissä muodoissaan: Aamunavauksissa, joissa oppilaat marssitettiin koulun aulaan kuuntelemaan urkuharmonilla poljettuja virsiä; ristiäisten, häiden ja hautajaisten kaltaisissa elämän solmukohdissa; sekä rippikoulussa, joka uskonnollisen sisältönsä sijaan houkutteli nuoria lähinnä leirielämän vuoksi. Jumala ja Jeesus eivät merkinneet perheelleni sen enempää kuin muillekaan naapurustomme perheille. Lähisukuni aikuisista vain vaarini suhtautui kuoro- ja runonkirjoitusharrastustensa vuoksi kristillisyyteen lämmöllä, mutta suhteemme oli etäinen, emmekä koskaan käyneet elämänkatsomuksellisia keskusteluja.
Ensimmäiset virikkeet kristinuskon vastaiseen herätykseeni tarjosi metallimusiikki. Kaikki itselleni merkitykselliset metallin alalajit – pitkävenein, rengaspanssarein, miekoin ja juomasarvin koristeltu viikinkimetalli, satanistinen black metal sekä yhteiskunnallisia epäkohtia humanistisesti kritisoiva floridalainen death metal – suhtautuivat kristinuskoon negatiivisesti, ellei peräti vihamielisesti. Luin arvostamieni bändien lyriikoita ja haastatteluita nuoruuden ehdottomuudella, ja omaksuin niistä ylpeyteen, yksilönvapauteen ja alistumattomuuteen perustuvan eetoksen. Koettelimme ystäväporukassa ihanteitamme pöytäroolipelien kuvitteellisissa maailmoissa, joissa lama-Suomen tympeät realiteetit ja teinipoikien iänikuinen alfauroskilpailu korvautuivat Cardolanin dúnedain-ruhtinaiden kamppailulla Mustan maagin örkkiarmeijoita vastaan.
Luin arvostamieni bändien lyriikoita ja haastatteluita nuoruuden ehdottomuudella, ja omaksuin niistä ylpeyteen, yksilönvapauteen ja alistumattomuuteen perustuvan eetoksen.
Intensiteetti, jolla kritisoimme uskontoja, oli tietenkin suhteetonta. Kristinusko ei rajoittanut millään tavalla elämäämme, eivätkä syntien anteeksianto, iankaikkinen elämä tai armo merkinneet juuri mitään pienen kotikaupunkimme asukkaille, jotka keskittyivät työhönsä, perheeseensä ja kanssaihmistensä piinaamiseen. Pappien puheet unohdettiin aamenten jälkeen, ja virsikirjat pölyttyivät käyttämättöminä kirkkosalien hämyssä. Voi olla, että juuri kristinuskon valjuus tarjolla olevana sielullisena vaihtoehtona ”rattaiksi” ylimielisesti nimittämiemme ”perusihmisten” elämäntavalle sai meidät suhtautumaan siihen nuivasti. Kutsuimme uskonnollisia, fundamentalistisia ja dogmaattisia maailmankatsomuksia ”pakettiratkaisuiksi”, jotka tarjosivat turvaa mutta samalla rajasivat dramaattisesti elämänpiiriä. Hiipuva uskonto toimi oivana olkinukkena, mutta sitä riepotellessamme kehittelimme tiedostamattamme tulevan maailmankatsomuksemme perusteita.
Oman ajatteluni kehittymisen kannalta erityisen merkityksellistä oli uskonnonvastaisuuteni yhdistyminen rationalismiin. Tilasin vinon pinon ateismia käsitteleviä kirjoja, joita luin filosofinoviisin innokkuudella. Kritiikki, analyysi ja järjestelmällinen ajattelu eivät olleet minulle vain tiedollisia asioita vaan jokapäiväistä elämää ohjaavia periaatteita – eivät vain ”teoreettista” vaan ”käytännöllistä” filosofiaa. Koin rationaalisuuden tarjoavan parhaan mahdollisen metodin hyvän elämän tavoittelemiseen, ja uskoin, että ajattelun totuudenmukaisuus selviäisi koettelemalla sitä käytännössä. Rationaalista oli toiminta, joka mahdollisti onnellisen, nautinnollisen ja rakastavan elämän, ja irrationaalista puolestaan oli toiminta, joka tuotti onnettomuutta, katkeruutta ja vihaa.
Rationalistisesta vakaumuksesta tuli minulle niin tärkeä, että pidin isäni minulle takomaa rautaista R-riipusta – R niin kuin ”ratio”, ”reason” tai ”raison” – vuosia kaulassani. Vaikka etäännyin myöhemmin tiukan järjellisestä elämänfilosofiasta – syistä, joita avaan alla – pidän edelleen rationaalista ajattelua hyvän elämän keskeisenä lähtökohtana. Itselleni rationaalisuus ei tarkoita tunteiden sivuuttamista vaan päinvastoin niiden tunnustamista ja työstämistä siten, että ne rikastavat elämää sen vaikeuttamisen sijaan.
