Essee, Teema: Säännöt

Voiko itsestä kirjoittamisella olla oikeusseuraamuksia?

Kaunokirjallisuutta suojelevat perustuslakiin kirjatut sananvapaus ja taiteellisen ilmaisun vapaus. Siitä huolimatta kirjailijoihin voi kohdistua myös kunnianloukkaussyytöksiä ja väitteitä siitä, että kaunokirjallinen teksti loukkaisi yksityisyyden suojaa. Millainen on kirjailijan oikeudellinen asema silloin, kun teksti ei miellytä kaikkia lukijoita?

Omakohtaisen kirjoittamisen seurauksia kirjailijalle käsitellään julkisuudessa suhteellisen vähän. Tuore poikkeus on Kirjailija-lehdessä ilmestynyt Mika Pekkolan artikkeli Tosi ja kuvitteellinen autofiktio (16.9.2024), jossa kirjailijat kertovat autofiktion kirjoittamisen aiheuttavan erilaisia huolia. Kirjailijat miettivät, loukkaantuvatko läheiset siitä, miten heidät on kuvattu. Lukijatkaan eivät välttämättä osaa erottaa kirjailijaa ja kirjan päähenkilöä toisistaan.

Pekkolan jutussa käsitellyt huolet ovat täysin perusteltuja, mutta jutussa ei mainittu huolta joutumisesta oikeuteen. Ehkä se ei ole tuntunut realistiselta huolelta? En minäkään pitänyt sitä realistisena, ennen kuin itseäni uhkailtiin oikeustoimilla. Keskitynkin seuraavassa käsittelemään omakohtaisen kaunokirjallisen kirjoittamisen mahdollisia oikeusseuraamuksia omien kokemusteni kautta.

Joitakin vuosia sitten aloin kirjoittaa romaania, joka julkaistiin nimellä Hiukset takussa (Teos, 2023). Romaanin taustalla olivat kokemukseni yli kymmenen vuoden takaisesta monisuhteisesta ihmissuhdeasetelmasta. En kirjoittanut autofiktiota, vaan viihdyttävän romaanin, jossa on suuria tunteita, seksiä ja huumoria.

Luetutin käsikirjoituksen useilla ystävilläni, joista osa oli ollut mukana ihmissuhdekuviossa. Tein käsikirjoitukseen heidän toivomiaan muutoksia. Eräälle entiselle kumppanilleni en kuitenkaan näyttänyt käsikirjoitusta, vaan aioin kertoa hänelle romaanista vasta kun se olisi valmis. En halunnut loukata häntä, mutta en myöskään kokenut olevani vastuussa hänen mahdollisesta mielipahastaan.

Kun käsikirjoituksen viimeistelyprosessi oli jo pitkällä, kustannustoimittajani soitti. Seitsemän ihmistä oli lähestynyt kustantamoa ja esittänyt vakavan huolen siitä, että romaanini rikkoo viestintäsalaisuutta ja loukkaa sekä yksityisyyden suojaa että kunniaa. 

Yksi kirjeen allekirjoittajista oli ystäväni, jolle olin antanut käsikirjoitukseni kommentoitavaksi. Hän oli kertonut romaanista eksälleni ja todennäköisesti antanut käsikirjoituksen varhaisen version hänelle luettavaksi. Hänen ja eksän lisäksi muut allekirjoittajat olivat sekalainen joukko. Kaksi ei liittynyt ihmissuhdekuvioon mitenkään, loput olivat etäisempiä, kumppaneideni kumppaneita. Kukaan heistä ei ollut ottanut minuun suoraan yhteyttä pyytääkseen käsikirjoitusta luettavaksi.

Säikähdin. Ei, se on vähättelyä: jouduin paniikkiin. Pelkäsin, että eksäni ja hänen entouragensa saa kiristettyä ja uhkailtua kustantamoani niin, ettei romaania julkaista. Pelkäsin, että joudun oikeuteen. Pelkäsin, että koko sosiaalinen piirini hylkää minut. Pelkäsin, että kirjallinen urani on ohi.

