Päähenkilö

Kirjailija joka aloitti nollasta

Nuortenkirjailija Markku Karpio palkittiin Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-tunnustuspalkinnolla 2025. Pitkän uran varrelle on mahtunut niin nousuja kuin laskuja.

Markku Karpion aiemmista haastatteluista välittyy kuva lapsesta ja nuoresta, joka keskittyi täysillä urheiluun, eikä paljoa piitannut kirjallisuudesta. Viime aikoina Karpio on alkanut itse ajatella, että ei se ihan niin mennyt.

– Olin vilkas ja urheilullinen, mutta kyllähän minä myös luin: Jules Verneä, Viisikoita ja Astrid Lindgreniä – ja tietysti urheilulehtiä.

Karpion mummi asui perheen kanssa samassa talossa. Perheessä kaikki muut lukivat ahkerasti ja mummilla oli valtava kirjasto. Mummi tapasi antaa Karpiolle kirjoja lahjaksi, esimerkiksi Dickensiä ja Cervantesia.

– Don Quijoten luin vasta 38-vuotiaana, olin urheilun lumoissa vielä lukiossakin. Innostuin urheilusta kahdeksanvuotiaana, kun asuimme Muurlassa. Siellä oli iso kaveriporukka, jonka kanssa pidimme juoksukilpailuja, silloin 70-luvulla ihailtiin Lasse Viréniä. Huomasin, että muut eivät pärjänneet minulle juoksussa ja innostuin.

Kun perhe muutti Paraisille, koulussa kävi kilpasuunnistaja kertomassa suunnistuksesta ja paikallisesta seurasta. Karpio innostui lajista – vähän liikaakin. Hän harrasti suunnistusta vuosikymmenen, mutta alkoi lopulta suhtautua lajiin liian kunnianhimoisesti. Treenaaminen karkasi käsistä, ylikunto iski useamman kerran ja nuori urheilija päätyi sairaalaankin. Sillä kerralla kyse ei tosin ollut ylikunnosta, vaan sairastumisesta ykköstyypin diabetekseen.

Huomasin, että muut eivät pärjänneet minulle juoksussa ja innostuin.

– Lopulta tajusin, etten tule saavuttamaan maajoukkuetasoa. Minulla oli myös jokin henkinen lukko, pidin treenaamisesta, mutta kilpailujen ja karsintojen paineet olivat liikaa. Kun harrastin parikymppisenä kestävyysjuoksua, sain suoritettua yhden maratonin, vaikka treenasin paljon. Myöhemmin olen keskustellut psykologin kanssa, että minussa oli rankka vaativa puoli. Vaadin itseltäni liikaa.

Ensimmäinen voitto

Kirjallisuus tuli Karpion elämään varkain. Hän opiskeli Turussa lastentarhanopettajaksi ja suri eroa avopuolisosta. Samaan aikaan omat rajat kilpaurheilussa tulivat vastaan.

– Paras lapsuudenystäväni, joka oli myös muuttanut Turkuun, heitti pottuillakseen, että ”oletko kuullut sellaisesta lajista kuin kaunokirjallisuus? Tuolla on Turun kaupunginkirjasto, se on hieno paikka ja hyllyt ovat täynnä kirjallisuutta, josta voisit saada apua”.

Pian Karpio jo haahuili kirjaston hyllyjen välissä – mutta mistä lähteä liikkeelle, kun kirjoja oli niin valtavasti?

– En kehdannut mennä kyselemään kirjastonhoitajalta täsmälukemista itselleni, mutta sitten näin ohuen kirjan, joka oli pudonnut lattialle. Kirjan nimi oli mielestäni älytön: Rakkaus on koira helvetistä.

Kyseessä oli Markku Inton kääntämä kokoelma Charles Bukowskin runoja, ja se lähti mukaan. Nuoren miehen uholla Karpio päätteli, että pystyisi itsekin kirjoittamaan kuten Bukowski. Pastisseja alkoi syntyä ja runoilijanalku liittyi työväenopiston lyriikkapiiriin.

– Menin mukaan siinä uskossa, että tutustuisin samanlaisiin nuoriin tyyppeihin, mutta muut olivatkin 30 vuotta minua vanhempia naisia. Olin silti mukana kolme vuotta.

