Päähenkilö

Kirjallisuutta koko elämä

Anelma Järvenpää-Summanen ja Matti Summanen elävät kirjallisuudelle.

Anelma Järvenpää-Summanen ja Matti Summanen kuuluvat Suomen Kirjailijaliiton pitkäikäisimpiin jäseniin, Järvenpää-Summasella tulee täyteen 34 vuotta ja Summasella 53. Kirjailijapariskunta on nähnyt alan muuttumisen, kirjallisuuden arvostuksen laskun sekä suomalaisen kulttuurin elinehtojen tiukkenemisen. Summaset osallistuvat edelleen aktiivisesti kirjallisuusalan tapahtumiin: Matti Summanen lienee sinnikkäimpiä Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen (LIWRE) osallistujia, sillä hän on ollut mukana vuodesta 1973 lähtien.

Matti Summanen toimi 37 vuoden ajan luokanopettajana Kivistön koulussa Vantaalla ja uskoo edelleen painetun kirjan voimaan.

– Jos koulu luopuu painetusta kirjasta, silloin menetetään tärkeä opetusväline, ei kirjaa voi korvata mikään, opettajakokemukseni mukaan oppikirja on ollut paras opetusväline. Vaikka uusi teknologia tunkee joka paikkaan, se ei voi korvata painettua kirjaa. Jos sana kadottaa graafisen ilmiasunsa, kirjallisuuden perinnettä ei synny. Seuraukset näkyvät sitten koko kulttuurissa. Suomessa painettu oppimateriaali on tukenut kirjallisuuden julkaisemista: kustantajat ovat tienanneet julkaisemalla oppikirjoja ja ovat siten voineet kustantaa myös kaunokirjallisuutta ja vähälevikkistä runoutta.

Matti Summanen muistuttaa tärkeästä faktasta:

– Kolme taidemuotoa, kirjallisuus, kuvataide ja säveltaide ovat luoneet kansakuntamme.

Summasen oppilaat lukivat kymmeniä kirjoja vuodessa ja kirjoja olikin runsaasti saatavilla, sillä Summanen toimi aikoinaan valtion kirjallisuustoimikunnassa ja sai luottamustoimen kautta paljon uutuusteoksia. Vuonna 2017 Summanen kuvaili esseessään Suomenmaa-lehdessä, miten hän kannusti oppilaita lukemaan pakottamatta. Luokkahuoneessa oli lukupulpetti ja -sohva, oli kirja-arvontoja, kirjallisuusaiheisia näyttelyitä ja oppilaat kävivät viikottain kirjastoautossa. Opettaja luki ääneen oppilailleen aina kun lukemiselle jäi pienikin hetki. ”Kirja auttaa lasta tulemaan toimeen paremmin itsensä kanssa tässä väkivallan ja hälyn tiedotustulvassa”, Summanen totesi esseessään.

– Opettajana keskityin kirjallisuuden vaikutteiden antamiseen oppilailleni – ja varsinkin lukuharrastuksen virittämiseen. Erikoisen hyvilläni tuosta vaiheesta olen, että pystyin saamaan myös pojat lukemaan tyttöjen veroisesti. Äidinkielen opettajathan masinoivat, että poikien pitää lukea yksi kirja, ainakin. En silti polemisoi ä-opettajia.

Valtion taidetoimikunnassa Matti oli vaikuttamassa siihen, että Suomeen saatiin vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki. Tuki painottui auttamaan varsinkin pienempien paikkakuntien kirjastoja, joilla ei ollut yhtä paljon varoja kuin suurten kaupunkien kirjastoilla. Ostotuki on auttanut kirjastoja hankkimaan myös selkokirjallisuutta. Orpon hallitus päätti lopettaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen kokonaan vuonna 2023. Tuen lopetus on aiheuttanut paljon kritiikkiä ja vastustusta, syystä.

Kilpailujen kautta kirjailijaksi

Matti Summanen päätyi kirjailijaksi romaanikilpailun kautta. Etelä-Karjalan maakuntaliitto järjesti vuonna 1971 kilpailun, jossa etsittiin Karjalaan liittyviä käsikirjoituksia. Summasen esikoisromaanissa Haukka lentää päähenkilön isä kärsii sotatraumoista, poika kannattaa rauhanaatetta. Romaanin julkaisi Weilin+Göös. Myös Anelma Järvenpää-Summanen aloitti kirjoituskilpailun kautta, hänet palkittiin J.H. Erkon kilpailussa 1976.

