Ruisleipä, salmiakki, äidinkieli
Sähköposti kilahtaa. Silmäilen seminaaripäivää koskevaa viestiä innostuneena, kunnes huomaan, ettei ohjelmaa striimata. Tämäkin koulutus tarjotaan vain Tampereella. Asiaa on turha jäädä suremaan, sillä ulkosuomalaisena kirjailijana on nykyään helpompaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Tietotekniikka mahdollistaa paljon: palaverit pidetään netissä, kirjailijaliiton aamukahveja järjestetään verkossa ja kustannussopimukset allekirjoitetaan sähköisesti. Välimatkatkin ovat suhteellisia. Helsingin kirjamessuille Rovaniemeltä tai Joensuusta matkustava kollega käyttää matkaan pidemmän ajan kuin minä lentokoneen siivillä ulkomailta.
Silti ulkopuolisuus on konkreettista. Lähikirjastosta ei löydy Suomen historiaa koskevan teoksen taustamateriaalia, korttelin kirjakaupassa ei voi hypistellä omaa kirjaansa eikä kirjajuhliin kutsuta, koska matka on niin pitkä. On tyydyttävä seuraamaan kotimaan kirjakenttää etäältä. Nämä ovat realiteetteja, joiden harmitteleminen on turhaa. Lopulta ainoa asia, joka pysyy ulkosuomalaisen kirjailijan ulottumattomissa, on omakielinen arki.
Kirjailija on aina yhteiskunnan ulkopuolinen tarkkailija. Vapaasti päätettävät työajat ja työyhteisön puute erottavat täysipäiväisen kynäilijän tavallisen työntekijän arjesta. Muualla kuin Suomessa asuva kirjailija elää kuitenkin kaksin verroin eristyksissä, sillä hänet ympäröi yhteiskunta, joka ei käytä hänen työkieltään. Kotona voi kuunnella YLEn uutisia ja tuijottaa suomenkielisiä opuksia pursuavaa kirjahyllyä, mutta kadulla on heti toisen kielen ja kulttuuripiirin vaikutuksen alla. Tein jo vuosia sitten päätöksen olla panostamatta saksan opiskeluun ja tyytyä siihen, että en käytä sitä virheettömästi, sillä vieras kieli luikertelee huomaamattaan äidinkielen rakenteisiin. Haluan pitää suomen kielen kirkkaana. Se vaatii viitseliäisyyttä, joten minun on suojeltava omaa kuplaani.
Toisaalta omalla kohdallani juuri eristyneisyys mahdollisti kirjailijuuden. Olen usein miettinyt asiaa ja päädyn aina samaan lopputulokseen: minusta tuli kirjailija, koska minun oli mahdollista heittäytyä. Todennäköisesti en olisi Suomessa uskaltanut luopua opettajan töistä, joita en voi tehdä Saksassa täysipäiväisesti. Kirjoittaminen onkin tarjonnut minulle joustavan ja motivoivan työn, jonka parissa ahertaa ympäristöstä huolimatta.
Tietystä irtonaisuudesta on tällä alalla myös hyötyä. Tarkkailen Saksaa ulkopuolisena mutta olen asunut ulkomailla jo niin kauan, että Suomikin näyttäytyy vieraana. En tunne uusimpia sanontoja enkä osaa lukea sosiaalisia tilanteita, koska olen tottunut toisenlaisiin kohteliaisuussääntöihin. Kyseenalaistan asioita nykyisessä kotimaassani, mutta yritän samalla vastata kysymyksiin, miksi Suomessa tehdään jotain jollain tietyllä tavalla. Kiinnostavinta kulttuurien ja kielimaisemien törmäyttäminen on tehdessäni käännöstöitä ja opettaessani suomea saksalaisille. Koen kulttuurien välissä elämisen suurena rikkautena.
Pyrin silti käymään kotimaassa usein. Niin kliseistä kuin se onkin, jokainen ulkosuomalainen kaipaa Suomesta sukulaisten lisäksi tiettyjä elintarvikkeita ja kieltä. Kun kollegat hakeutuvat tuulettumaan ulkomaisiin residensseihin, minä janoan Suomeen tankkaamaan äidinkieltä ja salmiakkia. Sitten palaan kotiin reppu täynnä suomenkielistä kirjallisuutta ihmettelemään Saksan rautateiden ongelmia ja kuukausia kestävää karnevaaliaikaa.
Uskon, että ulkopuolisuudesta ja vieraantuneesta katseesta on pelkästään apua kirjallisiin maailmoihin sukellettaessa. Kun minulta kysytään, aionko joskus palata kotimaahan, vastaan, että en tiedä. Haluaisin kyetä viettämään Suomessa pidempiä aikoja ja osallistumaan aktiivisemmin kotimaiseen kulttuurielämään, mutta en ole valmis luopumaan kuplastani, joka on arvokas näköalapaikka.
Heidi Viherjuuri
Heidi Viherjuuri on Kölniin kotiutunut äidinkielenopettaja. Hän on julkaissut kymmenen vuotta lastenkirjoja mutta allekirjoittanut hiljattain kustannussopimuksen historiallisesta romaanista. Kuva: Siri Strömsnäs.