Päähenkilö
Mike Pohjola tutkii teoksissaan yhteiskunnallisia valtasuhteita ja elämänkatsomuksia historiallisten asetelmien, eläytyvän hahmonkuvauksen ja taiten laadittujen juonikuvioiden avulla.
Mike Pohjola

Helsingissä asuvaksi turkulaiseksi kirjailijaksi itseään tituleeraava Mike Pohjola (s. 1978) on tullut tunnetuksi taiteenrajoja ylittävästä tuotannostaan. Hän kertoo taiteestaan pohjoishelsinkiläisen omakotitalonsa keittiössä luovan työn ääreltä: valmistaessaan kermakakkua poikansa syntymäpäiväjuhlia varten. Syntymäpäivien ohjelmanumeroksi hän on suunnitellut, pelitaustaansa kuvaavalla tavalla, Among Us -videopelin näyteltyä versiota.

– Aloin jo varhain kirjoittaa ja pelata roolipelejä, sillä olin viehtynyt tarinankertomiseen ja fantasiamaailmoihin. Kirjoittelin yläasteikäisenä isäni tietokoneella kertomuksia ja ohjelmoin tekstiseikkailuja. Lisäksi piirsin sarjakuvia, näyttelin koulunäytelmissä, tein sketsejä videokerhossa ja vedin roolipelejä. Ilmaisunhaluni oli valtavan suuri.

Pohjola teki yksinkertaisesti sitä, mistä tykkäsi ja missä koki olevansa hyvä. Vähitellen hän alkoi kuitenkin pohtia, kuinka voisi parantaa maailmaa niillä keinoilla, joita hänellä oli käytettävissään. Jo nuorena syttynyt kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin näkyykin vahvasti hänen tuotannossaan.

Yli taiteenalojen rajojen

Pohjola on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä ja roolipeliteoksia, työskennellyt pelisuunnittelijana sekä käsikirjoittanut liveroolipelejä, musikaaleja, komediasarjoja ja elokuvia. Hänen teoksensa liikkuvat usein realistisen ja fantasmaattisen kerronnan rajamailla, ja niissä on lähes poikkeuksetta vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Kirjailijan tausta pöytä- ja liveroolipelien kirjoittajana ja pelaajana näkyy hänen teoksissaan maailmankuvauksen syvyytenä, fantasiaelementteinä, monimutkaisina juonirakenteina, eläytyvänä henkilökuvauksena sekä jännitteisenä kerrontana, jossa maailmankatsomukselliset pohdinnat limittyvät toiminnallisempiin jaksoihin.

Pohjola ei ole ainoastaan työskennellyt eri taiteenalojen parissa vaan pyrkinyt myös yhdistelemään niitä. Pelillistä tarinankerrontaa hyödyntävä romaani Sinä vuonna 1918 (Gummerus, 2018) asettaa lukijan keskelle Suomen sisällissotaa 1990-luvun peli- tai seikkailukirjojen tapaan. Turun paloa Pohjola on käsitellyt sekä romaanissaan 1827 (Gummerus, 2016) että hevimusikaalissaan 1827 – Infernal Musical. Hän kertoo suunnittelevansa tällä hetkellä lautapeliä, jossa pelaajan päämääränä on joko sytyttää tai sammuttaa Turun palo, paeta liekkejä tai pelastaa ihmishenkiä. Pohjola aikoo jatkaa luovaa työtään aiheen parissa, kun Turun palosta tulee vuonna 2027 kuluneeksi kaksisataa vuotta.

– Olisi varmaan ollut järkevämpää keskittyä yhteen taiteenalaan, eikä puuhailla vähän kaikkea siellä täällä. Jos olisin kirjoittanut vain romaaneja, kirjoillani voisi olla nyt enemmän näkyvyyttä ja käännöksiä. Jos tehnyt yksinomaan käsikirjoituksia, saattaisin patsastella nyt kansakunnan kaapin päällä kuuluisana näytelmäkirjailijana. Innostukseni on kuitenkin aina ollut laaja-alaista, ja teokseni ovat löytäneet itse omat muotonsa.