Runousharrastuksen myötä kielen taju kehittyi. Samalla Karpio alkoi pyöriä kirjallisuuspiireissä. Edemenneestä runoilija Kari Aartomasta tuli hyvä ystävä, hänen kanssaan Karpio istui kapakassa Markku Inton pöydässä. Oppipojat kuuntelivat, kun Into kertoi suomentamistaan Yhdysvaltain länsirannikon underground-runoista. Hän myös hommasi Karpiolle kääntämiään kokoelmia luettavaksi.

– Sitten tutustuin Arto Melleriin, joka asui silloin Turussa. Sain kuunnella hänen juttujaan kapakassa sillä ehdolla, etten tuo koskaan runojani hänelle luettavaksi.

Sain kuunnella Mellerin juttuja kapakassa sillä ehdolla, etten tuo koskaan runojani hänelle luettavaksi.

Karpio huomasi, että radiokanava Auran Aallot järjesti novellikilpailun.

– En tiennyt, mikä oli novelli, mutta menin kirjastoon ja aloin opiskella. Ihastuin kun huomasin, että novelli voi olla puolen sivun mittainenkin, jopa lyhyempi. Lähetin novellini kilpailuun ja pian työkaveri kertoi kuulleensa radiosta, että olin voittanut sekä ensimmäisen että toisen palkinnon.

– Sehän kihahti hattuun välittömästi. Pääsin jopa radiohaastatteluun ja sain valita, mitä levyjä soitetaan! Turun kaupunginteatterin näyttelijä luki novellit radiossa, minulla on varmaan vielä jossain esitys C-kasetilla. Samana iltana painelin kapakkaan kertomaan menestyksestäni Mellerille. Arto otti aurinkolasit päästään, tuijotti minua ja sanoi: ”Tajuatko, että mä vihaan paikallisia suuruuksia.” Loukkaannuin ja menin kapakan perälle istumaan. Pian Arto tuli sanomaan, että ”tajuatko, että tämä on ainoa tapa miten voin kannustaa sua?”

Opintiellä

Seuraava vaihe oli sama, mikä monilla kirjailijoilla: Kriittinen korkeakoulu. Karpio oli työssä päiväkodissa Turussa ja kävi Kriittisen tapaamisissa Helsingissä. Samalla kurssilla olivat Riina Katajavuori, Helena Sinervo ja Reko Lundán.

– Tuntui, että olin vihdoin tullut kotiin. Enää minua ei katsottu pitkään, en tuntenut olevani erilainen. Kulkeminen Turun ja Helsingin väliä alkoi tuntua raskaalta ja lopulta muutin Helsinkiin porukan takia.

Kriittisen koulutus olisi kestänyt kolme vuotta, mutta Karpion rahat loppuivat kesken, eikä hän voinut suorittaa viimeistä vuotta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa vain postinjakaja Lauttasaaressa. Yhteys Kriittisen opettajaan Kari Levolaan kuitenkin säilyi, vaikka opiskelu loppui.

– Levolasta tuli mentorini. Kerran hän luki tekstejäni ja sanoi, että hänestä tuntui, että ne eivät olleet sitä, mitä oikeasti olin. Hän kysyi, olinko koskaan ajatellut kirjoittaa lapsille ja nuorille. Tyrmistyin siitä ja sanoin, että ai sinun mielestäsi minusta ei voi tulla oikea kirjailija. Kari sanoi, että kaikki eivät suinkaan pysty kirjoittamaan lapsille ja nuorille, mutta hän näkee minussa sen potentiaalin.

Karpio alkoi heti kirjoittaa nuortenromaania, mutta jokin tökki. Äidinkielen tunneilta ei ollut jäänyt oikein mitään mieleen, ei varsinkaan kielioppisääntöjä, eikä kirjakielellä kirjoittaminen toiminut.

– Kari kysyi, että miksen kirjoita sellaisella kielellä, mitä itse olin teini-iässä puhunut. Sanoin että mahdotonta, se oli varsinaissuomalaista murretta, johon sekoittui ruotsia, mutta lopulta kokeilin. Tajusin, että kun sain tehdä omilla välineilläni, kirjoittamisesta tulikin helppoa ja mukavaa.

Karpio kirjoitti romaania, vaihtoi pestin postissa lastentarhanopettajan työhön ja asui tyttöystävän kanssa. Kerran kun hän odotteli seurustelukumppaniaan Porthanian aulassa, silmiin sattui ilmoitus, jossa Suomi-lehti etsi avustajia.

