WEST COAST
shh
kastraatio alkaa
vuoreni on ulkoneva
ja monströösit tarinat
hepourhon poljen maahan
karstaisella muste-
kynän puolikkaalla
luvattiin donitsit
puhkottiin renkaat
laitan diilin kunniaksi hiusgeeliä
pystytän tornitaloja
ne rapistuvat päivässä
lempinimensä veroinen
keihäs, ex-simpanssi
heitä jo arpas
tuulastajat ovat täällä
he tahtovat kaiken
oot tehnyt taiten hommas
mutta keynesiläinenkään ei
urputa vaan
oon katkaravunvärinen ja läpi-
kuultava juna
cool-koulukuntaa
niin paljon taustatutkimusta
niin paljon perkuu-
jätettä ämpäri
olisit sähköinen edes
vahvistimen kaltainen
toimitettu laitos
Runon synty
Kun minulla on runokäsikirjoitus ”päällä”, kirjoitan tyypillisesti noin 4–7 pitkähköä runoa päivässä. Haluan runon sisällä äärimmäisen vapauden, mutta toisaalta tuntuu siltä niin kuin tottelisin aina kulloisenkin käsikirjoituksen vaatimaa sävyä. Uskon, että kirjoittaja voi harjoitella improvisaatiota lähes samalla tavalla kuin muusikko. Näin yksittäisen runon tarkoitus ei ole olla ”mestariteos” – kyse on pikemminkin sarjallisesta jatkumosta, jonka aikana pyrin säilyttämään käsikirjoituksen intensiteetin.
Aloin muutama vuosi sitten kirjoittaa ensimmäistä kertaa pitkähköjä runoja. Samalla eteeni ilmestyi aivan uudenlaisia vapauksia. Käsittelen tätä nykyä sisältäni ja ympäriltäni kumpuavaa kieltä lähes abstraktina massana, jossa sanat säilyttävät vain osin käyttömerkityksensä: yritän kasata säkeitä päällekkäin perkussiivisiksi sarjoiksi niin että runon sisäinen liike ja vääntövoima kohostuvat esille. Käytän edelleen myös minämuotoista runopuhujaa, mutta sen rinnalle ovat tulleet kaikki muut äänet, enkä juurikaan erota niitä omastani – jos joku sanoo lounaspöydässä että on oppinut tunnesäätelyä pokerissa, saatan aloittaa seuraavan runon säkeellä, jossa mainitsen oppineeni tunnesäätelyä pokerissa.
Yritän myös viedä tämän kaltaisen laajuuden siinä määrin pitkälle, etten pelkää ottaa mukaan vieraampia tai jopa moraalisesti arveluttavia nuotteja. Minkään sortin ”rajojen rikkominen” ei kiinnosta minua, kyse on yksinkertaisesti ilmaisuvarantojen kasvattamisesta. Ulotan vastaavanlaisen uteliaisuuden myös suomen kielen kerrostumiin: meillä on käytössämme uskomaton haitari 1900-luvun alun lähes pähkähulluista käännöksistä (P. Cajanderin Shakespeare & Otto Mannisen Homeros) finglishiin. On tosin myönnettävä, että minuun ovat todennäköisesti vaikuttaneet eniten tietyt Amerikkalaiset runoilijat, erityisesti Clark Coolidgen myöhäisempi tuotanto. Niin sanotun free jazzin edelleen täysin elossa oleva perinne täytynee sekin mainita.
Näistä osin teknillisistä huomioista huolimatta uudet runoni eivät ole laisinkaan vaikeita. En itse piehtaroi tulkinnallisessa ulottuvuudessa, runon lukeminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea sitä hetkeä, kun silmät kiitävät säkeiden päällä – olen kiinnostunut nopeista esikäsitteellisistä ärsykkeistä, jotka voivat toki olla hyvinkin monimutkaisia ja ristiriitaisia.
Kirjoitan runot mustekynällä vihkoon. Tämä mahdollistaa kevyet kantamukset, ja kirjoitankin usein kahviloissa. Hälyn seasta voi poimia säkeitä ja parhaimmillaan improvisoida ympäröivien äänien ”kanssa”. Kun siirrän runon tietokoneelle, alan kohdella sitä kylmäverisemmin, eikä minua haittaa tehdä siihen muutoksia.
Jyri Vartiainen
Jyri Vartiainen (S. 1990) on kuopiolaissyntyinen, Helsingissä asuva kirjailija. Hän on julkaissut neljä pienoisromaania, kaksi novellikokoelmaa sekä laajan runotrilogian. Hänellä on työn alla runotetralogia. Vartiaisen esseemäinen romaani ilmestyy elokuussa 2026. Kuva: Pinja Nurminen.