Summaset muistavat ensimmäinen tapaamisensa kuin eilisen päivän. Kohtalokas kohtaaminen tapahtui Weilin+Göösin tilaisuudessa 1978. Anelma Järvenpää-Summasen esikoisteos Itkevä nukke oli julkaistu edellisvuonna.

– Istuin auditoriossa korkealla, Raija Oranen istui lähelläni, Järvenpää-Summanen kertoo. – Matti istui ensimmäisessä rivissä. Raija käytti puheenvuoron ja Matti kääntyi katsomaan, mutta hän ei katsonutkaan Raijaa vaan suoraan minuun. Minä oletin, että kyseessä oli ukkomies, koska paita oli huolella silitetty, ajattelin että vaimo oli silittänyt paidan. Ajattelin, että varattu mies ja noin se katsoo vieraita naisia!

Matti oli kuitenkin silittänyt paitansa itse. Molemmat olivat eronneet nuoruuden liitoistaan pari vuotta takaperin ja molemmilla oli yksi lapsi.

– Siitä kohtaamisesta lähtien puhuimme joka ilta puhelimessa, viikonloput vietimme yhdessä, Järvenpää-Summanen kertoo. – Sitten tapasimme uudestaan Kotkan kritiikkipäivillä. Asuin Lahdessa, mutta kahden vuoden päästä avioiduimme ja muutin Matin luo Vantaalle, missä hänellä oli opettajan virka-asunto.

Molemmat Summaset ovat kirjoittaneet päivätyön ohessa. Matti Summanen teki uransa äidinkielen opettajana, Anelma Järvenpää-Summanen ensin pankissa ja sitten Maaseudun Sivistystysliitossa. Matti Summanen ei halunnut ottaa virkavapaita opettajan työstä.

– Kirjoitin lomilla ja välillä öisin. Se oli vaativaa ja rasittavaa. Kerran lähdin hiihtolomalla luostariin kirjoittamaan. Loma ei ollut lomaa.

Anelma Järvenpää-Summanen oli useaan otteeseen kirjoitusvapailla apurahojen turvin. Työpaikalla suhtauduttiin kirjoitusvapaisiin myötämielisesti.

– Pienetkin apurahat olivat tärkeitä, Anelma sanoo. – Pitkien työmatkojen ohessa en jaksanut kirjoittaa. Pääkaupunkiseudulle muutettuani työmatkani oli tunti suuntaansa, siinä ehti lukea paljon kirjoja.

Työpaikalla oltiin innoissaan, kun Järvenpää-Summasen esikoinen ilmestyi.

– Asuin silloin Lahdessa ja olin pankissa töissä. Markkinointipäällikkö järjesti minulle pankin tiloissa lehdistötilaisuuden, jonne hän sai paikalle toimittajia! Oli kakkua ja sain kukkiakin, vaikka minusta vähempikin huomio olisi riittänyt. Muutenkin pankissa oltiin aina hyvin kannustavia. Myös myöhemmissä työpaikoissa koin kannustusta.

Tietokoneesta tuli vihollinen

Anelma Järvenpää-Summanen keräsi pitkään rohkeutta ryhtyäkseen vapaaksi kirjailijaksi. Hän irtisanoutui vuonna 2005 ja seuraavana vuonna romaani Hidas yö (Karisto) sai kiittävät arvostelut. Yhtäkkiä olo kuitenkin romahti ja alkoi pahoinvoinnin kierre.

– Työpaikalla olin tottunut käyttämään tietokoneita, olin hyvä tietotekniikan kanssa. Hankin huipputason koneen kotiin ja sitten aloinkin voida huonosti.

Syyksi paljastui sähköherkkyys. Lääketiede suhtautuu sähköherkkyyteen ristiriitaisesti, mutta vaivasta kärsiville oireyhtymä on todellinen. Sähköherkkyydestä kärsivä reagoi sähkömagneettisiin kenttiin ympärillään. Ongelmia aiheuttavat erityisesti puhelimet ja tietokoneet. Järvenpää-Summanen arveli ensin syyksi viallista hiirtä, mutta kun hiiri oli vaihdettu monta kertaa, tietokoneliikkeen myyjä vihjaisi sähköallergian mahdollisuudesta.