– En ollut lehdestä kuullutkaan, mutta kävin katsomassa Akateemisessa, millainen se oli – aika vakava mielestäni. Jossain rohkeuspuuskassa ilmoitin niille, että teiltä puuttuu pakinoitsija. Päädyin kirjoittamaan Suomi-lehteen pakinoita kolmeksi vuodeksi, mutta palkkioita en saanut koskaan. Sitten lehti jo menikin konkurssiin.

Äidinkielen tunneilta ei ollut jäänyt oikein mitään mieleen, ei varsinkaan kielioppisääntöjä, eikä kirjakielellä kirjoittaminen toiminut.

Karpio kirjoitti esikoisromaaniaan iltaisin ja viikonloppuisin päiväkodin tietokoneella. Lopulta vuonna 1994 Otava ilmoitti julkaisevansa romaanin. Urheilijanuorukaisesta oli tulossa kirjailija, mutta yllätykset jatkuivat.

– Kun menin kustantajan palaveriin, näin käsikirjoitukseni, johon oli vedelty rukseja kokonaisten kappaleiden päälle ja kirjoitettu ”pois, pois”, tai ”tämä sivulle 56”. Kysyin, että miksi kutsuitte minut tänne, kun kerran käsikirjoitukseni on noin paska. Kustantamon väki nauroi, että kyllä tästä kirja tulee, mutta sinun täytyy vielä tehdä töitä.

Ikuinen huolipuhe

Karpion vuosikymmeniä kestäneen uran aikana moni asia on muuttunut.

– Kun aloitin, nuortenkirjallisuus oli enimmäkseen realismia, sitten fantasia alkoi vallata alaa ja Harry Potterin jälkeen fantasia löi lopullisesti läpi. Nykyään realistisia nuortenkirjoja ilmestyy vähemmän kuin fantasiaa.

Huolipuhetta nuorten lukemisesta oli jo 1990-luvulla.

– Mutta eihän asialle mitään tehty. Sitten alkoi tulla vaatimuksia sisällön selkeyden ja tekstin hahmottamiseen suhteen ja alkoi syntyä uusia muotoja kuten säeromaani, joka onkin nuortenkirjallisuuteen hirveän oivallinen muoto.

Karpio on käsitellyt romaaneissaan isoja aiheita: rasismia, kroonista sairautta, vanhempien työttömyyttä ja kiusaamista. Onko olemassa aiheita, jotka ovat liian rankkoja käsiteltäviksi nuortenkirjassa?

– Nuortenkirjallisuudessa voi käsitellä ja käsitelläänkin hyvin monenlaisia aiheita. Viime vuosikymmeninä julkaistussa nuortenkirjallisuudessa on käsitelty niin väkivaltaa – myös seksuaalista – kuin rasismia ja mielenterveysongelmia. Usein ajankohtaisia ja yhteiskuntaa ravistelevia aiheita käsitellään ensin nuortenkirjallisuudessa ja vasta myöhemmin niin sanotussa aikuisten kirjallisuudessa.

Monen pitkän linjan kirjailijan uran varrelle mahtuu kriisejä, niin myös Karpion. Vuonna 2014 romaani Selviytymispeli (Tammi) herätti huomiota ja päätyi Elina Ahlbäckin matkassa Frankfurtin kirjamessuille. Romaani oli Topelius-palkintoehdokkaana ja kritiikot kehuivat.

Kirjoittamiseni halvaantui aivan kokonaan.

– Kirjailijanurani oli ollut jatkuvaa oppimista, koska olin aloittanut ihan nollapisteestä. Kun Selviytymispeli sai huomiota, ajattelin, että vihdoin näin viisikymppisenä tämä homma alkaa luistaa. Aloin työstää paksua dystopiaromaania, arvelin että siitä olisi voinut tulla jopa kaksiosainen.

Karpio kirjoitti dystopiaromaania monta vuotta. Samaan aikaan elämässä oli vastoinkäymisiä, kun puolison, kääntäjä Susanna Sjömanin veli ja äiti kuolivat lyhyen ajan sisällä. Kirjailija ei tiedostanut, että oikean elämän tapahtumat vaikuttivat hänen kirjoittamiseensa. Vuonna 2017 Karpio jätti käsikirjoituksen suurin odotuksin kustantajalleen Tammelle.

