Päähenkilö

Kirjallisuus käsitteistää käsittämätöntä

Suomen Kirjailijaliiton vuoden 2025 tunnustuspalkinnon saaneen Jukka Koskelaisen kirjallista työtä ruokkivat uteliaisuus, tiedonjano sekä pyrkimys sanallistaa sanoittamattomia ilmiöitä ja kokemuksia.

Kirjailija Jukka Koskelainen on työskennellyt pitkän uransa aikana niin proosan, runouden, kritiikkien, käännösten kuin toimitustöidenkin parissa. Hänen moninaista ja monialaista tuotantoaan luonnehtivat laaja lukeneisuus, filosofinen analyyttisyys sekä erilaisia ideologioita ja ajatteluperinteitä yhdistelevä dialogisuus.

Koskelainen kertoo työstään Helsingin Cafe Strindbergissä. Miehen valitsema kohtaamispaikka tuntuu paljastavan jotain olennaista hänen kirjallisesta lähestymistavastaan, jota luonnehtivat korkeakulttuurin tuntemus, liberaali sivistysihanne ja eri kulttuureista saadut vaikutteet. 

– Kirjailijanurani alkoi runoudesta. Koin runouden helpoiten lähestyttäväksi kirjallisuuden lajiksi. Yritin kirjoittaa novellejakin, mutta siitä ei tullut mitään. Vähitellen esseistiikasta muotoutui itselleni keskeisin kirjallisuuden laji.

Esseitä Koskelainen on kirjoittanut niin itsekkyyden ongelmasta, moraalisista kysymyksistä, rappion teemasta kuin eteläamerikkalaisesta ja saksalaisesta kulttuuristakin. Laajassa runotuotannossaan hän on limittänyt rikasta kuvakieltä ja omakohtaisia kokemuksia kirjallisiin viittauksiin. Proosan saralla hänen tuotantoonsa kuuluu useiden esseeteosten lisäksi romaani Café Cosmos (Aviador, 2020). Kääntäjänä Koskelainen on kunnostautunut etenkin latinalaisamerikkalaisen runouden suomentajana.

Sanataiteen moniosaaja

Koskelainen ei koe varsinaisesti valinneensa esseistiikkaa vaan toteaa pikemminkin ajautuneensa sen pariin.

– Ryhdyin toimittamaan Jyrki Kiiskisen kanssa 1990-luvun alussa Nuorta Voimaa. Sen lisäksi, että tarjosimme muille kirjoittajille foorumin julkaista tekstejään, halusimme kirjoittaa myös itse esseitä. Lähestymistapamme herätti tuolloin hieman närää. Nautin esseistiikassa ennen kaikkea sen vapaudesta sekä siitä, ettei esseiden tarvitse rajoittua tieteellisen ilmaisun käytäntöihin.

Monialaisuudestaan huolimatta Koskelainen ei halua sekoittaa eri kirjallisuuden lajeja toisiinsa.

– Pyrin pitämään proosailmaisuni proosana ja runouteni runoutena. Haluan, että romaanissa on selkeä juoni ja rakenne, ja arvostan selkeyttä myös esseistiikassa. Runoudessa on hienointa se, että se on runoutta. En innostu filosofisesta runoudesta, vaikka kirjoitankin paljon filosofiasta. Arvostan hyvin kirjoitettua ja rikasta kieltä, jossa on analyyttinen ote.

Pyrin pitämään proosailmaisuni proosana ja runouteni runoutena.

Kirjallisuuskritiikkejä Koskelainen ryhtyi kirjoittamaan Helsingin sanomiin ollessaan edelleen Nuoren Voiman toinen päätoimittaja.

– Päätöstäni kyllä ruodittiin tarkasti. Koin kritiikkien tekemisen luontevaksi, ja otin pestin vastaan, vaikka tiesinkin, että sitä saatettaisiin pitää opportunistisena. Olen pyrkinyt tekemään kritiikkini aina mahdollisimman hyvin. En pidä kritiikkejä muotoharjoituksina tai välitöinä, vaan keskityn niihin täysillä. Tämä on toki aiheuttanut minulle välillä melkoisia päänsärkyjä.

Itsekäs aikakausi vai itsekäs ihminen?

Akateemisen jargonin ja raskaan viiteapparaatin sijaan Koskelaisen luottaa esseistiikassaan kaunokirjalliseen lennokkuuteen. Hän limittää kirjojensa laajaan tietoainekseen omia kokemuksiaan ja sallii tekstinsä rönsyillä assosiatiivisesti ilmiöstä toiseen. Lopputuloksena on kepeä yhdistelmä tieto- ja kaunokirjallisuuden ilmaisukeinoja.

Esseeteoksessaan Mahtava minä (Atena 2017) Koskelainen jäljittää nykyisen itsekkyyden eetoksen juuria niin filosofisesta perinteestä, historiallisista kehityskuluista, evoluutiobiologiasta kuin yhteiskunnallisista ja kulttuurisista rakenteistakin.