Syvennyin Jyväskylän yliopistossa aloittamiini historian ja filosofian opintoihini antaumuksella. Opintoni eivät ainoastaan tyydyttäneet tiedonjanoani, vaan vahvistivat käsitystäni siitä, että ilmiöiden rationaalinen tarkastelu voisi lievittää inhimilliseen elämään liittyvää kärsimystä. Valitsin tutkimusaiheeni emansipatorisen tiedonintressini mukaisesti, eikä olekaan sattumaa, että päädyin tekemään väitöskirjani sosiaalipsykologi Erich Frommin ajattelusta, jossa psykoanalyysi, marxilainen yhteiskuntafilosofia, juutalainen messianismi ja zenbuddhalaisuus limittyvät yhteen muodostaen eräänlaisen ”biofiilisen” elämänasenteen. Aloin opintojeni vaikutuksesta tunnistaa yhteiskunnallisia rakenteita, valtasuhteita, asetelmia ja normeja, jotka ohjaavat yksilöiden elämää.
Rationalistisista taipumuksistani huolimatta pidin kaunokirjallisuutta elämänkutsumuksenani, ja tutustuinkin yliopistovuosinani erilaisiin esteettisiin suuntauksiin. Erityisen läheiseksi koin sekulaariin elämänkatsomukseen elimellisesti liittyvän eksistentialistisen asennoitumisen. Teologisten, dogmaattisten ja yhteisöllisten totuuksien hälveneminen moderniteetin edetessä asetti ihmisen ennennäkemättömän haasteen eteen. Jos ihminen on pelkkä hiukkanen suunnattomassa maailmankaikkeudessa, kuten luonnontieteellinen maailmankuva esittää, ja jos todellisuutta ei kaitse minkäänlainen yliluonnollinen voima, inhimillinen kärsimys ja ilo ovat kosmisesti katsottuna täysin merkityksettömiä.
Nuoruudessamme pelasimme ahkerasti Cthulhun kutsu -roolipeliä, joka perustuu kulttikirjailija H. P. Lovecraftin pulp-kauhukertomuksiin. Pelin parissa viettämämme aika valmisteli mieltäni eksistentialistiselle haasteelle, vaikken asiaa tuolloin tiedostanutkaan. Lovecraft kirjoittaa ”suurista muinaisista”, välinpitämättömistä ja pahantahtoisista jumalista, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Toisin kuin Lovecraftin novellien diletanteille, yksityisetsiville ja hulluille runoilijoille, oivallus maailmankaikkeuden absurdiudesta ei ollut itselleni mielenterveyttä järkyttävä vaan valaiseva kokemus, joka pakotti siirtämään katseen tässä ja nyt tapahtuviin asioihin. Annettujen merkitysten ja suuntaviivojen puuttuessa ihmisen tulee itse tehdä maailmastaan sellainen, jossa hänen ei tarvitse vain kärsiä ja selviytyä vaan jossa hän voi myös iloita ja rakastaa.
Paradoksaalisesti yliopisto-opintoni saivat minut lopulta kyseenalaistamaan nuoruuteni ehdottoman rationalismin. Etsin ensimmäisinä opintovuosinani kuumeisesti totuuksia. Halusin erottaa perusteettomat uskomukset perustellusta tiedosta, ja niinpä omaksuin logiikan kurssilla esitellyn ristiriidattomuuden lain – A = A – ajatteluni perustaksi. Olin kuitenkin aina ollut vahvasti tunteellinen ja kehollinen ihminen, ja aloin vähitellen pitää yksipuolista rationaalisuutta rajoittavana. Osuvasti ainoa kurssi, jonka jätin kesken, oli logiikan kurssi. Esteettiset, psykologiset ja sosiaaliset taipumukseni vetivät minua pois matemaattisten yhtälöiden ja analyyttisen filosofian kuivasta maailmasta kohti mielikuvitusrikasta, tunteellisesti intensiivistä, empaattista, iloitsevaa ja hedonistista elämäntapaa.
Tutustumiseni kannabiksen psykoaktiivisiin vaikutuksiin vauhditti ja syvensi tätä muutosta. Ensimmäinen kokemukseni muuntuneesta tietoisuudentilasta opetti minulle enemmän mieleni fenomenologiasta, kuin kaikki lukemani filosofiset kirjat yhteensä. Kokemukseni ei olisi tietenkään ollut niin hedelmällisen ravisteleva, ellen olisi ruokkinut mieltäni esteettisfilosofisilla pohdinnoillani ja ellei ympärilläni olisi ollut ihmisiä, joiden antaman rakkauden turvin saatoin kohdata tämän oudon maailman ahdistumatta.
