Harvoin mekin ansaitsemme
Millä sinä elät? Tämä on yleisin kysymys, jonka kirjailijanurallani olen kuullut. Toiseksi yleisin on, että milloin kirjoitat oikean kirjan. Se tarkoittaa romaania. Vaikka minulta on julkaistu monta teosta, olen kirjoittanut vain kaksi oikeaa kirjaa.
Ensiksi mainittu kysymys paljastaa lukevan yleisön vaivoin peitellyn epäluottamuksen kirjailijantyön kannattavuutta kohtaan.
Omalla kohdallani kukin kysyjä on tietenkin ymmärtänyt, ettei allekirjoittanut ole nauttinut suurta kansansuosiota julkaistessaan enimmäkseen vähälevikkistä ei-oikeaa-kirjallisuutta. Niistä ovat nauttineet korkeintaan epämääräiset kirjastopiirit ja muutama korvessa seonnut.
En ole silti voinut välttyä huomaamasta, että joskus näin moukkamaisen kysymyksen esittäminen korreloi suoraan kyseisen henkilön sivistystason kanssa.
Hienotunteisuus on aliarvostettua valuuttaa.
En vain jaksa änkyttää, että erilaiset osa-aikatyöt, senttaaminen sekä satunnaiset apurahat ovat pitäneet elossa. Nuorempana myös Medici-sukulaisilta vippaaminen.
Ei ehkä tule toimeen mutta ei myöskään kuole.
Mieleenpainuvimmin törmäsin edellä mainittuun epäluuloon avustaessani vuosia sitten erästä aviisia. Kirjoitin yhdessä kolumnissa siitä, että kirjailijan mediaanitulo on noin 2000 euroa vuodessa. Esimieheni ei suostunut uskomaan tätä surullista faktaa, vaan soitti minulle pari päivää ennen lehden painoon menoa ja vaati totuutta vadille. Hän epäili, että olin sotkenut asiat ja kyseessä oli kirjailijan kuukausipalkka.
Kalpea nuorukaishahmoni ei voinut välttyä purskahtelemasta nauruun. Otti ihan mahanpohjasta, kaloreita kului.
Vakuutin asian olevan kuten oli kirjoitettu ja omalta kohdaltani lisäsin, että 2000 eurosta voi ottaa yhden nollan suosiolla pois, ehkä jopa kaksi. Yhdessä pahoittelimme puhelun lopussa sitä, ettei minusta ollut tullut heikkovirtainsinööriä.
Vaimeaa kirjallista suosiota saavutin eräällä esseeteoksella, joka myi fyysisenä kappaleena hieman ja herätti keskustelua enemmän.
Koska kirja on muuttanut pääsääntöisesti korviin, odotin kunnon rojalteja suoratoistopalveluilta.
Sain vielä ymmärtää, että teosta oli kiitettävissä määrin ladattu. Olin varma, että se näkyisi lompakossa.
Haaveilin elämästä rikkaana miehenä. Joutilaan ilon vallassa puhuin tuntemattomille mukavia, ruokin hevosia ja liityin hyväntekeväisyysjärjestöön.
Tilityspäivänä järkytyin. Muutama ropo kilahti tilille. Niillä hiluilla ei olisi avustettu edes maanjäristysten uhreja, puhumattakaan lyhytprosaisteista.
Silloin ymmärsin, mitä rosvoaminen tarkoittaa. Kuluttajalle on miellyttävämpää maksaa kiinteää kuukausihintaa kuin pulittaa yksittäisestä painetusta kirjasta, jonka tuottamasta mielihyvästä ei ole varmuutta.
Pitäähän kuluttajalla olla oikeuksia.
Ei siinä kirjailijaa ja yksittäistä kirjaa kunnioiteta, vaan määrää ja valinnanvapautta. Pelin henki on tämä. Voi vain valittaa ja sitten valittaa vielä enemmän.
Näyttelijäliiton ahneuskampanja lainauskorvausten omimiseksi ei myöskään yllättänyt aikakautemme oirekuvastossa. Perusteet olivat sentään selkeät ja intellektuaalisesti tarkkarajaiset.
On tietenkin sama asia, että joku kirjoittaa kuusi vuotta romaania (oikeaa kirjaa) tuhansien tuntien ajan ja toinen lukee sitä lämpimässä kopissa kolme päivää. Lukijoilla on ilmeisesti myös lounastauot. Kahvia on tarjolla, pullasta en ole varma.
Onneksi tekoäly lukee kohta kaikki kirjat. Itse vaadin Hannu Karpon ääntä, odotan erityisesti makuuhuonekohtauksia.
Kolumnin alussa esitetty kysymys saa yhä masentavampia sävyjä, kun siihen vielä liitetään sosiaalisen median syövyttävä ylivoima, lukutaidon yleinen heikkeneminen sekä kollektiivisesti tuhottu keskittymiskyky.
Siinä vaiheessa, kun niin sanottu paperilehtisukupolvi haudataan, kuolee kirjallisuus ainakin fyysisenä muotona. Kirjaroviot kuitataan ympäristötekona.
Ai niin. Unohdin kertoa, mitä olen kolumnin alussa esitettyyn kysymykseen aina vastannut: en ainakaan kirjoja kirjoittamalla. ■
Juhani Brander
Juhani Brander (s. 1978) on julkaissut lyhytproosaa, runoja, esseitä sekä kaksi oikeaa kirjaa. Kuva: Jussi Vierimaa.