Runon takana

Riimeistä

Riimiksi käsitetään sana joka sointuu toisen sanan kanssa – vaikkapa tässä: kana. Jos naimisiin menevät Jari ja Kari, heistä tulee riimipari.

Kun lapsena aloin runoa punoa,
tykkäsin käyttää täydellisiä riimejä,
joissa sointu koko sanan käsittää.
Kuten “taju” ja “haju”.
Ajattelin, että heikommat riimit
riimiparin vesittää.
Mutta myöhemmin tuumin, että kaipa joka iikan 
riimiteksti luo poetiikan
ja omat sääntönsä esittää.

Riimejä on montaa laatua:  

Mosaiikkiriimit kautta maan
huutavat useita sanoja auttamaan. 
Tuplariimeissä voi vaikka sontaa kaatua. 
Alkusointu aloittelee ja laulattelee lauseita,
se on lisä, joka kuuluu sisäriimeihin,
ilotteleviin, äänteitä silotteleviin.
Vokaaliriimi voi olla härösti epäpuhdas
mut räppäripiireis ei se oo säröillä tai epäsuhdas.
Jos kokeilet rikottua riimiä,
jengi voi olla aika “hä?”
Selitys: 
samalla tulee sä-
keenylitys. 

Ja kaikkia voi sekoittaa!

Voi steppirytmiä vedellä
vuoroin varpailla,
vuoroin kantapää edellä.

Hyvä riimi
on kuin tiimi,
kuten se maaginen pluslasku:
yksi plus yksi on yli kaksi.
Se panee paria paremmaksi
ja muodostaa sanojen välille sillan. 
– Oi kesäillan makkara ja päivänkakkara!

Jos mukaan liittyy sanoja kolme, neljä tai viisi
niin siitä kiihtyy biisi 
keinuvaksi lambadaksi, notkeaksi aariaksi,
huikeaksi toccataksi, sointuisaksi loitsinnaksi.

Riimi voi olla hauska kuin kasku,
hitsin hyvä vitsi,
tai ihan vain hei kikka,
piste iin päälle 
kuin sulhasen povitasku,
josta pistää neilikka.

Se on lauluntekijän työrukkanen,
kupletin huumorin kukkanen,
hokema mainosnikkarin.
Jos sen ottais pois,
se ois
kuin veis 
lapselta kädestä…

Riimi ei voi olla kaino,
koska sille tulee paino.

Jos on riimikaava
syntyy odotus ja haava,
jonka ompelu on umpeen saava.
Tässä esim. AAA.
Voi olla myös AABB tai ABAB
tai niin kuin siin ruotsalaisbändis
där var och en var en kändis.
Mutta kaavoja voi vaihtaa tai kaihtaa
ja kirjoittaa mitä vain, missä on tatsia
– vaikka runo muistuttais free jatsia!

Silti jotkut
antaisivat riimeille potkut
niin että oikein kirpaisee pyllylle
ja siirtäisivät ne pölyisimmälle varastohyllylle.
He eivät riimejä siedä
edes lastenrunoissa:
“Sanavarastoa rajoittavaa!
Vanhanaikaiseksi ajoittavaa!
Ahdistavaa! Jumputukseksi tahdistavaa!”

Julistan tämän humputukseksi: 
TATTADAA!

Ei lapsi sitä tiedä
käyttikö sanaa jo Eino Leino.
Riimi on hänelle tuore keino.
Jokainen nuori vasa
syntyy kieleen tabula rasa. 
Lorun laakso on turvatila,
jossa saa höpsötellä, hassutella,
toffeleissa töpsötellä, tassutella,
halata hirviöitä ja prinsessoja pinkkejä.
Riimit luo aivoissa linkkejä.

Olisi muuten jännä tehdä testi
miten satunnaisesti
riimit kussakin kielessä
parittavat aiheita
ja luovat ajattelun vaiheita.
Jos nyt otetaan vaikka hevonen,
tunnen romanttisen humman
joka juoksee alla taivaan tumman
tai voin ironisesti heittää:
”Of course my horse!”

Jos joku päätänsä vielä puistaa,
on ainakin hyvä pitää mielessä,
että riimien avulla on helppo muistaa.
Kuka voisi unohtaa
että popsi popsi porkkanaa, 
hampaita se vahvistaa.
Ja niin juttu kuin leikki luistaa,
lauseet liukumäkeen suistaa!

Olipa runo täysin järkevää
vaikka pah! – satiiria kärkevää
tai ah! – sydäntä särkevää
tai puhdas loru,
riimi on sen KORU.
Ei riimin tarvitse edes mitään tarkoittaa,
se voi silti tylsyyden karkottaa.
Eelin keelin klot
viipula vaapula vot.
Eskon saun
piun paun.
Puh pah
pelistä pois! 

Kirjoittaja

Emilia Lehtinen

Emilia Lehtinen on Helsingissä asuva kirjailija ja elokuvantekijä, joka käsittelee usein teoksissaan mielikuvituksen voimaa monissa muodoissaan. Kuva: Johanna Kinnari.