Järjellisesti suuntautuneet ihmiset ovat taitavia hallitsemaan ajatuksiaan, ennakoimaan yllättäviä tapahtumakulkuja ja tunnistamaan uhkia. Harkitseva mieli rakentaa kehikoita, jotka auttavat maailman hahmottamisessa mutta myös rajoittavat käsityksiämme. Ajattelemme usein, että terve mieli on hallittu mieli ja epäterve mieli hallitsematon mieli, mikä tuntuukin pitävän paikkansa esimerkiksi psykoosin ja skitsofrenian kaltaisten mielenterveysongelmien kohdalla. Monet mielenterveysongelmat näyttäisivät kuitenkin olevan yhteydessä liialliseen hallintaan: Ahdistuksen, masennuksen, pakko-oireisten häiriöiden ja traumaperäisen stressihäiriön taustalta löytyy monesti jäykistyneitä ajattelu- ja toimintamalleja, jotka vangitsevat ihmisen sisäänpäin kääntyneiden murheiden kehiin. Muuntuneet tietoisuuden tilat voivat ravistella tällaiseen tilaan jumiutunutta mieltä. Huippuyliopistoissa ympäri maailmaa on ryhdytty jälleen tutkimaan psykedeeliavusteisen psykoterapian vaikuttavuutta mielenterveysongelmien hoitamisessa. Lontoon Imperial College -yliopiston neurotieteilijä Robin Carhart-Harrisin johtama työryhmä on osoittanut, että psykedeelit lisäävät väliaikaisesti eri aivoalueiden välisiä yhteyksiä, vahvistavat aivojen muovautuvuutta ja avaavat näin aikaikkunan psykologiselle muutokselle.
”Harkitseva mieli rakentaa kehikoita, jotka auttavat maailman hahmottamisessa, mutta myös rajoittavat käsityksiämme.”
Itse olen vanhempieni minulle lapsuudessa suoman perusturvallisuuden ansiosta säästynyt mielenterveysongelmilta, mutta tiedostan taipumukseni huolehtia ja ajatella asioita liikaa. Kokemukseni muuntuneista tietoisuuden tiloista ovat vahvistaneet minulle, että astuminen hetkellisesti itsensä ulkopuolelle voi olla syvästi terapeuttista. Tietoisuuden tehtävänä ei nimittäin ole vain avata mieltä todellisuudelle vaan myös estää aistimuksia virtaamasta mieleen hallitsemattomasti. Kirjailija Aldous Huxleyn sanoin valvetietoisuuden ”varoventtiili” sallii ihmisen tiedostaa vain selviytymisen kannalta olennaisen ”viheliäisen noron tietoisuutta”. Maailma on suurempi ja oudompi kuin valvetietoisuutemme antaa ymmärtää. Näköalojeni lavennuttua nuoruuteni militantti skientismi korvautuikin – Frommin paradoksaalista luonnehdintaa lainaten – ”ateistisella mystiikalla”. Vastausten sijaan aloin etsiä kysymyksiä. Ja samalla myös kysymykset muuttivat muotoaan. En enää kysynyt ”mikä on todellista?” vaan ”mikä on mahdollista?”.
Havaitsin pian, että muuntuneen tietoisuudentilan voi saavuttaa myös ilman psykoaktiivisia yhdisteitä. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka veljeni käveli eräänä iltana soluasuntomme keittiöön ja totesi juuri meditoineensa tunnin ajan. Kiinnostuimme veljeni kanssa meditaatiosta samaan aikaan, ja edellä mainitsemani Frommin ajattelun kautta tutustuin zenbuddhalaisuuteen. Zen vetosi minuun karsittuna psykologisena harjoituksena, jossa ei tarvita metafyysisiä uskomuksia tai edellytetä oikeanlaista käyttäytymistä. En ollut kiinnostunut ”totuuden kohtaamisesta”, vaikka pohdinkin paljon satoria tämänpuoleisena valaistumisena, vaan pikemminkin läsnäolon vahvistamisesta tässä ja nyt. Zen sopi tarkoitukseen kuin nenä päähän.
