Faktan ja fiktion hetteinen raja

Maaliskuun 22. päivänä 2024 somekuplassani kuohui. Aamulehden eläköitynyt toimittaja Matti Kuusela oli paljastanut Journalisti – toisenlainen toimittaja -muistelmateoksessaan keksineensä joitakin asioita lehtijuttuihinsa. Tämän seurauksena Aamulehti päätti poistaa Kuuselan jutut verkosta ja toimittajat järkyttyivät, kuka mistäkin syystä.
Viikkoa myöhemmin olin lupautunut tekemään Aamulehdelle selvityksen poistettujen juttujen sepitteistä.
Tehtävä oli käytännössä mahdoton. Juttuja oli 607, aikaa reilut kaksi kuukautta. Luin joka jutun vähintään kahdesti. Haastateltavat tulivat lopulta uniinikin, mutta selvitys valmistui ajallaan.
Nyt kun olen saanut intensiiviseen urakkaan etäisyyttä, olen alkanut ajatella niitä tyrmistyneitä ja vihaisia purskahduksia, joita lukuisat toimittajat tuottivat someen kohun ollessa kuumimmillaan. Postauksissa käytettiin suuria sanoja: totuutta, vastuuta, jopa objektiivisuutta. Moni julisti moraalista ylemmyyttä kertomalla, ettei ole itse koskaan keksinyt juttuihinsa ensimmäistäkään asiaa päästään.
Älkää ymmärtäkö väärin: olen itsekin sitä mieltä, että journalismissa ja muissa tietoteksteissä pitää tavoitella totuutta eikä lukijoita saa johdattaa harhaan. Miksi muuten edes tehtäisiin journalismia tai tietokirjallisuutta?
Mutta paljon kompleksisempi kysymys on, kuka ja missä määrittelee sen, millä keinoilla totuutta tavoitellaan ja tuotetaan. Jokainen kertova esitys on jonkun tekemien valintojen tulos. Esimerkiksi kapeasta näkökulmasta kirjoitettu teksti voi olla kyllä totta, mutta vain pieni osa koko totuudesta. Tällöin totuudenmukaisuus ei olekaan enää kovin relevantti kriteeri.
Entä klikkiotsikot sitten? Mediakustantajat eivät halunneet lisätä journalistien eettisiin ohjeisiin harhaanjohtavien otsikoiden kieltoa, jota ohjeiden uudistusta valmistellut työryhmä esitti. Tässä kohdassa totuus ei tuntunut olevan niin tärkeä.
Kuten emeritusprofessori Mikko Lehtonen huomauttaa Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa, ehkä kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välisen rajan sijaintia kiinnostavampaa onkin se, kenellä on valtaa määritellä missä raja on ja millaisia vääntöjä rajan liepeillä käydään.
Kirjailija, kääntäjä Katriina Huttunen oli vieraanani Hämeenlinnan kirjaston tietokirjaillassa lokakuussa. Hän kertoi yleisölle kirjoittaneensa itse vain tietokirjoja, tarkalleen ottaen kolme ja puoli tietokirjaa. Vuonna 2019 julkaistu Huttusen esikoisteos Surun istukka (S&S ) nostettiin taannoin Helsingin Sanomien sadan parhaan 2000-luvulla julkaistun kotimaisen kirjan listalle.
Surun istukka, samoin kuin vuotta myöhemmin ilmestynyt Mustaa valoa: muistiinpanoja hautausmaalta (S&S), on kuitenkin luokiteltu kaunokirjoiksi. Kustantajan päätöksellä, Huttunen sanoi. Kaunokirja myy paremmin kuin tietokirja. Huttunen myös kirjoittaa epämukavia asioita kuolemasta ja itsemurhasyyllisyydestä. Ehkä kaunon kirjastoluokka etäännyttää sopivasti, vetää taiteen suojaavan verhon lukijan ja tekstin väliin.
Faktan ja fiktion raja ei ole koskaan ollut kiveen hakattu. Se elää ja muuttuu ajassa. Se on erilainen eri suunnista katsottuna: fiktion tekijä voi aina käydä faktan puolella hakemassa eväitä tekstiinsä kertomatta siitä lukijalle, mutta faktan tekijä ei voi tehdä samanlaisia hiljaisia piipahduksia fiktion vapaille niityille.
Vaaransa toki fiktiossakin. Ihmissuhteita on katkennut ja rahallisia korvauksiakin maksettu, kun kaunokirjallisuudessa on käsitelty liian tosia asioita. ■

Maria Lassila-Merisalo
Maria Lassila-Merisalo on tietokirjailija, joka asuu perheensä kanssa kivinavetassa Hämeenlinnassa. Hän otti viime syksynä sääreensä tatuoinnin, jossa lukee luurankona kirjaa kotinsa ikkunalaudalla. Hän rakastaa intensiivisiä keskusteluja ja punaisia saappaitaan. Maria Lassila-Merisalo on Suomen tietokirjailijat ry:n hallituksen jäsen.