Ammatin riskit

Autofiktiota käsitellään välillä myös eettisesti ongelmallisena genrenä, sillä kertoessaan itsestään kirjailija kertoo väistämättä myös läheisistään. Usein kirjailija nähdään korppikotkana, joka nielee läheistensä elämästä silmät ja suolenpätkät ja oksentaa ne sitten taiteelliseksi teokseksi. Mirja Hämäläinen haastatteli autofiktiokirjailijoiden oletettuja uhreja jopa Helsingin Sanomien artikkeliin Ikuistetut (9.3.2024).

Syytösten kohteeksi voi joutua, vaikka ei edes kirjoittaisi itsestään. Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu (Like, 2012) käsittelee avioeroa, sotahistoriaturismia ja lapsen sairastumista. Romaanin lapsella on kuitenkin sama sairaus kuin kirjailijan sisaren lapsella oli. Sisar loukkaantui ja sanoi haastattelussa pohtivansa oikeusprosessin aloittamista.

Kirjailijat itse eivät yleensä puhu julkisesti ongelmista, joita tulee, kun läheiset kuvittelevat löytävänsä itsensä kirjailijan teoksista. Oman tapaukseni kiehuessa polttavimmillaan etsin vimmaisesti vertaistukea. Pakkohan oli olla muitakin kirjailijoita kuin Ala-Harja, joille on käynyt kuin minulle? Puhuin aiheesta lähes jokaiselle kohtaamalleni kollegalle.

On hämmentävää ja häpeällistä tulla syytetyksi siitä, mikä on kaunokirjailijan työn ydintä: omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi.

Hyvin monella kirjailijalla olikin kokemuksia siitä, että läheiset loukkaantuvat kaunokirjallisesta tekstistä. Eräs oli kirjoittanut kotipaikkakunnalleen sijoittuvan historiallisen romaanin, ja sukulaiset uhkasivat vetää oikeuteen ja turpaan – sillä mistä muusta kirjailija kirjoittaisi paitsi omasta sukuhistoriastaan? Usea oli antanut käsikirjoituksen läheisilleen luettavaksi ja kommentoitavaksi etukäteen, mutta läheiset olivat silti pahastuneet kirjan ilmestyttyä.

On hämmentävää ja häpeällistä tulla syytetyksi siitä, mikä on kaunokirjailijan työn ydintä: omien kokemusten ja havaintojen kielellistämisestä ja muokkaamisesta tarinaksi. Syytetäänkö lääkäreitä siitä, että he paransivat potilaan väärin? Palomiestä siitä, että väärin sammutettu? ”Kuvittelu on ammattini”, sanoo Ala-Harja Helsingin Sanomien haastattelussa. Väärin kuviteltu?

Mitä enemmän kanssakirjailijat kertoivat mitä kummallisimmista kirjojensa vastaanottoon liittyvistä tilanteista, sitä enemmän mieleni rauhoittui. Se, että eksäni kerää kirjelmöijäköörin ja häiriköi kustantajaani ei ole minun yksityinen katastrofini. Se ei ole minun tai tekstini syytä.

Se kuuluu ammattiin.

Täsmälliset oikeudelliset käsitteet

Miten prosessi sitten jatkui? Ensinnäkin sovittiin, että kustantamo hoitaisi kaiken viestinnän kirjelmöijien suuntaan ja että pyrkisimme heidän kanssaan sopuun. Olin valmis tekemään käsikirjoitukseen muutoksia, kunhan ne olisivat linjassa omien kirjallisten tavoitteideni kanssa.

Pienimmät muutosvaatimukset toteutin syitä kyselemättä. Osa vaatimuksista oli kuitenkin mahdottomia. Vaadittiin esimerkiksi kokonaisten henkilöhahmojen poistamista, ominaisuuksien muuttaminen ei riittänyt; päähenkilön sisäisen puheen muuttamista; juonen muuttamista täysin. Luonnollisesti vaadittiin myös osuutta kirjan ilmeisesti suuriksi oletetuista tuotoista.

Lopulta vaadittiin myös romaanin julkaisematta jättämistä. Muuten kirjelmöijät haastaisivat kustantamoni ja minut käräjille. Kustantamo pyysi siis neuvoa myös juristilta. Kirjelmöijien käyttämät juridiset termit olivat minulle arkikielestä tuttuja, mutta niiden sisältö ei ollut. 