– Palautin hienon tietokoneen liikkeeseen ja hain varastosta mekaanisen kirjoituskoneen. Kahden vuoden ajan kirjoitin kaikki kirja-arvosteluni mekaanisella koneella ja Matti kirjoitti ne puhtaaksi tietokoneella.

Palautin hienon tietokoneen liikkeeseen ja hain varastosta mekaanisen kirjoituskoneen.

Koti remontoitiin sähköherkälle sopivaksi. Ikkunoissa riippuvat kauniit valoverhot ovatkin suojaverhot, joissa on hopeaa ja kuparia. Talon rakenteisiin on asennettu hiilikuituverkko ja yhdessä seinässä on kuparitapetti. Kodin varustaminen on auttanut oireisiin ja tätä nykyä Järvenpää-Summanen pystyy olemaan tietokoneella pieniä aikoja kerrallaan. Ulkomaailmassa liikkuminen on sähköherkälle ongelmallista, sillä kaikkialla on puhelimia. Asuminen räätälöidyssä kodissa kuitenkin auttaa niin paljon, että Järvenpää-Summanen voi liikkua ihmisten ilmoilla. Summaset osallistuvat ahkerasti erilaisiin kulttuuritapahtumiin ja Suomen Kirjailijaliiton tilaisuuksissa heidät nähdään aina.

Koska sähköherkkyys on kiistanalainen oireyhtymä, moni häpeää vaivaansa. Järvenpää-Summanen sen sijaan on halunnut tulla asian kanssa julkisuuteen. Hän tekee sähköherkkyyttä käsitteleviä sarjakuvia ja toimii yhdessä Sähköherkkyyssäätiön kanssa. Säätiö pyrkii tukemaan sähköherkkyydestä kärsivien toimintakykyä. Järvenpää-Summanen on pitänyt useita näyttelyitä sähköherkkyyssarjakuvistaan.

– Romaanin kirjoittaminen ei oikein onnistu, sillä en voi olla tietokoneella pitkään, enkä osaa enää kirjoittaa proosaa käsin. Kirja-arvostelut sopivat tilanteeseeni hyvin, koska ne ovat lyhyitä. Luen kaiken aikaa ja teen arvosteluja Maaseudun tulevaisuus -lehteen, Järvenpää-Summanen kertoo.

Molemmat Summaset ovat tehneet kriitikon työtä pitkään ja kuuluvat Suomen arvostelijoiden liittoon. Matti Summanen kokee, että kriitikkona toimiminen on ollut tärkeä osa hänen kirjailijuuttaan. Kollegoiden työn arvioiminen ei tunnu kummastakaan vaikealta.

– Olen kriitikkona esittelevä, en niinkään arvottava, Anelma Järvenpää-Summanen kuvailee. – Tavoitteeni kirjallisuuden rakastajana on nostaa kirjallisuutta tietoisuuteen, herättää kiinnostusta, avata näkökulmia ja ovia kirjamaailmaan. Mieleeni ei todellakaan tulisi lähteä opettamaan kollegoita. Kerron näkemykseni ja kokemukseni kirjasta, koenko kirjoittajan onnistuneen tavoitteessaan. Jos en saa kiinni tavoitteesta, jos kirja ei kosketa, en kirjoita siitä. Teilaajaksi minusta ei ole.

Järvenpää-Summanen on julkaissut viime vuosina myös esseitä.

– Vanhemmiten olen alkanut pitää bio- ja autofiktiosta. Esseessä on jotain samaa, se lähtee liikkeelle todellisuudesta. Olen aina lukenut paljon ja esseissä voin analysoida lukemaani.

Anelma Järvenpää-Summasen esseekokoelman Kaidepuita kaaoksen keskellä (Sanasato, 2015) alaotsikko onkin Kirjanrakastajan tunnustuksia.

Kirjoja salanimellä

Järvenpää-Summasen tuotantoon kuuluu romaaneja, runoutta, esseitä ja sarjakuvia. Viisi romaania hän on kirjoittanut nimellä Anita Aure.

Vuonna 1986, kun esikoisen julkaisemista oli jo kulunut aikaa ja sukunimikin oli vaihtunut,  Anelma Järvenpää-Summanen etsi uutta alkua ja tarjosi novellikokoelmaa WSOY:n Ville Vikstenille. Tämä sanoi, että novellikokoelma julkaistaan jos Anelma kirjoittaa ensin romaanin.