– Esittelen käsittelemiäni aiheita useista eri näkökulmista. Luen myös sellaisten ajattelijoiden tekstejä, joiden kanssa olen eri mieltä, ja taustoitan heidän ajatteluaan motivoivia tekijöitä perehtymällä heidän elämäntarinoihinsa. Mahtavassa minässä kirjoitan esimerkiksi egoismia puoltaneesta kirjailija Ayn Randista. En tuomitse ensi töikseni hänen ajatteluaan, vaikka sitä onkin pidetty kyseenalaisena, vaan pyrin ymmärtämään, miksi hän ajatteli kuten ajatteli.

Avoimuuden vastapainoksi Koskelainen peräänkuuluttaa kriittisen ajattelun merkitystä.

– Tutustuessani uuteen ajattelijaan pyrin ensimmäiseksi ymmärtämään, mitä hän teksteillään todella tarkoittaa. Sitten ryhdyn erittelemään hänen ajattelunsa hyviä ja huonoja puolia. Opiskellessani yliopistossa meitä opiskelijoita kehotettiin lähinnä ottamaan vastaan suurten filosofien ajatuksia ja ajattelemaan samalla tavalla kuin he. Lähestymistapa on järjetön. Opiskelijan velvollisuuksiin kuuluu ymmärtää ajatteluperinteisiin liittyvät ongelmat.

Itsekkyyttä on ollut aina, mutta se saa eri aikoina erilaisia muotoja.

Koskelainen tarttui itsekkyyden teemaan sen ajankohtaisuuden vuoksi. Itsekkyyttä pidetään leimallisesti oman aikamme ilmiönä, ja aiheesta keskustellaan taajaan julkisuudessa. Koskelainen kyseenalaistaa silti käsityksen, jonka mukaan elämme ennennäkemättömän itsekkyyden aikakautta.

– Itsekkyyttä on ollut aina, mutta se saa eri aikoina erilaisia muotoja. Kapitalistisissa maissa ilmenevä itsekkyys on toisenlaista kuin vaikkapa itsekkyys presidentti Hugo Chávezin johtamassa sosialistisessa Venezuelassa, jossa aikoinaan asuin.

Itsekkyys on Koskelaiselle ensisijaisesti eettinen, ei niinkään yhteiskunnallinen, ongelma. Hänen keskeinen väitteensä on se, että itsekkyys on vapauden hinta. Onko ihminen siis pohjimmiltaan itsekäs olento? Eivätkö yhteiskunnalliset rakenteet kannusta ihmisiä joko itsekkääseen tai epäitsekkääseen toimintaan? Onko itsekkyyden ongelma essentialistinen – siis ihmisen luontaiseen fysiologiseen ja psyykkiseen rakenteeseen – liittyvä ongelma, vai muuttaako se historian edetessä muotoaan?

– En usko, että itsekkyyden ongelmaa on mahdollista ratkaista rakenteita muuttamalla. Ihmisluonto on kaksitahoinen. Yhdet ovat luonnostaan altruistisia ja suuntautuvat yhteistyöhön, kun taas toiset ovat luonnostaan egoistisia ja tavoittelevat omaa etuaan. Itsekkyyteen voi tosin puuttua hillitsemällä egoististen ihmisten käyttäytymistä.

Filosofisen ymmärryksen vaalija

Filosofiassa Koskelaista kiinnostaa etenkin se, millaisten ajatusten varaan käsityksemme elämästä ja yhteiskunnasta perustuvat. Hän toteaa monien kauan sitten kuolleiden filosofien vaikuttavan edelleen syvällisesti ajatteluumme. Filosofia ei typisty hänelle kaanoniin kuuluvien ajattelijoiden tuotantoon tai akateemiseen tutkimukseen, vaan hän näkee jälkiä filosofisesta ajattelusta myös populaarikulttuurissa, taiteen historiassa ja hyvää elämää koskevissa käsityksissämme.

– Friedrich Nietzsche toimii tästä osuvana esimerkkinä. Nietzscheä luettiin 1900-luvun alussa Suomessakin ahkerasti. Filosofi painotti itsensä voittamista ja omaksi itseksi tulemisen tärkeyttä, ja teema on tuttu myös nykyisistä itseapuoppaista. Vastaavasti Jean-Jacques Rousseaun luontoajattelu on vaikuttanut esimerkiksi suomalaiseen mökkeilykulttuuriin.

Koskelainen toteaa filosofisen ajattelun olleen aina marginaalissa. Hän kuitenkin lisää, että monet julkiset tahot ovat hyödyntäneet, ja hyödyntävät edelleen, filosofiaa oman ideologiansa edistämiseen.

– Esimerkiksi Kalifornian Piilaakson pohatta Peter Thiel on soveltanut ranskalaisen René Girardin ajattelua, ja myös varapresidentti J. D. Vance on esittänyt filosofin käsityksistä omia tulkintojaan. Suomessa puolestaan Tutkijaliitto on popularisoinut filosofiaa teetättämällä Georges Bataille -lippiksiä.

Koskelainen arvioi filosofian yhteiskunnallisen merkityksen hiipuneen, muttei usko filosofisen ajattelun koskaan katoavan kokonaan.