Minua siis syytettiin viestintäsalaisuuden rikkomisesta. Oletin syytöksen liittyvän siihen, että romaanissa on chattikeskusteluja, joten kirjoitin niitä uusiksi, jotta ne eivät varmasti muistuttaisi mitään käymiäni keskusteluja. Turhaa työtä! Viestintäsalaisuuden loukkaus (RL 38. luvun 3 § (10.4.2015/368)) nimittäin tarkoittaa toiselle ihmiselle osoitetun viestin avaamista, oli kyse sitten fyysisestä kirjeestä tai sähköisestä viestistä. Ihminen ei voi loukata sellaisen viestin viestintäsalaisuutta, jossa on itse ollut osallisena, lähettäjänä tai vastaanottajana.

Myös kunnian ja yksityisyyden loukkaukset mainittiin. Väitettiin, että ”vääristelin asioita”, enkä ”kertonut, miten asiat olivat oikeasti menneet” (siis loukkasin kunniaa), mutta myös kerroin ”oikeille ihmisille tapahtuneita todellisia asioita” (siis loukkasin yksityisyyttä). Käsikirjoitustani ei ollut luettu romaanina, vaan dokumenttina, jossa faktat ovat nurin.

Kirjelmöijät eivät yksilöineet niitä käsikirjoituksen kohtia, joiden kokivat loukkaavan kunniaansa tai yksityisyyttään. Jos he olisivat niin tehneet, olisin ollut valmis muuttamaan yksilöidyt kohdat.

Romaanihenkilön kunniaa ei kuitenkaan voi loukata eikä romaanihenkilöllä ole yksityiselämääkään. Kunnianloukkaus (RL 24. luvun 9 § (13.12.2013/879)) tarkoittaa valheellisen tiedon tai vihjauksen esittämistä toisesta siten, että teko aiheuttaa loukatulle vahinkoa, kärsimystä tai häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Romaanihenkilön rakentaminen todellisen henkilön pohjalta ei lähtökohtaisesti ole kunnianloukkaus, vaikka todelliselle henkilölle tulisikin paha mieli.

Taiteellisen ilmaisun vapauteen kuuluu myös vapaus luoda henkilöhahmoja, jotka perustuvat todellisuuteen.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen (RL 24. luvun 8 § (13.12.2013/879)) puolestaan viittaa tilanteeseen, jossa joukkotiedotusvälineellä tai muulla tavoin levitetään laajalle joukolle ihmisiä toisen yksityiselämää koskeva tieto siten, että teko aiheuttaa vahinkoa tai kärsimystä. Yksityisyyden piiriin kuuluvat erityisesti terveyteen, perhesuhteisiin ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvät asiat. Romaanissani henkilöhahmojen ominaisuudet, terveys ja perhesuhteet poikkesivat niin sanottujen ”oikeiden ihmisten” ominaisuuksista jo lähtökohtaisesti.

Onneksi en ollut syytösten ja uhkailujen keskellä yksin. Kustantamoni luetutti käsikirjoitukseni oikeudellisilla asiantuntijoilla ja itse kysyin neuvoa sekä Kirjailijaliiton että Journalistiliiton juristeilta.

Lopulta kaunokirjallisen ilmaisunvapauden rajat alkoivat hahmottua.

Puuttuva suomalainen oikeuskäytäntö

Taiteellista ilmaisunvapautta tutkinut oikeustieteilijä Pauli Rautiainen toteaa, että romaani ”nauttii kaunokirjallisena teoksena sekä sananvapausperusoikeuden (PL 12 §) että taiteen vapautta koskevan perusoikeuden (PL 16.3 §) suojaa” (Rautiainen 2022, 26). Rautiaisen (2010) sanoin oikeusjärjestykseen on muodostunut ”taiteellinen alibi”, joka perustuu sille, että demokraattisessa yhteiskunnassa taide nähdään alueena, jossa erilaiset kokeilut ja myös pahennuksen herättäminen ovat sallittuja. Taiteessa sananvapaus on vahvasti suojattua.

Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on todennut, että Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden on suojattava taiteellisen ilmaisun vapautta. Kaunokirjallisuutta on oikeudessa käsiteltävä taiteena, eikä sitä voi rinnastaa journalismiin tai elämäkertakirjallisuuteen. Taiteellisen ilmaisun vapauteen kuuluu myös vapaus luoda henkilöhahmoja, jotka perustuvat todellisuuteen. 

