Päähenkilö

Kirjallisten näkyjen virrassa

Todellisuus huokuu Laura Laakson romaaneissa väkevissä väreissä ja kuvissa.

Kirjoitusprosessini on alitajuntainen, voisi oikeastaan sanoa, että salatajunnallinen, lähes mystinen.

Näin kertoo aistivoimaista kaunokirjallisuutta intuitiivisesti ja ruumiillisesti tuottava kirjailija Laura Laakso.

Laakson omaäänisen proosan keskeiset elementit ovat havaittavissa jo hänen esikoisromaanissaan Mrs. Milkyway (Aviador, 2019). Teos kertoo menestyneestä luovan kirjoittamisen opettajasta, joka on saanut tutkittavakseen lentoemäntänä työskennelleen ja lento-onnettomuudessa kuolleen entisen oppilaansa muistiinpanot. Yksinkertainen tehtävä muuttuu monimutkaiseksi, kun arkitodellisuus suistuu raiteiltaan, ja valvetietoisuus alkaa taipua assosiaatioiden, muistikuvien ja näkyjen edessä.

Toisinkoisessaan Pilvenpiirtäjä (Aviador, 2020) Laakso kirjoittaa äidin ja pojan välisestä suhteesta kerrostalon kerrosrakenteen kautta. Romaanissaan Suureita ja pieneitä – rouva Pionin luonnontaiteellinen luentasarja (Aviador, 2021) hän puolestaan kertoo näyteluentoaan valmistelevan päähenkilön junamatkasta. Lukija aavistaa pian, ettei Laakso aio johdattaa häntä kohtaus kohtaukselta läpi hiukkasfysiikkaa käsittelevän luennon suunnittelu- ja esitysprosessin, vaan keskittyy kuvaamaan päähenkilönsä muistoja ja aistimuksia. Tyylillisesti hän luo kiehtovaa kontrastia asettamalla luonnontieteen eksaktin kielen hankaukseen ihmissuhdesotkujen kanssa.

Liminaalitilojen näkyjä

Lineaarisen juonenrakennuksen, realistisen ympäristönkuvauksen ja johdonmukaisen dialogin sijaan Laakso luottaa teoksissaan vapaasti virtaavien ajatusten ja tunteiden paljastavaan voimaan.

Laakson kaunokirjallisuus onkin pohjimmiltaan paljastusta, ilmestystä ja hämmennystä. Kirjailijan tekstit pursuavat runokuvia, metaforia, toiveita, haluja ja pelkoja, ja hänen kerrontansa muistuttaa loputtomine assosiaatioineen ja vahvoine tunnesisältöineen usein psykedeelistä matkaa.

Laakso paljastaa vaalivansa ”transitionaalitiloja”, joita hän pitää kirjoittamisensa kannalta ratkaisevina. Hän pyrkii kirjoittamaan ylös ideansa heti, kun ne tulevat, riippumatta siitä, missä sattuu olemaan tai mitä sattuu tekemään. Usein näin tapahtuu hämärässä yöllä.

– Jos alan sytytellä valoja, ajatukseni karkaavat. Minusta tuntuu muutenkin toisinaan siltä kuin ajatuksenjuoksuni olisi niin nopeaa, etten pysy itseni perässä.

Runollisen assosiatiivisuuden lisäksi Laakso luottaa muistiin kaunokirjallisena työkaluna.

– Saatan paahtoleipää syödessäni yhtäkkiä tajuta, että se maistuu samanlaiselta kuin lapsena Göteborgissa 1982. Muistinvaraiset ideani kumpuavat ruumiistani odottamatta, ja työstän niitä myöhemmin huolella.

Laakso toteaa, ettei tarkoitushakuisesti tähtää kielen räjäyttelyyn. Hän antaa yksinkertaisesti tekstin virrata sisältään luonnonvoiman lailla.

Laakson kaunokirjallisuus onkin pohjimmiltaan paljastusta, ilmestystä ja hämmennystä.