– Olin kokopäivätyössä ja työmatkat olivat pitkät, silloin en olisi pystynyt siihen, Anelma sanoo.

Sitten kirjoittaminen lähti uuteen suuntaan.

– Olen tiiviin ilmaisun tekijä ja sitä on kiitelty, Järvenpää-Summanen kuvailee. – Yhdessä vaiheessa ilmaisuni lähti kuitenkin menemään liiankin tiiviiksi. Kirjoitin runoja ja puristin ilmaisuani entistä tiiviimmäksi. Matti alkoi toppuutella ja neuvoi kokeilemaan, että avaisin tekstiäni. Päätin kokeilla viihderomaanin tekoa ja koska viihteellä on eri yleisö, otin käyttöön salanimen.

Kirjailija lähestyi ensimmäisellä viihderomaanillaan Karistoa, mutta ei halunnut edes kustantajan tietävän, kuka Anita Aure oli. Hän laittoi Anitan osoitteeksi oman osoitteensa merkinnällä c/o.

Kirjoitin runoja ja puristin ilmaisuani entistä tiiviimmäksi.

– Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten soitin lopulta kustantajalle. Sieltä oli lähetetty minulle kustannussopimus, mutta se oli palautunut ja kuoren päällä luki ”ei asu osoitteessa”. Tuttu postinkantaja oli ollut sitä mieltä, että meillä ei asu ketään Anitaa!

Anelma Järvenpää-Summanen jatkoi julkaisemista myös omalla nimellään. – WSOY:lle tarjoamistani novelleista kehittyi pikku hiljaa romaani Yö kuulas silkinmusta (Karisto, 2002), jonka julkaisin taas omalla nimelläni. Oli luontevaa antaa se kustantajalle, joka julkaisi Aure-kirjatkin.

Kirjailijapariskunta on kokenut senkin, että kustantamo katoaa alta. Vuonna 1872 perustettu Weilin+Göös sulautui ensin WSOY:hyn ja lopetti vuonna 2011.

Luovan kirjoittamisen opettajina

Summaset pitivät vuosia yhdessä kirjoittajakursseja. Kun he opettivat Joutsenon Taidekesässä, samat opiskelijat hakeutuivat kursseille kerta toisen jälkeen.

– Täydensimme toisiamme opettajina hyvin, Järvenpää-Summanen kertoo. – Vaikka olemme eläneet yhdessä jo kauan, opettaessa opimme toisistamme uutta. Matilla on hyvät psykologiset taidot, hän reagoi nopeasti vaikeisiin tilanteisiin.

Kurssit olivat suosittuja ja kurssittaminen oli antoisaa myös vetäjille.

– Tärkeää oli kurssilaisten kokemus, heidän jättämä palautteensa, Järvenpää-Summanen sanoo. – Se innosti ja suorastaan vaati jatkamaan. Joku kirjoittaja saattoi sanoa kurssipäiviä eämänsä parhaiksi, toinen vertasi viikkoon luostarissa, kun sai olla samanhenkisten ihmisten kanssa elämän ydinasioitten äärellä. Muistan kirjoittajan, joka Aiotko kirjoittaa -kurssin lopuksi kritisoi, ettei saanut suoraa opetusta kuinka hänen pitäisi kirjoittaa. Niinpä hämmästyimme, kun sama kirjoittaja tuli vasta-alkajien kurssille uudestaan. Hän tunnusti oivaltaneensa vasta jälkeenpäin kurssimme idean ja tuli ottamaan sen nyt avoimesti vastaan. Hänen kehityksensä oli huima. Hän lähti aivan eri tason kirjoittajana kuin oli tullessaan.

Juuri kirjallisuus jakaa myös häpeän ja voi kääntää sen vastakohdakseenkin, kuten kävi rumalle ankanpoikaselle.

Matti Summanen ei mielellään käytä sanaa opettaminen, kun puhutaan luovan kirjoittamisen kursseista.

– Vaikutteiden antaminen ja saaminen ovat tehtäviä joiden toivon elävän kurssilaisten mielissä. Huomasimme että luovan kirjoittamisen ”kouluttaminen” antaa monille aloille kirjallisuuden ulkopuolella henkistä vireyttä ja erilaista osaamista. Eräskin liike-elämän edustaja sanoi kerran, että ”minun pitäisi tuoda osa henkilökunnastani teidän kurssillenne”. Se sanoo jo paljon. Sekin motivoi että huomaa, että kurssilainen elää ihan erilaisessa tilassa oman itsensä ja oman tilanteensa kanssa kurssin jälkeen.

