Antakaa minun olla minä
Mitä kirjailija kirjoittaa? Oma kirjankansiin päätynyt tuotantoni koostuu romaaneista, novelleista, esseistä ja tietokirjoista. Jollain tapaa luokittelu on aina muiden hommaa: viimeisin tietokirjana julkaistu teokseni oli yhdessä arviossa esseekokoelma ja toisessa kerronnallinen tietokirja.
Mitä väliä? Oma ammatti-identiteettini sisältää kaiken tekemäni, ja vain harvoin näen järkeväksi luokitella itseni juuri kaunokirjailijaksi, tietokirjailijaksi, novellistiksi tai esseistiksi.
Kaikki tekemäni lajit ovat minulle tärkeitä. Käytän kaikkiin samaa luovaa energiaa ja pidän yllä kuvitelmaani teoksesta, jota ei vielä ole, siihen saakka, että olen saanut sen kirjoitettua. Teen taustatyötä, luen muiden tekemiä kirjoja, etsin oikeaa kerrontaa ja oikeaa suhdetta todellisuudeksi kutsumaamme illuusioon ja mietin, kenen kautta voisin parhaiten esittää väitteeni maailmasta.
Aiheet valuvat kirjasta toiseen. Ihmisen suhdetta muunlajisiin tai lääketieteen kehitystä olen käsitellyt yhtä lailla novelleissa, tietokirjoissa ja romaaneissa. Novellilla aiheesta saa esiin eri puolen kuin tietokirjalla.
Valtion apurahapolitiikassa kaltaistani kirjailijaa ei kuitenkaan ole olemassa. Taiteen edistämiskeskuksen byrokratiassa kirjailija kirjoittaa vain kaunokirjallisuutta.
Kirjastoapurahoistakin tietokirjallisuuteen ohjataan vain kymmenen prosenttia, mikä näkyy paitsi pienempänä apurahoitettujen määränä myös pienempinä kertasummina. Sama koskee kääntäjiä: tietokirjallisuutta kääntämällä saa vähemmän tukea kuin kaunokirjallisuuteen keskittymällä, vaikka moni kääntää molempia.
Tietokirjaa tekevälle valtio ei maksimissaan tarjoa kuin kahdeksan kuukauden apurahan tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kautta.
Viime vuonna kahdeksankuukautisia myönnettiin kaksi.
Olen saanut pari kertaa nauttia valtion monivuotisesta taiteilija-apurahasta. Se on tietenkin aina ihanaa aikaa, melkein kuin eläkevirka, mutta täysin ehjäksi en itseäni silloin tunne. Työsuunnitelma on aina puhtaan kaunokirjallinen, ja rakkaita tietokirjaprojektejani pidän elossa kuin salaa, iltapuhteena tai harrastuksena. Pakko niitäkin on silti edistää, sillä kirja kuolee, jos sitä ei kirjoiteta.
Tilanne harmittaa. Haluaisin hakea ja saada apurahaa sinä kirjailijana, joka oikeasti olen, niin, että voisin apurahakaudella tehdä juuri sellaista kirjallisuutta kuin luontevasti tekisin. Apurahapolitiikka vaikuttaa siihen, millaisia kirjoja kirjoitan ja mikä tuotannossani painottuu.
Ensimmäinen kaunokirjani ilmestyi 2008 ja ensimmäinen tietokirjani 2011. Kirjailijavuosieni aikana olen huomannut monenlaisia tendenssejä kauno- ja tietokirjallisuuden välillä.
Ensinnäkin lajityyppien rajat ovat monessa kohtaa hämärtyneet. Essee, autofiktio, kerronnallinen tai luova tietokirjallisuus ja biofiktio kalastelevat samoilla apajilla. Tuntuu hassulta, että apurahoitus on kuitenkin niin erilaista.
Toiseksi olen huomannut, että kaunokirjailijoiden yhteisö on tiiviimpi ja kirjailijaidentiteetti vahvempi kuin tietokirjailijoiden puolella. Tietokirjailijat saisivat ottaa tästä mallia.
Kolmas huomio on, että monet olettavat tietokirjallisuuden olevan tieteenteon jatketta ja että tietokirjoille olisi rahaa jaossa tieteen puolelta. On tietenkin olemassa myös tutkimuskirjallisuutta, mutta se on osa tieteentekoa enkä esimerkiksi minä sellaista tee. Olen kirjailija, en tutkija, ja teen kirjoja, en tutkimusta.
Neljänneksi: kaksi liittoani on tehnyt viime aikoina yhteistyötä kirjallisuuden puolesta käsi kädessä.
Se on tuntunut aivan tavattoman hyvältä. ■
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara on keravalainen kirjailija, joka on palkittu muun muassa Runebergin kirjallisuuspalkinnolla ja tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla. Mieluiten hän kuitenkin nostelisi painoja tai vaeltelisi päämäärättömästi metsissä etsien sieniä ja itseään.