– Minulle on tärkeää, että kirjan kieli ja tyyli vastaavat sen teemaa ja sisältöä, ovat yhtä materiaa niiden kanssa. Karsastan ulkokohtaista kielellistä koristelua. Kieleni on kuin kameleontti, joka muuttaa muotoaan jokaisen romaanin kohdalla. Toivoisin, että kieli nähtäisiin elimellisenä osana kokonaisuutta. Toivoisin myös, ettei kielellistä avantgardea tai genren luokittelua nähtäisi niin suurena ongelmana, että se estää teosten vastaanoton.

Laakson teokset muistuttavatkin taiturillisessa surrealistisuudessaan ja leikkisyydessään sekä Anu Kaajan romaaneja Leda (Teos, 2017), Katie-Kate (Teos, 2020) ja Rusetti (Kustantamo S&S, 2023) että Aura Sevónin romaania Okulovulva (Aviador, 2021), jossa virtaava runollinen proosa ja ranskalainen feminismi yhdistyvät toisiinsa.

Ruumiin kirjoitusta

Luovuus ei ole Laaksolle ensisijaisesti tietoisuuden ilmiö vaan vahvasti ruumiillinen kokemus. Hän käsittelee ruumiillisuutta kaikissa teoksissaan – ilmeisimmin monivuotisen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneessä romaanissaan bigmacbeth (Aviador, 2023). Teoksessa baletti toimii prismana, joka paljastaa ruumiillisuuden eri puolet: syömisen ja syömishäiriöt, puberteetin aiheuttamat muutokset, kehodysforian, naiseuden normittamisen sekä ruumiillisen vallankäytön.

– Kirjoittaminen ja tanssi ovat olleet minulle tärkeitä lapsuudesta saakka, ja olen kyennyt ilmaisemaan itseäni parhaiten niiden kautta.

Laakso opiskeli pitkään balettia, mutta lupaava tanssiura katkesi vaikeaan anoreksiaan. Bigmacbeth perustuukin osin hänen lapsuuden- ja nuoruudenmuistoihinsa.

– Menneiden vuosien balettikoulutus oli kurittavaa, ja se on jättänyt monille valtavat traumat. Baletin maailma oli katkeruuden, kateuden ja koston sekaista veristä valtakamppailua. Omat nitistämiskokemukseni ovat vaikuttaneet elämääni, aivan kuten naiseuteeni kohdistuva väheksyntä. On kestänyt todella pitkään ennen kuin ihmiset ovat alkaneet nähdä ja kuulla minut.

Nykyään Laakso suhtautuu balettiin ristiriitaisesti.

– Haltioidun edelleen balettimusiikista, ja tanssin hyvin emotionaalisesti. Perinteistä balettia raskauttavat kuitenkin tradition velvollisuudet. Tanssimisen voima, riemu ja puhdas, villi ilo ovat siitä liian usein kaukana. Itse en anna tanssiessani enää kenenkään määritellä, miten minun tulisi ilmaista itseäni.

Baletissa Laaksoa kiehtoo myös ristiriita luovuuden ja kurinalaisuuden välillä.

– Balettia tai vaikkapa musiikkia ei ole mahdollista harjoittaa virtuoosimaisella tasolla, ellei taitoja harjoita kurinalaisesti. Suorituksiin keskittyvässä nykymaailmassa sen sijaan pyritään selviytymään kaikesta mahdollisimman vähällä vaivalla. Toivoisin, että kirjallisuus ja kirjailijan työ nähtäisiin käsityöläisammattina, jossa kestävä kivijalka rakennetaan hitaasti.

Luovuus ei ole Laaksolle ensisijaisesti tietoisuuden ilmiö vaan vahvasti ruumiillinen kokemus.

Laakson työskentelytavatkin ovat ruumiillisia, ja hän käyttää synnytysmetaforaa puhuessaan kirjoittamisestaan.

– Kirjani ovat kuin lapsiani, jotka pulpahtavat ulos kukin ulos omalla tavallaan. Jokaisen teoksen synnytys on erilainen.

Ruumis ja mieli, teksti ja liike, tunne ja ajatus, kulkevat Laakson kokemusmaailmassa käsi kädessä.