Anelma Järvenpää-Summanen on samoilla linjoilla.

– Emme paahtaneet valikoitua porukkaa kustannuskynnystä kohti, vaan autoimme itsetuntemukseen, oman elämänsä ja taustansa hyödyntämiseen ja arvostamiseen. Osallistujat olivat eri ikäisiä, ikähaitari vaihteli 15 ja 90 välillä. He olivat kirjoittajina eri tasoisia ja tulivat erilaisista taustoista. Siitä monimuotoisuudesta tuli kurssien rikkaus. Oli naurua ja itkua. Muistan kun joku sanoi, että häpeä on hankala aihe: sitä ei voi jakaa. Mutta juuri kirjallisuus jakaa myös häpeän ja voi kääntää sen vastakohdakseenkin, kuten kävi rumalle ankanpoikaselle.

Molemmat Summaset halusivat ohjata opiskelijoita löytämään vahvuutensa.

– Emme halunneet ”tehdä” kirjailijoita, vaan tarkastella henkilökohtaisia vahvuuksia ja kykyjä, joita kurssilaisella olisi, Matti Summanen kertoo. – Olenkin sanonut, että jos kurssilainen pystyy näkemään kurssin jälkeen uusia, ennen kokemattomia vahvuuksiaan (tai heikkouksiaan), keskeinen tavoitteeni on saavutettu.

Ilmapiiri kursseilla oli lämmin ja kannustava.

– Tunnettu psykiatrian tohtori joka oli seitsemänä kesänä kursseillamme sanoikin, että onko Suomessa tälläista että koko viikon ihminen voi kokea joukossa muiden ihmisyyden, halun, toiveen ja pyrkimyksen parhaansa esittämiseen, Matti Summanen muistelee.

Sähkökirja ei ole kirja

Kirjallisuuden tulevaisuus huolettaa alan konkareita. Alaa uhkaavat ääni- ja sähkökirjat sekä tekoäly.

– Lukeminen ja kuunteleminen ovat aina eri asia, Matti sanoo. – Pelkään, että tekniikka saa aikaan, että kirjallisuudelle ei enää synny perinnettä. Ja sähkökirja ei ole kirja ollenkaan, jos sana kadottaa graafisen ilmiasunsa, kirjallisuuden perinnettä ei synny. Aivotutkijoiden pitäisi ottaa kantaa lukemisen nykytilaan. Sähköisistä välineistä tietoa tulee niin nopeaan tahtiin, että sitä ei ehditä omaksua. Ja kyllä ihmisen pitäisi pystyä kirjoittamaan edes oma nimi! Tekoäly on vaarassa tuhota kulttuurin, taiteen ja kirjallisuuden.

Anelma Järvenpää-Summanen muistuttaa, että äänikirjoillekin on paikkansa. – Sisareni on menettänyt lukunäkönsä ja on petipotilaana, äänikirjat ovat hänelle tärkeitä. Olimme lukevia lapsia, on hyvä että hän voi edes kuunnella kirjoja.

Kirjallisuus ei ole vain esine tai väline, vaan elämän selitys ja jälkikuva ihmisen henkisestä ja fyysisestä olemuksesta ja toiminnasta vuosikymmeninä

– Pelkään, että äänikirjoissa aletaan käyttää efektejä, Matti sanoo. – En ole antanut tehdä omista kirjoistani äänikirjoja, mutta olen kyllä lukenut aikoinaan kirjani näkövammaisten kirjastoon. Mutta äänikirjojen elävöittäminen efekteillä tuntuu oudolta.

Matti Summanen uskoo silti edelleen kaunokirjallisuuden voimaan.

– Näen, että kirjallisuus ei ole vain esine tai väline, vaan elämän selitys ja jälkikuva ihmisen henkisestä ja fyysisestä olemuksesta ja toiminnasta vuosikymmeninä. Osaltaan jopa vuosisatoja. Kirjallisuus, kuvataide ja säveltaide ovat keskeisesti vaikuttaneet kulttuurielämäämme. Pidetään sana voimassa. Se itsessään synnyttää perinnettä kulttuuriinkin.

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Milka Alanen.