Aloin harjoittaa zazenia eli istumameditaatiota päivittäin. Havaitsin meditaation rauhoittavan mieltäni, auttavan tunteideni, ajatusteni ja kehoni tiedostamisessa sekä parantavan mielialaani. Vaikken meditoi tätä nykyä säännöllisesti – kiihkeän, joskus liiankin kiihkeän, elämäntahtini keskellä meditointini on siirtynyt juoksemisen, tanssimisen, joogan, seksin ja jopa keskustelemisen kaltaisiin aktiviteetteihin – meditaatioharjoitukseni on muuttanut minua pysyvästi. Tietoisuus mielessäni ja kehossani tapahtuvista muutoksista, ajoittain kipeäkin kokemus jokaisen hetken katoavaisuudesta ja arvokkuudesta, myötätunto, pyrkimys lievittää kärsimystä sekä elämän rakastaminen ovat kaikki uskonnottoman vakaumukseni tukipylväitä. Ne ovat minulle pyhiä. Sanon näin, vaikka tiedän, että sanaa pyhä käytetään nimenomaan maallisen vastakohtana. Pyhä ei ole minulle tuonpuoleista vaan tämänpuoleista. Pyhä on kaikkea Tätä.
Samalla kun tietoisuuteni rationaaliseen ajattelun rajoista vahvistui, aloin irtautua nuoruuteni jyrkästä individualismista. Pidän edelleen yksilön vapautta päättää omasta elämästään ja olla sopeutumatta haitallisiksi katsomiinsa yhteisöllisiin järjestelyihin äärimmäisen tärkeänä. Koen kuitenkin, että liberaali käsitys ”negatiivisesta vapaudesta” – vapaus määriteltynä yksilöä rajoittavien esteiden poissaolona – ei ole riittävä, sillä se ei huomioi olemassaoloomme vaikuttavia olosuhteita. Kaikki olennainen tapahtuu suhteissa. Yhteys omiin ajatuksiimme, tunteisiimme ja kehoomme, yhteys muihin ihmisiin, yhteys lävitsemme lakkaamatta virtaaviin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin voimiin sekä yhteys luontoon ja lopulta koko maailmankaikkeuteemme tekevät meistä sen, mitä olemme ja millaisiksi tulemme.
Siirtymä yksilöstä yhteyteen on ollut ajatteluni kehittymisen kannalta ratkaiseva. Vaikka yliopisto-opintoni olivat istuttaneet mieleeni siemenen, josta tämä muutos vähitellen kasvoi, olisin tuskin päätynyt arvioimaan perustavanlaatuisesti uusiksi ajatteluni lähtökohtia, elleivät feministinen ajattelu sekä queer- ja transaktivismi olisi nostaneet viime vuosikymmeninä painokkaasti esiin valtasuhteiden analysoimisen, etuoikeuksien purkamisen ja hoivan kaltaisia teemoja. Kyseiset ajatussuuntaukset ovat myös auttaneet minua hyväksymään elämään erottamattomasti kuuluvaa epätäydellisyyttä ja epävarmuutta, minkä koin nuorempana vaikeaksi, kenties omaksumani nietzscheläisen itsensä ylittämisen ihanteen vuoksi. Uskonkin, että feminismin ja marginalisoitujen ryhmien aktivismin esiinnousu voi osoittautua käänteentekeväksi tapahtumaksi koko ihmiskunnan historiassa, elleivät kapitalistisen ja patriarkaalisen perinteen tuhoavat piirteet aja sitä ennen planeettamme perikatoon. Uusliberalistisen ideologian suosiman yksilöllisen onnellisuuden ja menestyksen tavoittelun sijaan meidän tulisi keskittyä rakentamaan pitkäjänteisesti suhteita, jotka vähentävät kärsimystä ja mahdollistavat jaetun hyvinvoinnin, ilon ja nautinnon lisäämisen.
Syvimmät oivallukset tuntuvat usein ääneen lausuttuina nolostuttavan banaaleilta. Tämäkin on osoitus järjen rajallisuudesta: Rationaalisesti tiedostamamme tosiasiat muuttuvat elämää muokkaaviksi kokemuksiksi vasta silloin, kun ne täyttyvät tunteella. Uskonnottoman uskonnollisuuteni ja ateistisen mystiikkani keskipisteessä onkin rakkaus. Ellei rakkautta ole, kaikki on tyhjää ja merkityksetöntä. Älyllisesti stimuloivista teoksistaan ja rationaalisesta lähestymistavastaan tunnettu Huxley kiteytti kuolinvuoteellaan tämän oivalluksen vastaansanomattomasti: ”On jokseenkin kiusallista, että neljäkymmenenviiden vuoden tutkimusten ja opintojen jälkeen paras ohje, jonka kykenen antamaan ihmisille, on se, että olkaa toisillenne hieman kiltimpiä.” ■
JULKAISTU KIRJAILIJA-LEHDESSÄ 3-4/2023.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.