Onkin hyvin poikkeuksellista, että kirjailija joutuu Suomessa oikeuteen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä tai kunnianloukkauksesta. Rautiainen käsittelee artikkelissaan keskeistä Suomessa julkisuudessa ollutta tapausta. Noora Vallinkosken Perno Mega-City – Lähiöromaanin (Atena, 2018) ilmestyttyä usea pernolainen koki tunnistavansa itsensä teoksesta ja jätti kirjailijasta poliisille rikosilmoituksen. Syytteen nostamisen jälkeen osapuolet päätyivät kuitenkin sovintoon, eikä asia edennyt käräjäoikeuden tuomioon saakka. Kirjailija maksoi asianomistajille korvauksia, ja kirjan alkuperäinen versio vedettiin pois markkinoilta ja korvattiin korjatulla versiolla.

Rautiainen harmitteleekin, että ”[o]ikeustilan selkiytymisen kannalta olisi ollut vain hyvä asia, jos Perno Mega City -romaanin tapaus olisi päätynyt tuomioistuimissa arvioitavaksi” (Rautiainen 2022, 29). Tällä hetkellä onkin epäselvää, miten oikeus punnitsisi taiteellisen ilmaisuvapauden rajoja suhteessa kunnianloukkaukseen ja yksityiselämän suojaan. Fiktion vapautta ei ole Suomessa oikeudessa testattu, eikä ennakkotapauksia ole. Niinpä vastaus artikkelini otsikon esittämään kysymykseen onkin ”emme tiedä”.

Rautiainen vertaa Perno Mega City -tapausta eurooppalaisiin oikeustapauksiin joiden avulla käsiteltäisiin myös suomalaisia kaunokirjallisia teoksia, jos ne päätyisivät oikeuteen.

Ensimmäisessä tapauksessa ranskalaiskirjailija oli kirjoittanut romaanin kuvitteellisesta rasistisesta murhasta ja pohtinut todellisen, nimeltä mainitun äärioikeistolaisen poliitikon vastuuta. Poliitikko haastoi kirjailijan ja kustantajan oikeuteen. Tapausta käsiteltiin myös EIT:ssa, joka totesi, että poliitikosta oli kirjoitettu halventavasti ilman etäännytystä ja tosiasiaväitteiden tapaan, jolloin vaikutti siltä, että kirjailijan tietoisena tarkoituksena oli loukata. Kirjailija tuomittiin sakkoihin ja vahingonkorvaukseen. Osa tuomareista oli kuitenkin sitä mieltä, että fiktion ja tekijän omien ajatusten välinen erottelu on keinotekoinen. 

Fiktion vapautta ei ole Suomessa oikeudessa testattu, eikä ennakkotapauksia ole.

Toisessa tapauksessa saksalaiskirjailija kuvasi autofiktiivisessä romaanissaan suhdetta naiseen, jolla on alkoholisoitunut ja mielisairas äiti. Kirjailijan entinen tyttöystävä ja tämän äiti haastoivat kirjailijan oikeuteen. Saksan valtiosääntötuomioistuin katsoi, että sepitteellisiä ja todellisia asioita yhdistävä taiteellinen ilmaisu on sananvapauden suojaamaa. Samalla oikeus totesi, että mitä yksityisempää asiaa kuvataan, sitä enemmän on fiktionalisoitava, jotta teos ei loukkaisi yksityisyyttä. Äidin hahmon oikeus tulkitsi kylliksi fiktionalisoiduksi, mutta tyttöystävän hahmoa ei, joten romaanin levittäminen kiellettiin.

Rautiaisen mukaan sananvapauden, kunnianloukkauksen ja yksityisyyden suojan ristiriitaa on eurooppalaisessa oikeuskäytännössä tarkasteltu kolmen eri lähestymistavan kautta. Ensinnäkin teoksesta voidaan yrittää eritellä tosiasiaväitteet ja arvoasetelmat, ja pohtia ilmaiseeko kertojanääni tekijän ”aitoja ajatuksia”. Toisekseen voidaan pohtia sitä, miten lähellä toisiaan henkilöhahmo ja todellinen henkilö ovat. Kolmannekseen voidaan pohtia tekijän intentiota: onko hän pyrkinyt tietoisesti loukkaamaan tekstillään, vai onko henkilöhahmojen rakentaminen taiteellisesti perusteltua?