– Juoksen ja joogaan paljon, ja työstän kirjojani lenkkipolulla. Kirjoitan myös nukkuessani. Pidän yöpöydälläni tai patjani alla vihkoa, johon teen muistiinpanoja. Saatan herätä aamulla huomatakseni kirjoittaneeni yön aikana kolme aukeamaa tekstiä. Saan ideoita myös muiden ruumiillisten toimien, kuten rakkauden tekojen, yhteydessä.

Laakson teoksissa esiintyy viljalti seksuaalisia metaforia, viittauksia ja sanaleikkejä, vaikkei hän suoranaisesti kirjoitakaan seksistä.

– Seksuaalisuus ja kirjoittaminen ovat toistensa kilpakosijoita, ja kirjoittaminen voi olla seksuaalisuuden sublimaatiota. Toisaalta kirjoitan seksuaalisuuden torjumisesta ja tukahduttamisesta. Seksuaalisuus tihkuu teoksiini barthesilaisittain tekstiverhon läpi, ja se limittyy minulle ominaiseen kurillisuuden ja heittäytymisen dikotomiaan.

Sisäinen lapsi

Laakso myöntää, että intensiivinen ruumiillinen kirjoittaminen edellyttää häneltä erityistä omistautumista.

– Tarvitsen yksinäisyyttä, jotta voin kuulla oman ääneni. Tänäkin keväänä olen istunut yksikseni kopissa käytännössä kuukauden täysin eristäytyneenä. Herään varhain, käyn ehkä juoksemassa ja verryttelen, niistän nenän niin, että henki kulkee ja sitten mennään. Tehtyäni päivän töitä olen illalla aivan poikki.

Kirjailijuus on Laaksolle kokonaisvaltaista. Koska hän kirjoittaa alitajuisesti, kaikki hänen kokemansa asiat siirtyvät, tiivistyvät ja työstyvät vaivihkaa hänen teksteihinsä. Laakson romaaneista voikin aistia lapsenomaisen halun muodostaa yhteys maailmaan.

– Sisälläni elää pieni lapsi, ehkä korkeintaan kahdeksanvuotias. En ole päässyt lapsenmielisyydestäni eroon, enkä haluakaan, vaan pyrin päinvastoin vaalimaan sitä. Teosteni värit, valot, leikkisyys ja kokeilevuus ovat kaikki peräisin lapsuudestani.

Laakso ei samastu lapsiin ainoastaan leikillisessä luovuudessaan, vaan myös kapinallisessa asennoitumisessaan.

– Olen kapinallinen ja anarkisti. Koen, että koulumaailma ja aikuisuus pyrkivät tukahduttamaan luovuuden, uskalluksen ja rohkeuden. Olen aina etsimässä toista näkökulmaa.

Ulkopuolisuudesta ja kuulumisesta

Vaikka Laakso keskittyy romaaneissaan henkilöhahmojensa sisäisiin psykologisiin prosesseihin, hän osoittaa samalla, kuinka ratkaisevia ihmissuhteet ovat elämän kannalta. Hän kuvaa yksilöitä osana inhimillisen todellisuuden huokoista kudosta, jossa kaikki on lopulta yhtä ja samaa.

– Ihmissuhteet ovat mikrokosmos, josta kaikki saa alkunsa. Elämämme alkaa muotoutua jo varhain hiekkalaatikolla. Yritän itse kirjoittaa nykymaailman isoista asioista metaforisesti ja allegorisesti. Haluan osoittaa, kuinka kaikenlaiset ristiriidat näkyvät yhtä lailla pienten ja isojen yksilöiden teoissa, valinnoissa ja ihmissuhteissa.

Laakso kertoo kokeneensa ulkopuolisuuden tunnetta nuoruudestaan saakka. Kokemus näkyy myös hänen kirjoituksissaan, joiden eksentriset henkilöhahmot uppoutuvat kuvitelmiinsa, murehtivat ihmissuhteiden banaaleja hankaluuksia ja janoavat yhteyttä. Itsensä tiedostaminen on ihmiselle siunaus ja kirous. Se sysää hänet etsimään sellaista suhdetta maailmaan, jossa hän voisi kokea yhteyden tunnetta tarvitsematta luopua itsestään.

