Olipa kerran – tunturissa
Itävaltalaissyntyinen taidehistorioitsija E.H. Gombrich kirjoitti 1930-luvulla lapsille suunnatun pienen maailmanhistorian. (Eine kurze Weltgeschichte für junge Leser, 1935)
Gombrich kertoo, kuinka jokaisen oma elämäntarina voisi alkaa fraasilla ”’Olipa kerran pieni poika’ – tai pieni tyttö – ’ja tuo pieni poika olin minä.’”
Alkujen ketju jatkuu sukupolvien ja taas sukupolvien päähän.
Gombrich tiivistää: ”Et saavuta koskaan alkua, sillä jokaisen alun takana on aina uusi ’Olipa kerran.’”
On kuin seisoisi kahden peilin välissä ja näkisi loputtomiin jatkuvan peilien jonon.
Kun maapallolla ei vielä ollut elämää, kun asuttamattoman meren tyrskyt vyöryivät vasten karuja kallioita, niin ehkä silloinkin saattoi kuulla aaltojen huokailevan ”olipa kerran, olipa kerran…”
Gombrich valaisee liekillään pohjatonta menneisyyden kaivoa, mutta yhtä lailla voimme pyrkiä valaisemaan pimeyttä, joka on oman rajallisen elämämme edessä.
Kaksi vuotta sitten istuin poikani kanssa Ritničohkka-tunturin itärinteellä, lähellä Suomen suurinta pysyvää lumijääkenttää. Vielä 1990-luvun alussa tämä viitisen kilometriä pitkä jääkenttä oli yhtenäinen ja muodoltaan samanlainen kuin 1800-luvun lopulla. Vuonna 2022 se oli jakautunut osiin ja pienentynyt.
Ehkä 40 vuoden päästä poikani vie lapsensa Ritničohkkalle ja tekee kädellään eleen, kuin maalaisi ympäröivää rinnettä.
– Olipa kerran aika, kun tässä oli pysyvä lumijääkenttä, poikani kertoo lapselleen. – Voit kuvitella sen tuohon. Mutta näet sen vain tarinana, historiana: ”Olipa kerran…”
Jos valaisemme pidemmälle tulevaisuuden pimeää kaivoa, näemme sen mikä näkyi menneisyydessäkin: syvällä, haaleana kajastuksena särkyvät meren aallot paljaaseen rantaan ja huokaavat hiljaa: ”Olipa kerran…”
Olipa kerran arktinen luonto ja sen asukkaat.
Olipa kerran elämä.
Olen viime vuosina kiertänyt kaikki pohjoisen Suomen erämaat poikani kanssa. Valtaosa niistä kuuluu saamelaisten kotiseutualueeseen. Erämaalakiin onkin kirjoitettu, että erämaat on perustettu ”saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi.”
Saamenmaan erämaat on yleensä nimetty tunturin tai tunturialueen mukaan.
Mikä tuntureissa viehättää? Onko se kapuamisen tuottama mielihyvä vai ylhäältä aukeavat laajat maisemat? Luulenpa, että viehätys on siinä, miten vähäiseksi oma heiveröinen ruumis valkenee valtavien tunturien ääressä. Kuin tulisi äkkiä tempaistuksi irti itsestään ja näkisi tunturituulen kulkevan sen ruumiin läpi, jota piti vielä äsken omanaan, mutta joka nyt on vain parahdus olemattomuuden kiihkoa, vailla painoa, lihaa, jopa sielua vailla: ”Olipa kerran, minä.”
Ja kun tässä nimettömässä tilassa havaitsee pahdan edessä kaartelevan piekanan, kuinka sen kiiluvat silmät huomaavat varvikon suojaan pyrkivän kirjavan myyrän, eikö silloin viimein herää hermeettinen ymmärrys, että tunturi ei ole ihmisen paikka. Näissä kivikoissa ja tuulissa ovat kotonaan kokonaan toiset eläjät, toiset lajit.
Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta opettaa, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme ja hädässä olevaa on autettava, kuuluipa hän mihin ihmisryhmään hyvänsä. Mutta meidän on otettava askel pidemmälle. Jokainen laji on lähimmäisemme, jokainen maisematyyppi suojelemisen arvoinen.
Tarvantovaaran erämaassa näin poikani kanssa kahden moottorikelkan tekevän omituista siksakkia pitkin Guolbboaivin alarinnettä.
Kun hiihtelimme tunturin kuvetta ylöspäin, ymmärsimme, mitä kelkkailijat olivat puuhastelleet. He olivat ”kirjoittaneet” kelkan tekemällä uralla viestin lumeen. Allamme luki suurin kirjaimin ”VENLA”. Nimen edessä oli sydän ja perässä miehen sukuelin.