Sitten seurasi palaveri, joka oli hänen elämänsä hirvein.

– Kustannuspäällikkö kysyi, että ”mitä ihmettä sinulle on tapahtunut? Tämähän on ihan raakile, aggressiivista, vihaista tekstiä, ei yhtään sellaista mitä sinulta odotimme”.

Kun Karpio lähti kustantamon tiloista, päässä kaikui kustannuspäällikön tuomio: käsikirjoitus oli pettymys.

– Kirjoittamiseni halvaantui aivan kokonaan. Kävin kyllä päivittäin työhuoneella, mutta soitin vain kitaralla bluesia, enkä saanut kirjoitettua. Lopulta Susanna sanoi yhteisellä sauvakävelylenkillämme, että minulla ei selvästi ole kaikki hyvin. Olin vaitonainen ja käpertynyt itseeni. Hän sanoi, että minun täytyy saada apua.

Lääkärin diagnoosi oli keskivaikean ja vaikean välille sijoittuva masennus sekä ahdistus. Karpiolle määrättiin mielialalääkitys ja hän sai keskusteluapua. Vähitellen hän alkoi taas kirjoittaa. Dystopiaromaanin hän hylkäsi ja alkoi kirjoittaa uutta nuortenromaania.

– Lähetin käsikirjoituksen Tammeen ja oma kustannustoimittajani oli innostunut. Käsikirjoitusta työstettiin yhdessä, sitten kustannustoimittaja sanoi, että kustannuspäällikkö tekee päätöksen, otetaanko kirja julkaisuohjelmaan, ja nyt olisi oikea aika näyttää käsikirjoitus hänelle.

Karpio odotti. Kului pari kuukautta, puoli vuotta, sitten vuosi. Karpio otti yhteyttä kustannuspäällikköön, mutta tämä ei koskaan vastannut viesteihin. Kustannustoimittaja koetti rauhoitella. Kului kaksi vuotta, eikä kustannuspäällikkö edelleenkään reagoinut. Lopulta Karpio lähetti käsikirjoituksen Karistoon.

– Siellä sanottiin, että käsikirjoitus on luettu tarkkaan ja sitä on pyöritelty, mutta oli tultu siihen tulokseen, ettei se ollut vielä niin valmis, että sen voisi ottaa ohjelmaan. Samantien kuitenkin kysyttiin, tekisinkö helppolukuisen lastenkirjan. En ollut ajatellut sellaista, mutta tajusin, että minulla oli tarina valmiina mielessä ja lapsistahan minulla oli kokemusta 12 vuoden päiväkotiuralta. Elettiin korona-aikaa. Teksti syntyi kahdessa päivässä, ja kustantamossa ihastuttiin siihen niin, että se meni julkaisulistalle samantien. Käsikirjoituksesta syntyi lasten kuvakirja vasta lukemaan oppineille. Vaikeuksien jälkeen olin häkeltynyt: voiko näinkin käydä?

Viime vuonna Karpio oli mukana Art Housen nuortennovelliantologiassa ja kokeili uutta kirjoittamalla kauhunovellin, josta teki myöhemmin itse selkokieliversion.

– Masennusjakso opetti, että on kuunneltava omaa jaksamista, eikä tekstiä voi puurtaa väkisin.

Myös iän karttuminen on tuonut uutta näkökulmaa kirjailijan työhön. – Minulle on valjennut, että ilmaisumuotojaan ja aihevalikoimaansa saa ja voi laajentaa, voi esimerkiksi kokeilla eri genrejä. Toisaalta kokemus on myös rauhoittanut mieltä: hidas ja harva julkaisutahtikin voi olla ihan ok.

Karpio on asunut Sjömanin kanssa Utön saarella parikymmentä vuotta. Pariskunnalla on tukikohta myös Helsingin Kalliossa.

– Yhteistyö puolison kanssa on hedelmällistä, mutta välillä tarvitaan omaa rauhaa. Varsinkin kun Susannalla lähestyy ison suomennosurakan deadline on hyvä, jos olen poissa jaloista. Ja Utö on koti, kyllä välillä on hyvä päästä muualle kirjoittamaan.

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Milka Alanen.