Sieluyhteyden ongelmallisuudesta
Ihmisen on täysin mahdollista joutua yhdestä iskusta ymmärryksen, mielen, kielen ja persoonan tuolle puolen sellaisiin syvyyksiin, joita on mahdotonta edes yrittää havainnoida tietoisesti. Niin käy minulle, kun kohtaan William Blaken teoksen Taivaan ja helvetin avioliitto ja muuta proosaa (suom. Tuomas Anhava, Karisto, 1959).
Kannan teoksen kotiini ja ajattelen, että laukussa kulkee parhaillaan piilossa voimallinen henki.
Kun saan olla kirjan kanssa kahden, menee ensimmäiseksi ymmärrys.
En osaa enää lukea. Ensinnäkään kirjaimet eivät erotu, vaikka kuinka yritän.
Joudun niin vaikean tunteen valtaan, että heitän kirjan kaaressa huoneen toiseen nurkkaan.
Muistan yhä ajatuksen ensikohtaamisen jälkeen.
En pystyisi siihen ikinä, vaikka tiedän jo rakastavani sitä.
Saman vaikutelman kaikuja tunnen myös kohdatessani Elga Sesemannin teoksen Kahvilassa (1945).
Arvannette, mitä tapahtuu, kun tapaan maalauksen ensimmäistä kertaa Ateneumissa.
Pystyn vilkaisemaan sitä vain nopeasti.
Olen tunnistanut sen heti.
Näin jo kaukaa, miten meidän käy. Ensikohtaamisen jälkeen tiesin, että kävisin tervehtimässä sitä aina tullessani kaupunkiin ja myös lähtiessäni sieltä, ja että tarvitsin teoksen läsnäoloa.
Vei aikaa, ennen kuin saatoin lukea Taivaan ja helvetin avioliiton kokonaan. Se oli homma, joka tarvitsi onnistuakseen toistoja, puuskuttamista ja taukoja.
Nyt olen lukenut kirjan jo useampaan kertaan. En kuitenkaan muista siitä juuri mitään. En vain pysty ottamaan sitä haltuun. Syy ei ole yksin minun: Blaken kanssa menetän muistini ja silti rakastamispuoli on kovin yksinkertaista.
Kuitenkin kirjallisuus perustuu juuri tietoiselle havainnolle, siis muistille ja kielelle ja ajatuksille, eikä esimerkiksi sille, mitä juuri kuvasin – tunteita ja kaaosta, mielen menettämistä ja ei-tietoista.
Sara Ahmed kirjoittaa teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka (niin&näin, 2018), että kovuus ei ole tunteiden poissaoloa, vaan toisenlaista tunteellista suhtautumista toisiin.
Hän kuvaa lauseella tunteesta luettavan tiedon luonnetta ja sen arvottamista yhteiskunnallisesti.
Ja kaunokirjallisesti, tekee mieli vielä lisätä, sillä minun kaunokirjallisuuteni on sellainen instituutio, jossa tunteista tietämisen luonne on jatkuvassa sukupuolittavan neuvottelun tilassa.
On sanoja, jotka sijaitsevat toisten sanojen takana hiljaisuudessa.
Ja on Blake ja haltuun ottamisen ongelma ja rakkaus ja sen tunnistaminen.
On Elga Sesemannin ja väri ja rytmi.
Maalauksen sommitelman keskiössä on öljymaalista palettiveitsellä rohkein vedoin veistelty nainen. Sen muoto hajoaa, jos seisoo liian lähellä sitä, sillä se on röyhkeä ja vaativa ja ilmaisultaan vahva.
Maalaus luottaa katsojaan ja vastalahjaksi minä luotan siihen heti, ei mitään kysyttävää.
Ei yhtään ainutta sanaa, jolla tulla kohti.
Värin liike on kiihkeää ja halukasta ja täynnä elämää. Nainen (koska oletan hänet naiseksi) katsoo suoraan minua kohti olemattomin silmin, vaan eivät hänen silmänsä ole olemattomat, ne ovat äärettömät, tai niitä ei ole määritelty tarkemmin. Siis pelkkä aihe voi riittää silmiksi, miksi ei.
Päässä naisella on huivi tai turbaanin tapainen. Näitä kertoessa tuntuu väärältä lähestyä häntä määrittelyillä, mitä väliä sillä on, mitä hänellä sattuu olemaan päässään, hänhän välttelee itse esittäviä ja merkityksissä kiinni pitäviä asioita. Hänen kanssaan menee väärälle raiteelle, jos yrittää ottaa haltuun jotakin sellaista, mitä ei voi ottaa haltuun.
Pidän siitä. Tuntuu hyvältä olla yhdessä hetki, ja kiitos kysymästä, mistä minä tiedän mistä tämä sieluyhteys välillämme johtuu paitsi tietysti siitä, että hän on hän ja minä olen minä.
Haluan vain olla joskus yhdessä ja sitten kantaa meille tapahtunutta mukanani kaikkialle, minne ikinä kuljen.
Runoilija Pia Ronkainen kirjoittaa teoksensa Välitiloja (Nispero, 2013) esipuheessa kotikaupungistaan, että se on liian rakas määriteltäväksi.
Kuinka täsmällisesti muotoiltu. ■
Essi Kummu
Essi Kummu (s. 1977) on kirjoittanut lyhyitä kertomuksia, romaaneja ja lastenkirjoja ja työskennellyt monitaiteellisten tuotantojen työrymissä. Kummu palkittiin Vuoden Sara -tunnustuksella työstään naisten ja tyttöjen puolesta Suomessa. Hänen töitään on käännetty ruotsiksi, viroksi, saksaksi ja venäjäksi.