Posthumanismia ja kikkeliheviä
Sen vaan tuntee, kun jokin loppuu.
Jaan Oulujoen kanssa kaikki salaisuuteni yli kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes kohtaamisten sävy alkaa muuttua.
Jälkeenpäin ajattelen, että joki on vaistonnut minusta lähtemisen, vaikka katselin sitä kuten ensimmäistä rakastettua.
Kemijokea. Voi kai sen sanoa tässä ääneen. Sitä katselee yhtä ja näkee sen ensimmäisen.
Niin käy helposti sellaisten paikkojen kanssa, joihin haluaa kuulua, eikä onnistu.
Kaupungin keskustaa kohti kävellessä omat ajatukset tulevat yllätyksenä.
Miksi edes olen täällä? Olen lähtenyt pois jo ajat sitten.
Kuluu joitakin vuosia. Yhä kävelen katuja pitkin ja hämmästelen omia ajatuksiani.
Pääskyset eivät ihmettele sitä, minne ne kuuluvat.
Sinullahan on jo hyvä joki. Mitä muuta vielä haluat, vastaan niille ja seuraan pääskysparven lehahdusta kertahumauksella kohti taivasta. Kohti Jumalaa. Pääskyset eivät ihmettele sitä, minne ne kuuluvat.
Ne tekevät kaksi täsmälleen samanlaista pesää isäni rakentaman talon räystään alle ja muuttavat talveksi trooppiseen Afrikkaan Saharan eteläpuolelle.
Kun pohjoissuomalaisen kirjailijan suhde paikkaan ajautuu ongelmiin, tulee ajatusten järjestyksestä väkinäistä. Suhde kieleen järjestäytyy uudelleen, aiheet jumittavat.
Siis palaan pohjoiseen. Menen jokeni luokse ja hermosto lakkaa tikittämästä.
Me olemme siinä yhdessä. Tunnen ihmeellistä rauhaa.
Kyse on kuulumisesta ja rytmistä. Jotain samankaltaista saattoi kokea myös runoilija Katri Vala, kun hän kaipasi kiihkeästi lapsuutensa Ilomantsin kirkonkylää Pohjois-Karjalassa, Ilomantsinjärven rannalla. Vala teki päätöksen muuttaa Ilomantsiin syksyllä 1925.
Vaikka aikalaisvaikuttaja, kirjailija Olavi Paavolainen palvoi Katri Valan ilmaisua, ei hän ymmärtänyt runoilijan primitiivisen ja aistivoimaisen kielen kietoutuneisuutta paikkaan ja maahan.
Vala jaksoi väistellä taidokkaasti sekä Paavolaisen että veljensä Erkki Valan houkuttelua luokseen pääkaupunkiin. Silti juuri kaksijakoisuus korkean sivistyksen ja pakanallisen maan ihon tuoksun välillä olivat Katri Valan olemuksen syvää ydintä hamaan loppuun asti. Vala kuvaili kirjeystävälleen Bo Thermanille ihailevansa maaseudun ihmisiä:
Olen mieltynyt täällä erääseen palvelijattareen: Hän tulee usein vastaani postista tullessani milloin lypsyllä milloin kuokka olallaan ja tavallisesti pysähdyn juttelemaan hänen kanssaan. Hänessä tuntuu olevan koko elämä personoituna, hän on ruskea ja voimakas ja puhuu suurella riemulla juuri suorittamastaan työstä, siinä on oikea Demeter jumalatar vaikkakin vain maalaispiian hahmossa.
Olen muuton jälkeen löytänyt harmoniaa siitä, että rasitan kehoa yhtä paljon kuin ajatuksia.
Ihminen on osa luontoa. Ei ole mahdollista erottaa puristusta vatsalihaksissa vaikeasta ajatuksesta.
Olen muuton jälkeen löytänyt harmoniaa siitä, että rasitan kehoa yhtä paljon kuin ajatuksia.
Iltaisin, kun löydän omat rientoni kuntosalilta, emme vaihda jokivartelaisten kanssa ystävällisen tervehdyksen lisäksi muita kuulumisia.
Se käy minulle hyvin. Kirjoittavan päivän jälkeen en kaipaa enää enempää kieltä. Katseet, eleet ja kehon ponnistukset vaihtavat tietoa ja harrastustamme ympäröi erikoinen, raskas musiikki, jossa miehet joko kiljuvat tai huutavat.
Entinen puolisoni oli hevimiehiä.
Kerroin hänelle, etten aina ymmärrä hänen musiikkiaan, ainakaan kikkeliheviä – siis niitä osuuksia, joissa miehet alkavat kiljua.
Hän vastasi kuvailemalla, kuinka hevimusiikki on yhteydessä hänessä piilevään hyvään aggressiivisuuteen.
Kuluvana syksynä minussa on tapahtunut perustavia muutoksia. Olen aika varma, että se on paikan vaikutusta. Se johtuu pohjoisesta ilmanalasta ja tästä maaperästä, jota esivanhempani ovat asuneet jo neljässä sukupolvessa.
Ja tietysti siitä, että rasitan kehoani ja taustalla miehet joko kiljuvat tai huutavat matalia äänialoja.
Olen alkanut kokea hyviä aggressioita.
Essi Kummu
Essi Kummu (s. 1977) on kirjoittanut lyhyitä kertomuksia, romaaneja ja lastenkirjoja ja työskennellyt monitaiteellisten tuotantojen työrymissä. Kummu palkittiin Vuoden Sara -tunnustuksella työstään naisten ja tyttöjen puolesta Suomessa. Hänen töitään on käännetty ruotsiksi, viroksi, saksaksi ja venäjäksi.
Kolumnissa on käytetty sitaattia Katri Valan runosta Kukkiva maa, sekä otetta Minna Maijalan teoksesta Katri Vala, kulkuri ja näkijä (Otava, 2021).