Pohjola on keskittynyt tuotannossaan etenkin suuriin, kansallisesti merkittäviin teemoihin. Romaanissaan 1827 (Gummerus, 2016) hän kertoo tarinan Turun palon syttymisestä laajan henkilökaartin kautta. Hän kuvaa 1800-luvun alun Turkua vahvan immersiivisesti ja tuo esiin eri säätyjä edustavien hahmojen motiiveja palon sytyttämiseen ja sammuttamiseen. Samalla paljastuvat aatelisten hovijuonet Suomen, Ruotsin ja Venäjän valtakuntien herruudesta. Sinä vuonna 1918 (Gummerus, 2018) -romaanin tapahtumat sijoittuvat puolestaan Suomen historian kohtalokkaimpiin hetkiin. Osittain omaelämänkerrallisessa romaanissaan Ihmisen poika (Gummerus, 2011) Pohjola kertoo nuoresta varsinaissuomalaisesta miehestä, joka kuvittelee olevansa Jeesuksen toinen tuleminen.

– Lasten- ja nuortenromaaneissani keskityn pienimuotoisempiin teemoihin, mutta yleisesti ottaen innostukseni syttyy suurten teemojen käsittelystä. Syitä tulisi varmaankin kysellä kirjallisuustieteilijöiltä.

Pohjola yhdistelee teoksissaan realistisen ja fantasmaattisen tarinankerronnan elementtejä ja siirtyy luontevasti tyylilajista toiseen. Esimerkiksi nuortenromaanissaan Kadonneet kyyneleet (Gummerus, 2008) hän kuljettaa tarinaa yhtäältä teinityttö Roosan arkisessa koti- ja kouluympäristössä ja toisaalta Punakanelin satumaailmassa.

– Rakastuin jo nuorena fantasiakuvastoon. J. R .R. Tolkienin Keskimaan ja C. S. Lewisin Narnian lisäksi myös Kalevala, pyöreän pöydän ritarit ja muut tarut kiehtoivat minua. Fantasia on omalla tavallaan realistista. Sen avulla voi käsitellä esimerkiksi luontokatoa tai luokkaeroja uudenlaisista näkökulmista. Fantasiakirjallisuus voi olla äärioikeistolaista tai punavihreää, ja osa siitä kuvaa realismin perinteen hengessä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.

Nykymaailman todellisia ongelmia tarkasteleva – ja kenties myös niihin ratkaisuja etsivä – fantasiakirjallisuus onkin lähempänä Pohjolan sydäntä kuin todellisuuspakoinen fantasiaviihde, jossa kerrotaan hobittien leppoisasta elämästä.

– Kirjallisuus, joka ei kuvaa yhteiskunnallisia epäkohtia, edustaa eskapismia käsitteen negatiivisessa merkityksessä. Se peittää todellisuutta sen sijaan, että paljastaisi sitä.

Pohjolan teoksissa yhteiskunnallisuus on läsnä etenkin henkilöhahmojen ajatusten, tekojen ja motiivien kuvauksissa.

– Kirjailijoiden näkyvät kannanotot leimataan helposti poliittiseksi puolueellisuudeksi, mutta vallitsevat asiantilat neutraalina esittäviä teoksia pidetään epäpoliittisina, vaikka ne ovat käytännössä äärimmäisen poliittisia. Se, että kirjailija ei ota kantaa, on kannanotto vahvempien, siis rikkaiden, länsimaisten ihmisten ja luonnontuhoajien, puolesta.

Kirjallisuudella onkin Pohjolan mukaan oma tehtävänsä aikamme yhteiskunnallisten kriisien ratkaisemisessa.

– Elämme sukupuuttoaallon ja ilmastonmuutoksen aikaa. Kun lapsemme ovat aikuisia, nykyisestä yhteiskunnasta ei ole välttämättä paljoakaan jäljellä. Maailma muuttuu peruuttamattomasti. Jos kirjailija ei tutki näitä asioita taiteessaan, hän on mielestäni väärällä uralla.

Vaikka ei ole uskovainen, Pohjola käsittelee teoksissaan myös uskontoa. Hän toteaa, että historiallisissa romaaneissa uskonnollisuus on osa historiallista kontekstualisointia ja siten tarinan uskottavuuden kannalta relevanttia. Esimerkiksi romaanissaan 1827 hän kuvaa yhtäältä karjalaisen runonlaulaja Väinön pakanallisia uskomuksia ja toisaalta arkkipiispa Jakob Tengströmin ja tämän vaimon esoteeris-kristillisiä juonia. Romaanissaan Ihmisen poika hän kertoo Juliuksesta, jonka päähän iskostuu jo lapsena käsitys siitä, että hän on Jeesuksen toinen tuleminen.

