Mistä puhumme kun puhumme kateudesta
Tein pari vuotta sitten silloiseen Twitteriin päivityksen kateudesta. Ketjuun satoi kommentteja, joiden kirjoittajat vakuuttivat, etteivät olleet koskaan kadehtineet ketään. Hämmästyin: näinkö moni ei ollut kokenut kateuden tunteita?
Kirjailija tekee työtä koko persoonallaan. Tarvitsemme päivittäisessä työssämme muun muassa hyvää muistia, ajattelu- ja päättelykykyä, kielentajua sekä muita kognitiivisia taitoja ja toimintoja. Sekä lisäksi kykyä kokea, tunnistaa ja nimetä tunteita.
Pidin aiemmin itseäni ihmisenä, joka ei ole taipuvainen kateuteen. Mieleeni ei juolahtanut, että en tuolloin tunnistanut kaikkia tunteitani. Kateudelle ei ollut tilaa, sen kohtaaminen ei tuntunut turvalliselta, vaan hankalalta ja häiritsevältä. Sittemmin olen käsitellyt kateutta paljonkin. Olen saanut huomata, että jos olen kateellinen vaikkapa kollegan saamasta huomiosta, itse asiassa minulle tarjoutuu arvokas tilaisuus työskennellä omien kipupisteitteni kanssa: mistä tässä oikeasti on kyse, mitä kaikkea piilee taustalla, kenen huomiota varsinaisesti kaipaan? Kenen odotuksiin olisin elämässäni halunnut niin julmetusti vastata, että minussa laukeaa nykyhetken irrallisessa tilanteessa näin voimakas tarvitsevuus?
Olisi houkuttelevaa siirtää vastuu epämukaviksi koetuista tunteista muiden niskoille. Mutta tunteet ovat sisäisiä tapahtumia – toisin sanoen ikiomia. Esimerkiksi kollegan saama apuraha ei aiheuta kateuttani, vaan minä itse: nykyhetken tilanne vain mahdollistaa jonkin oman haavani avautumisen. Kollega ei ole tehnyt minulle pahaa, ei myöskään kollegan teos tai sen saama huomio, vaan ainoastaan oma mieleni, joka luo odotuksia ja vertailuja.
Olisi houkuttelevaa siirtää vastuu epämukaviksi koetuista tunteista muiden niskoille.
Uskon, että kateus itsessään ei kuitenkaan ole sietämätöntä, vaan se, että samassa paketissa seuraa osattomuuden, yksinäisyyden, kelpaamattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksia, tunnustuksen tarvetta, riittämättömyyttä ja/tai häpeää. Kuka moisia helvetillisiä tunnepaketteja edes haluaisi kokea?
Kuitenkin juuri nuo tunnepaketit ovat tärkeitä tietolähteitä: ne kertovat meistä, tunnehistoriastamme, varjoon jääneistä osistamme. Esimerkiksi itseäni kateuden neulanpistot ovat monta kertaa auttaneet tunnistamaan, mitkä asiat ovat minulle merkityksellisiä, ja pyrkimään niitä kohti. Keskittymään, syventymään, pelkistämään. Luomaan jotakin uutta.
Toki on aina olemassa vaihtoehtoja. Voisin esimerkiksi kieltää hankalat tunteet – ja saada ne siten takuuvarmasti toden teolla rehottamaan. Voisin myös paeta kuvitelmiin: erityisyysfantasiat ovat äärimmäinen suojakeino kateuden ja arvottomuuden kokemuksia vastaan. Mutta tällaiset temput eivät auta mitään, koska ne eivät muuta mitään. Sen sijaan häiritsevien, epämukaviksi koettujen tunteiden kohtaaminen merkitsee aitoa muutosta – sekä suhtautumisessa itseen että muihin.
Kun puhumme kateudesta, puhumme aina suhteesta omaan itseemme.
Kun puhumme kateudesta, puhumme aina suhteesta omaan itseemme. Miten suhtaudumme tunteisiimme, miten paljon tai vähän annamme niille tilaa, miten kokonaisia meidän on lupa olla. Onneksi tässä ammatissa tarjoutuu jatkuvasti tilaisuuksia harjoitella kateuden kokemista, saada tutustua varjoon jääneisiin puoliin. Kun otan vastuun sisäisistä tapahtumistani, minun on myös helpompi olla aidosti samassa veneessä kollegojen kanssa. Vailla hierarkioita, vailla ylemmyyttä tai alemmuutta, vailla vääriä vertailuja. Kyse on valinnoista: kiellänkö tunteeni eli kiellänkö itseni – vai voinko vihdoin arvostaa tunteitani, olla itseni puolella? ■
Sinikka Vuola
Sinikka Vuola (s. 1972) on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, koulutukseltaan filosofian maisteri. Häneltä on julkaistu runoutta, proosaa ja esseistiikkaa. Vuola on toiminut johtokunnan varajäsenenä vuodesta 2018 alkaen ja kuuluu Kirjallisuuden edistämiskeskus KIDEn valtuuskuntaan. Kuva: Aleksi Poutanen.