Kirjallisuus säilyttää muuttuakseen ja muuttuu säilyttääkseen
Tuoreena isänä katselin, miten vauvani tarkasteli itseään peilistä. Hän ei vielä tunnistanut peilikuvaansa vaan näki lasin takana jotain liikkuvaa, kiinnostavaa. Pian hän alkoi itkeä, johon reagoin nopeasti, kaappasin hänet syliini.
Vauva sai sitä kautta kokea vuorovaikutusta, pääsi syliin. Hän hahmotti, että joku reagoi hänen ääneensä, puhuntaan. Hän huomasi vieressään jonkun toisen, sinän. Sitä kautta hänelle hahmottui myös oma problemaattinen asemansa, minä.
Tässä peruslähtökohta siihen, miten olennaista puhunta ja pian siitä muodostuva kieli on oman itsemme käsitteellistämiselle. Fyysinen peilikuva on toissijainen, se ei vielä riitä itsensä hahmottamiseen.
Meillä on tarve kielelliselle itsemme todistamiselle. Ensimmäiset puhuvat itsekseen, toiset rukoilevat, jotkut puhuvat hurmoksellisesti kielillä. Moni tunnistaa sisäisen puheen, jota tuotamme tiedostamatta ja äänettömästi. Se kaikki perustuu ensimmäisiin kosketuksiin maailman kanssa. Käytämme kieltä, jotta olemme. Käytämme kieltä, jota olemme.
Nyt lapsestani on kasvanut yhdeksänvuotias pikkupoika ja hän on oppinut hahmottamaan omaa subjektiaan ja identiteettiään nimenomaan kielen kautta. Hän on kaksikielinen, maahanmuuttajavähemmistön edustaja pienen maan maaseudulla. Hän ajattelee kahdella suomalais-ugrilaisella kielellä, jotka molemmat muovaavat hänen ajatteluaan.
Valitettavasti vain toisessa hänen kotivaltioistaan ymmärretään omakielisen ajattelun merkitys. Virossa hahmotetaan, että vahvasti indoeurooppalaisen Euroopan monikulttuurisessa rakenteessa ugrilaiset vähemmistökielirakenteet ovat aidosti rikkaus, eivät nolostuttava taakka.
Suomalais-ugrilaiset kielet ovat erityisen vahvoja onomatopoeettisessa ilmaisussaan ja rikkaissa rinnastuksissaan. Meillä kaakatetaan, rutistaan ja riivitään, rahjustetaan, kahmitaan ja purnataan; kaikki ovat sekä äänellisiä että käsinkosketeltavia teonsanoja, joiden merkitys avautuu niiden fyysisyyden kautta. Virolainen filosofi Valdur Mikita on ehdottanut, että meillä ugrimugreilla kielellinen ulottuvuus on vahvasti kytköksissä synesteettiseen mieleen. Sekoitamme kielessämme aisteja, mikä luo todentuntua kieleen.
Vaikka en pidä yleisesti populistisesta retoriikasta, silti jopa se tapahtuu omassa kielemme rikkauden ehdoin. Kun puhutaan seteliselkärankaisista, isosta jytkystä, saatanan tunareista ja paluusta nahkurin orsille, ollaan fyysisessä ja ontologisessa kielessä, jossa haetaan kielellistä konkretiaa. Voidaan ajatella, että se on vastakkaista vaatimukselle käyttää eksaktia ja mahdollisimman väritöntä kieltä, vaikka juuri eksaktius on värikkään kielen vahvin ominaisuus. #-merkille on parempikin sana olemassa kuin aihetunniste tai hashtag, nimittäin risuaita.
Kieli ei ole kommunikaatioväline vaan oma avoin järjestelmänsä, joka on jatkuvassa ylivuotavassa, haavoittuvassa ja itseoppivassa tilassa. Pienten kielialueiden sisällä se kuitenkin tarvitsee tukea aivan kuten kansallisvaltion alkuaikoinakin.
Kun eurooppalaisessa keskustelussa haetaan uusia ideoita, uutta virtaa ja uusia tuulia, eri kielirekisterit ovat avainasemassa. Meillä, virolaisilla, unkarilaisilla ja baskeilla on antaa jotain arvokasta, mikä muulta Euroopalta puuttuu: Oma ainutlaatuinen ajattelurakenteemme.
Kuka sitten kieltä luo? Kuka tahansa, mutta aivan erityinen asemansa on siihen erikoistuneilla ammattilaisilla: kirjailijoilla ja kaunokirjallisuuden kääntäjillä. Oman kielemme vivahteikkuus on syntynyt kuuntelemalla muita ja kirjoittamalla muistiin herkullisia ilmaisuja. Näin ovat toimineet kirjailijat Aleksis Kivestä Sirkka Turkkaan, Joel Lehtosesta Marja Kyllöseen ja Maiju Lassilasta Niko Hallikaiseen.
Kielellinen ilmaisu kantaa mukanaan kulttuurisen järjestelmän historian, sen avainkoodin, jolla voidaan avata niin arkaaista maisemaa, teollistumisen tuntoja, maaltamuuttoa kuin kansainvälistymistäkin. Erityinen nykyhetken lisätarve sillä on valemedioiden ja hybridisodankäynnin aikana henkisen kestävyyden ja palautumisen merkityksessä.
Kirjallisuuden rahoitus on turvattava vaalikausien yli samoin kuin puolustusbudjetissa. Sanalla on samanaikaisesti sekä säilyttävä että uudistava merkitys. Kirjallisuus muuttuu säilyttääkseen ja säilyttää muuttuakseen. Muutos ja historia kulkevat kielessä limittäin.
Kun huomaan miten kasvavan lapsen mieli imee kielellisiä vaikutteita, miten rohkeasti hän käyttää uusia sanoja ja kyselee niiden merkitystä, tunnen liikuttumisen lisäksi vastuuta. Tiedän, että poikani on saanut vahvan kielellisen kasvatuksen, mutta onko näin yleisesti?
Lukutaito on sekä kansallisten että kansainvälisten tutkimusten nojalla rapautumassa muita maita nopeammin. Keskittymiskyvyn lisäksi käsitteellinen hahmotuskyky sekä vivahteiden ymmärtäminen heikkenee; ihminen ikään kuin typistyy, menettää tasoja olemisestaan. Kärjekkäämmin sanottuna suomalainen tyhmistyy.
Meillä on vielä paljon pelastettavaa ja uusi Kirjailija-lehti on luotu tätä tarkoitusta varten. Se tulee käymään niin filosofista kuin konkreettisia toimiakin koskevaa keskustelua kielen, kirjallisuuden ja puhunnan tilasta ja tulevaisuudesta, menneisyyttä unohtamatta.
Kirjailija tunnustaa myös aatteellista tehtävää. Se on kirjailijan työn, lukemisen ja kirjoittamisen puolustaminen.
Konkreettisia ehdotuksia kirjallisuuden pelastamiseksi puheenjohtajan Rivien välistä-kirjoituksessa. ■
Ville Hytönen
Ville Hytönen (s.1982) on virolaisessa majakkalaaksossa pienen poikansa kanssa asuva Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja Kirjailija-lehden päätoimittaja. Hän on julkaissut miltei 60 teosta kaikkia kirjallisuuden lajeja.