– En tiedä itsekään tarkalleen, miksi palaan käsittelemään teoksissani toistuvasti henkisyyttä. Jostain syystä uskonnot puhuttelevat minua. Ulkoisen maailman selittämisessä luonnontiede on ainoa oikea lähestymistapa, mutta uskonnot voivat tarjota hyödyllisiä työkaluja sisäisen maailman pohtimiseen.

Pohjolan kirjoitustyyli on selkeä ja suoraviivainen. Kirjallisten kokeilujen sijaan hän asettaa tyylin tarinan palvelukseen, jotta lukijat voivat keskittyä seuraamaan juonta, eivätkä jää kiinni yksittäisiin lauseisiin.

– Osa kirjailijoista hioo loputtomiin äärimmäisen hienoja lauseitaan, mutta se ei yksinkertaisesti ole oma lähestymistapani. Toisaalta näen joskus runsaasti vaivaa hienona pitämäni lauseen, sanaleikin tai aforismin vuoksi.

Toisena kirjallisen vahvuutenaan Pohjola pitää henkilöhahmojen kehittelemistä.

– Eläydyn helposti erilaisiin hahmoihin, kenties roolipelitaustani ansiosta. Luon heille omintakeisia puhetyylejä ja panen heidät keskustelemaan keskenään kukin omasta näkökulmastaan.

Pohjolan teoksissa on myös paljon huumoria. Hän on kirjoittanut puhtaasti huumoriin keskittyviä teoksia kuten sanaleikkikirjan ja komedianäytelmiä sekä laatinut vitsejä esimerkiksi Putous-sarjaan ja Fingerpori-sarjakuvaan. Ihmisen pojassa hän repii huumoria herätyskristillisen kokouksen kielilläpuhumisesta vääntäen päähenkilöiden banaaleja ja arkisia ilmauksia hervottoman kvasikristilliseen muotoon.

– Huumori on minulle hyvin luontaista. En ole koskaan arkaillut esitellä päähenkilöideni vajavaisuuksia, ja suuri osa kirjojeni huumorista perustuu inhimillisten heikkouksien kuvaamiseen. En ole halunnut kuvata henkilöhahmojani sankareina tai konnina, kuten historiallisissa viihderomaaneissa usein tehdään, vaan olen tuonut avoimesti esiin heidän heikkoutensa.

Huumori on keskeisessä roolissa myös Pohjolan lasten- tai nuortenromaaneissa Maailman hauskin (Tammi, 2021) ja Maailman hauskin ja liian suuri suu (Tammi, 2023), jotka kertovat viihdeohjelma Vitsivitsiin osallistuvasta tubettaja Vilhosta. Koska teosten huumori on suunnattu lapsille, tämän haastatteluartikkelin kirjoittajan 8-vuotias tytär kuunteli Maailman hauskin -kirjan ja halusi kysyä Pohjolalta, miksi siinä on enemmän satua kuin vitsejä.

– Paljastan, että kirjassa on vitsejä, koska huijaan lukijaani. Kun lukija huomaa, että kappas, seuraava luku on pelkkä vitsi ja kaiken lisäksi tosi lyhyt, hän jatkaa lukemista, vaikka olisi jo päättänyt lopettaa.

Pohjola toteaa, että lapsille ja nuorille kirjoittavan aikuisen on tunnettava hyvin yleisönsä. Pohjolalla on itselläänkin lapsia, ja hän on paljon tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, mikä on antanut hänelle käsityksen siitä, millaiset asiat heitä kiinnostavat. Kirjailija konkretisoi toteamuksensa ryhtymällä asettelemaan viinirypäleenpuolikkaita poikansa syntymäpäiväkakun päälle.

– Sijoitin Maailman hauskin ja Maailman hauskin ja suuri suu -kirjat sosiaalisen median maailmaan, sillä se on tullut minulle tutuksi tehtyäni töitä tiedottajana. Lisäksi olen opiskellut tv-sarjojen ja elokuvien käsikirjoittamista. Siksi en kokenut olevani täysi boomeri ryhtyessäni kirjoittamaan tubettamisesta.

Pohjola taustoittaa historialliset romaaninsa huolellisesti. Hän myöntää innostuvansa taustatyöstä joskus siinä määrin, että se lähtee kokonaan lapasesta.