Kaikissa näissä lähestymistavoissa oikeus näyttää olevan neuvoton taiteellisen ilmaisun äärellä. Tuomioistuimet tekevät päätöksiä asioista, joiden asiantuntemus kuuluu kirjallisuudentutkimuksen kentälle. Kirjailijan oikeusturvan kannalta onkin ongelmallista, että Suomessa ei ole vakiintunutta käytäntöä sille, miten tuomioistuin erottaisi ”fiktion” ”faktasta”.

Suomessa ei ole vakiintunutta käytäntöä sille, miten tuomioistuin erottaisi ”fiktion” ”faktasta”.

Kirjoitan sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja kirjoittamisen näkökulmasta ero on täysin selvä. Kirjoitin samaan aikaan romaania Hiukset takussa ja omakohtaisia osuuksia sisältävää tietokirjaa Bi- ja panseksuaalisuus (SKS, 2022). Tietokirjassa myös muistoilleni oli löydyttävä lähteet. Minä vuonna jokin elokuva esitettiin televisiossa? Tai milloin eräs baari lopetti toimintansa Oulussa? Oli myös pohdittava, ovatko muistoni totta ylipäätään. Romaanissa oli nautinnollista irrottautua totuudellisuuden vaatimuksesta ja kehittää oman kokemuksen pohjalta jotain täysin uutta, kiihottavaa, ärsyttävää, yllättävää. Kertoa tarina, ei dokumentoida todellisuutta. 

Mikään romaanissa ei ole totta, tietokirjassa kaikki on totta.

Tuomio

Miten kirjelmöintikeississäni sitten lopulta kävi? 

Yksimielisyyteen kirjelmöijien kanssa ei päästy. Romaanin ilmestyminen viivästyi noin kahdella kuukaudella, kun käsikirjoitusta syynättiin uusien ja uusien vaatimusten myötä. Lopulta kustantamo lähetti kirjelmöijille kirjeen, jossa käsittääkseni avattiin oikeudellisten termien sisältöä ja kerrottiin, mitä tarkoitetaan sanoilla ”fiktio” ja ”romaani”. Juristin mukaan oli silti mahdollista, että kirjelmöijät tekisivät rikosilmoituksen. 

Haastekirjettä ei tullut.

Hiukset takussa ilmestyi keväällä 2023. Se sai pari kritiikkiä, esittelin sitä kirjamessuilla, vierailin podcastissa ja paikallisradiossa, puhuin kirjasta kulttuuritapahtumissa. Mikään myyntimenestys romaani ei ole, mutta äänikirjana sitä on kuunneltu ihan kivasti. Nyt se on jo backlistiä. Seuraava kirjanikin on jo ehtinyt ilmestyä.

En ole ollut yhteydessä kirjelmöijiin, eivätkä he minuun. Kaksi tärkeää ystävyyssuhdetta katkesi, samoin pari vähemmän merkittävää kaverisuhdetta.

Jälkitunteeksi jäi nävertävä hämmennys. Ymmärrän hyvin, että eksästä on voinut tuntua pahalta lukea kaunokirjallista versiota suhteestamme. Olin varautunut siihen, että hän saattaisi tulla kuittailemaan ikävästi päin naamaa. Mutta miksi ihminen, jonka kommentteja käsikirjoituksesta arvostin, petti luottamukseni? Miksi eksäni värväsi kirjelmäänsä joukon muita ihmisiä, jotka eivät liittyneet romaaniin mitenkään? Ovatko he kaikki oikeasti niin lukutaidottomia, etteivät erota romaania muistelmasta tai tietokirjasta? Olivatko he todella huolissaan yksityisyydestään ja kunniastaan, vai oliko kaikki pelkkää kiusantekoa?

En oleta saavani vastauksia. Saatan kuitenkin kirjoittaa tästäkin kaplakasta vielä kirjan. ■

Kirjoittaja

Jenny Kangasvuo

Jenny Kangasvuo (s. 1975) on oululainen kirjailija, kriitikko ja kulttuuriantropologi, joka kirjoittaa sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Hänen erityisalaansa ovat sukupuoli, seksuaalisuus ja ruumiillisuus niin tutkimuksessa kuin tarinoissa. Hän harrastaa historian elävöittämistä, perinnekäsitöitä ja kasvibongausta. Kuva: Antti J. Leinonen.