– Ulkopuolisuuden tunne on yksi kirjailijantyöni käyttövoimista. Ulkopuolisuudella on toki varjopuolensa, ja se voi jättää nuoreen ihmiseen syvän jäljen. Toisaalta ulkopuolisuus laajentaa perspektiiviä. Ulkopuolinen näkee asiat lauman, joukon ja parven ulkopuolelta.

Laakso erottaa sivullisen katseessa ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden. Ajallinen ulkopuolisuus liittyy historiantajuun ja -tajuttomuuteen.

– Unohdamme nykymaailmassa helposti ajallisen perspektiivin. Elämme niin kiihkeästi nykyhetkessä ja tulevaisuudessa, ettemme tiedosta, mitä tapahtui kaksi-, kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten, saati vielä aikaisemmin. Toimintamme on muuttumassa kovaa vauhtia historiattomaksi, ja ajallinen perspektiivimme on kaventumassa.

Ulkopuolinen näkee asiat lauman, joukon ja parven ulkopuolelta.

Paikkaan liittyvällä ulkopuolisuudella Laakso viittaa puolestaan siihen kulttuuriseen ympäristöön, jossa ihminen elää. Hän on itse viettänyt paljon aikaa ulkomailla ja kokee sen muuttaneen tapaansa katsoa maailmaa.

– Kosketus vieraaseen kulttuuriin rikastuttaa ja antaa vaikutteita. Etäisyyden päästä tarkasteltuna oman kulttuurin näkee uusin silmin. Ymmärrän hyvin, miksi suomalaiset taiteilijat lähtivät jo sata vuotta sitten Eurooppaan maalaamaan ja kirjoittamaan.

Laakson oma ulkopuolisuuden tunne on jalostunut ajan myötä myönteisemmäksi.

– Varttunut ihminen näkee kauemmas ja on taitavampi säätelemään yksinolon ja sosiaalisuuden tarpeitaan. Jos lukkiudun liian pitkäksi aikaa komerooni, palaan nuoruuteni lähes psykoottiseen, kommervenkkiseen hieroglyfikieleen. Kun alan käpertyä omiin sukkiini, ymmärrän hakeutua ihmisten ilmoille.

Vallasta ja vallattomuudesta

Ulkopuolisuus liittyy Laakson kokemuksissa läheisesti naiseuden ja naisellisuuden marginalisointiin sekä misogynistiseen vallankäyttöön.

– Naisia on pyritty aina vaientamaan, ja ikävä kyllä naiset ovat itse osallistuneet vallankäyttöön vaientamalla toisiaan. Nämä ovat yhtä kätkössä lymyäviä asioita. Olen kokenut monenlaista ulossulkemista omalla taipaleellani, ja haluan käsitellä ilmiötä työssäni omalla tavallani.

Syrjintä, eriarvoisuus ja väkivalta herättävät kirjailijassa huolta. Toisinajattelijana hän kuitenkin kokee tekevänsä politiikkaa vain kaunokirjallisuuden keinoin, tutkivansa maailmaa epäsuorasti ja metaforisesti.

– Karsastan tendenssimäistä kirjoittamista ja vaatimusta siitä, että kirjailijoiden tulisi valita teoksiinsa isoja ja tärkeitä ajankohtaisia teemoja. Kirjoitan silti ottaakseni kantaa ja tuodakseni kuuluviin sen toisen, usein vaiennetun äänen.

Laakso muistuttaa, että asiat etenevät aaltoliikkeenä.

– Olen ihmetellyt puoli vuosisataa, mitä oikein tapahtuu, minulle, maailmalle, kielelle. Aika auttaa, vaikka juuri nyt maailman tapahtumat langettavat yllemme kaamean varjon, joka vaikuttaa tietysti myös kirjailijoiden työhön. Kirjailija ei ole kone. Mielessä on usein liikaa kaikkea yskittävää. Mutta elämä on aaltoliikettä, ja pohjakosketusta seuraa väistämättä uusi nousu.

Kirjoittaja

Mika Pekkola

Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.