– Tehdessäni vastikään taustatyötä uutta romaaniani varten juutuin pohtimaan, kuinka suurta metsäaluetta tarvitaan, jotta siitä saadaan riittävästi tervaa veneiden veistämistä varten. Aloin tutkia topografisia karttoja, ja sain selville, että metsän on kasvettava vähintään 50 vuoden ajan, jotta se voidaan polttaa tervaksi. Taustatyöni hyöty- ja vaivasuhde on usein kyseenalainen, sillä vain pieni osa tutkimistani asioista näkyy valmiissa kirjassa.

Taustakirjallisuuden lisäksi Pohjola lukee monipuolisesti eri lajityyppejä edustavia kirjoja, kuten suomalaista kaunokirjallisuutta sekä fantasia- ja science fiction -romaaneja. Hän lukee paljon myös sarjakuvia, roolipelikirjoja, verkkoartikkeleita, Wikipediaa ja tietokirjallisuutta.

Samanlaisella kiinnostuksella Pohjola seuraa yhteiskunnallisia ilmiöitä. Hän pitää maailman nykytilaa synkkänä.

– Suomessa on äärioikeistolainen hallitus, joka ajaa maatamme koko ajan kaameampaan suuntaan. Kaikki sisäpolitiikasta päättävät ministerit ovat äärioikeistolaisesta puolueesta. Sota, ilmastonmuutos, luontokato ja fasismi uhkaavat. Poliitikot puhuvat sananvapaudesta, mutta tukkivat väärää mieltä olevien suita.

Pohjola huomauttaa, että Suomenkin historiassa on ollut kausia, jolloin älymystöä ja vasemmistoa on vainottu ja kirjapainoja poltettu. Hän kysyy, mikä on kirjailijan tehtävä autoritaaristen kehityskulkujen vastustamisessa ja toteaa aikovansa puolustaa vapautta ja oikeudenmukaisuutta Suomessa niin pitkään kuin se on mahdollista.

– Vainot eivät ole vielä alkaneet, mutta monet toimittajat, poliitikot ja taiteilijat pelkäävät puhua aiheista, joiden käsittelemistä he pitävät tärkeänä. Valkoihoisena ja keski-ikäisenä perheenisänä koen tehtäväkseni puhua niidenkin puolesta, jotka on vaiennettu.

Vaikka kirjallisuudella on Pohjolan mukaan oma roolinsa yhteiskunnallisen umpisolmun avaamisessa, hän paikantaa ongelmien juurisyyn vallan ja vaurauden epätasa-arvoiseen jakautumiseen.

– Meillä on tahoja, jotka haluavat kaikin keinoin estää solmun avaamisen. Edustuksellisen demokratian valuvikana on se, että he, joilla on paljon rahaa ja valtaa, saavat näkemyksensä helpommin esiin ja voivat siten ohjailla yhteiskuntaa. Tilanne korjautuisi, jos vaalikampanjoille asetettaisiin viidentuhannen euron rahoituskatto. Näin miljonäärit ja heidän pikku apulaisensa eivät voisi ostaa ääniä.

Pohjola työstää tällä hetkellä useaa teosta. Kysyttäessä tulevista projekteistaan hän viittaa edessään olevaan täytekakkuun ja toteaa keskittyvänsä toistaiseksi siihen. Sitten hän vakavoituu ja kertoo Agemonia-lautapelistä, jonka hän on käsikirjoittanut. Peli on jo painettu ja matkalla Suomeen, mutta lähetys ehti Punaiselle merelle juuri ennen kuin huthit alkoivat häiritä laivaliikennettä.

– Kirjoitan myös historiallista romaania, joka sijoittuu 800-luvulle viikinkiaikaan. Löytöretket ovat käynnissä, mutta kristinusko ei ole vielä haastanut pakanallisia uskomuksia. Tässäkin romaanissa käsitellään suuria teemoja ja pohdiskellaan uskonnon luonnetta ja valtaa. En halua kuitenkaan paljastaa enempää, sillä olen kirjoittanut romaania pitkään, ja sen valmistuminen vie vielä oman aikansa. ■

Mike Pohjola (s. 1978)

Kirjailija, käsikirjoittaja, pelisuunnittelija.

Asuu Helsingissä.

Opiskeli Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa elokuva- ja tv-käsikirjoittamista.

Keskeisiä kaunokirjallisia teoksia: Ihmisen poika (Gummerus, 2011), 1827 (2016), Sinä vuonna 1918 (Gummerus, 2018).

Kirjoittaja

Mika Pekkola

Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.