– Elokuvataiteessa filosofisia teemoja on hyödynnetty esimerkiksi monissa Hollywood-tuotannoissa. Dramaturgit ovat kätkeneet käsikirjoituksiin filosofisia teemoja. 1950-luvulla tehtiin paljon freudilaisia elokuvia, vaikka katsojat eivät välttämättä psykoanalyyttisia viittauksia ymmärtäneetkään. Lähivuosina on alettu käsitellä etenkin tekoälyä filosofian keinoin.

Saksan sielu

Esseeteos Viisi matkaa Saksan sieluun (Aviador 2023) perustuu Koskelaisen Saksan matkoihin. Kirja on samalla esseistinen tutkielma saksalaisen kulttuuriperinnön juurista ja maan rikkaasta filosofis-kirjallisesta perinteestä. Koskelaista kiinnostavat erityisesti modernin minuuden aatehistorialliset alkulähteet, jotka hän paikantaa valistuksen ja romantiikan perinteisiin. Hän avaakin teoksessaan 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttaneiden Friedrich Schlegelin, Friedrich Schillerin, Friedrich von Schellingin, Johann Gottlieb Fichten ja Johann Gottfried von Herderin käsityksiä, jotka ovat jääneet Suomessa jokseenkin vieraiksi.

Saksalla on ollut syvällinen vaikutus suomalaiseen kulttuuriin, mutta lähivuosikymmeninä vaikutteita on haettu ensisijaisesti angloamerikkalaisesta ja englanninkielisestä kulttuurista.

Kansallissosialismin ja toisen maailmansodan vuoksi saksalaisesta kulttuurista pyrittiin erottautumaan, mutta maan vaikutus omaan kulttuuriimme ei ole kadonnut mihinkään.

– Saksa on ollut sekä hyvässä että pahassa meille läheisin eurooppalainen maa. Kansallissosialismin ja toisen maailmansodan vuoksi saksalaisesta kulttuurista pyrittiin erottautumaan, mutta maan vaikutus omaan kulttuuriimme ei ole kadonnut mihinkään.

Koskelainen luki saksaa koulussa, mutta hänen varsinainen Saksa-innostuksensa sai alkunsa ensimmäisestä Saksan-matkasta.

– Tajusin, etten kouluopetuksen jälkeen juuri osannut puhua saksaa. Asia jäi harmittamaan minua, ja kun sitten matkustin uudelleen Saksaan, aloin opiskella kieltä tarmokkaasti. Huomasin ajautuvani matkoillani toistuvasti kirjakauppoihin, ja haalin käsiini runsaasti saksalaista kirjallisuutta.

Runoutta ja myyttejä

Runoudella on erityinen sija Koskelaisen tuotannossa. Hän kertoo, että hänellä voimakas tarve ilmaista itseään esseistisen pohdiskelevuuden ja analyyttisyyden ohella runouden vapaalla kielellä.

– Runoudessa olennaisia ovat kielen sointi ja rytmi. Runouden alkuperä on kivikaudella ja ihmismielen primitiivisissä kerroksissa. Uskon, että ihmisessä uinuu luontainen kaipuu runoutta ja loitsuja kohtaan. Runouden ei tarvitse olla vaikeaa. Siitä voi nauttia samalla tavalla kuin vaikkapa musiikin kuuntelusta. Koen epäonnistuneeni runoilijana, jos runojani pidetään vaikeina.

Runous pyrkiikin Koskelaisen mukaan sanallistamaan kokemuksia, jotka ovat lopulta sanojen ulottumattomissa.

– Runous onnistuu ajoittain vangitsemaan olennaisen tietystä kokemuksesta, mutta samalla kokemus muuttuu, täydentyy ja karkaa kielen otteesta. Runous ei ole niinkään kielen rajojen tutkimista vaan niiden kokeilemista.

Runous onnistuu ajoittain vangitsemaan olennaisen tietystä kokemuksesta, mutta samalla kokemus muuttuu, täydentyy ja karkaa kielen otteesta.

Koskelainen työstää tällä hetkellä esseeteosta myyteistä. Koska työ on kesken, hän ei vielä tiedä, millaiseksi kirja tulee muotoutumaan.

– Myytti käsitetään nykyään lähinnä valheelliseksi ja vääräksi käsitykseksi. Määritelmä ei kata myytin koko käsitteellistä sisältöä. Etymologisesti myytti tarkoittaa maailman selitystä ja kertomusta jumalten toiminnasta. Kysyn teoksessani, missä määrin ajattelumme on myyttistä ja missä määrin kykenemme ajattelemaan analyyttisesti.

Koskelainen kertoo työnsä venyneen aiheen suuruuden vuoksi.

– Olen pyrkinyt ymmärtämään, kuinka myytit vaikuttavat nykyaikaan, mutta samalla olen uppoutunut entistä syvemmälle myyttien todellisuuteen. Ja myyttejähän tässä maailmassa riittää.

Kirjoittaja

Mika Pekkola

Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.