Tunturin huipulla oli puolestaan kaksi naista istuskelemassa moottorikelkan päällä. Kelkka uhkui vielä bensiinintuoksuista hehkuaan.
Naiset kertoivat asuvansa lähikylässä. He hohtivat ilta-auringossa, riemuiten siitä kauneudesta mitä taivas ja maa olivat tulvillaan.
– Olette selvästi turisteja, toinen nainen sanoi ystävällisesti.
– Joo, vastasin. – Mistä niin päättelit?
– Turistit täällä hiihtävät, eivät paikalliset.
Aurinko oli painumassa tunturiaallokon taakse. Oli pitkäperjantain jälkeinen hiljainen lauantai.
Alueen kolmilakinen jättiläinen, Darvvatvárri huokui horisontissa sinihehkuista rauhaa – kuin kertoakseen meille pitkän tarinansa, hellästi hyristen, kuin äiti komsion yllä: ”Lei oktii… olipa kerran…”
– Kaunista, eikö olekin? nainen huokaisi.
– Kuin olisimme siunattuja, vastasin.
– Kolmekymmentä vuotta sitten täällä ei ollut mäntyjä, nainen sanoi ja osoitti kaukana näkyviä yksittäisiä havupuita.
Muutosta tapahtuu tunturissa alinomaa. Mutta sitten tapahtuu sellaisia muutoksia, jotka hiipivät kuin tuntiviisari kellossa: metsänraja siirtyy, paljakat katoavat, palsakummut romahtavat.
Myös pohjoisen ihmisen tapa liikkua kotiseudullaan on muuttunut. Yrjö Kokon Laulujoutsenessa Pohjolan asukas ei mene turhan päiten tunturiin.
Muutosta tapahtuu tunturissa alinomaa. Mutta sitten tapahtuu sellaisia muutoksia, jotka hiipivät kuin tuntiviisari kellossa: metsänraja siirtyy, paljakat katoavat, palsakummut romahtavat.
”Jos löydät hänen jälkensä, voit olla varma, ettei hän sitä ole tahallaan maahan tai lumeen piirtänyt. Hänen tunturiin jättämänsä nimikirjoitus on tumma nuotion sija, jonka hän on lähtiessään huolella sammuttanut.”
Se Pohjolan ihmisen jättämä nimikirjoitus, jonka me näimme, hohteli laskevan auringon valossa: ”Sydän. VENLA. Kikkeli”
Mutta ehkä Yrjö Kokko kuvasi saamelaisten luontosuhteen hieman liiankin käytännön sanelemaksi. Rakkaus ja aito yhteys kotiseutuun, tunturimaisemaan tulee esiin monen saamelaisrunoilijan säkeissä. Joskus hieman kainostellen, niin kuin tässä katkelmassa Nils-Aslak Valkeapään runosta, jossa runon kertoja myöntää hiihtävänsä ylemmäs vaaraa kuin olisi tarpeen: Hiihdän vaaran päälle / nähdäkseni auringon (suom. Kaija Anttonen).
Suurin uhka tunturimaisemalle ei ole nimimerkkien teko moottorikelkalla tai maisemien ihailu puhtaasta ilosta. Ei edes luonnon kestokykyä koetteleva laajamittainen poronhoito. Suurin uhka on ilmastonmuutos.
Kun olimme pojan kanssa Paistunturin erämaa-alueella Linkinjängän reunamilla, ihastelimme kuparinpunaista kahlaajaa, joka tarkkaili ympäristöään pounikon päällä.
– Punakuiri, poika totesi.
Kun poika palaa aapasuoksi muuttuneelle Linkiŋjeaggille joskus aikamiehenä, hän voi sanoa lapselleen:
– Kerran näin täällä isän kanssa punakuirin, ja palsakumpuja.
Olipa kerran palsasuo.
Tulevaisuuden tarinat lopetetaan sillä hokemalla, millä ne ennen aloitettiin:
”Olipa kerran…”
Sitten sanat takertuvat kurkkuun.
Onnellista loppua ei ole. Vastakkaisten peilien jonossa viimeinen peili on musta ja mykkä. Siitä ei näe alkusanoja, loppusanoja. Sanoja. ■
Tomi Kontio
Tomi Kontio (1966) on helsinkiläinen kirjailija. Hänet tunnetaan erityisesti palkittuna runoilijana ja lasten- ja nuortenkirjailijana. Kontion teoksia on käännetty useille kielille. Kontio on myös toiminut Kirjailija-lehden valokuvaajana monia vuosia. Rakkaus pohjoiseen maisemaan näkyy Kontion viimeisissä matkakirjoissa.