Kun lukeminen ei riitä
En käy taidenäyttelyissä pelkästään kulttuurielämysten vuoksi. Kiertelen museoissa ja gallerioissa muistivihkoni kanssa metsästämässä maalauksista, valokuvista tai veistoksista teemoja, kielikuvia ja yksittäisiä lauseita työn alla olevien tekstieni tueksi ja uusien ideoiden vuoksi. Olen käyttänyt tätä metodia oikeastaan koko sen ajan, kun olen luovaa tekstiä kirjoittanut. On lähes sattumanvaraista mitkä teokset herättävät mielikuvia ja saavat kynään eloa. Vihkoon tarttunut merkintä ja itse teos eivät oikeastaan koskaan liity suoraan toisiinsa, vaan yhteys löytyy mutkan kautta ja on riippuvainen työn alla olevasta tekstistä. Kirjoittaessani toista romaaniani löysin käsikirjoituksen kantavan teeman ja ytimen yhdestä maalauksesta näyttelyssä, johon en alun perin edes aikonut mennä. Mitään vastaavaa en ollut kokenut aikaisemmin – enkä myöskään sen jälkeen.
Alkuvuodesta 2020 matkustin Lontooseen Tate Britain -museon William Blake -näyttelyyn ihmettelemään legendaarisen taiteilijan ikonisia maalauksia. Huomasin reissun varhaisessa vaiheessa, että kaupungilla mainostettiin ahkerasti Pablo Picasson teemanäyttelyä Picasso & Paper (Royal Academy of Arts). Tuota en ainakaan mene katsomaan, ajattelin, ovathan vanhan sovinistin maalaukset jo niin moneen kertaan nähtyjä, etteivät hänen teoksensa voisi tarjota mitään uutta. Esoteerisen Blaken töistä koostuva suurnäyttely oli harvinaisuus Picasson moneen kertaan kanonisoituihin töihin verrattuna.
Blaken töissä näkyvät tiivistetysti ihmismielen synkimmät syöverit, mutta myös naiiviuteen asti venyvä kauneus. Toki vastaavat elementit löytyvät hyvin monen tunnetun maalarin taiteesta, mutta Blaken (1757–1827) jo omana aikanaan vanhahtava keskiaikainen maalaustyyli korostaa molempia piirteitä. Hänen elämäntyönsä on tiivistetystiTaivaan ja helvetin liitto, kuten on myös yhden Blaken proosateoksen nimikin. Luin kyseistä kirjaa näyttelyn pohjiksi ennen vierailua. Blaken visiot ovat nykyisen kauhu-estetiikan peruspilareita aina apokalyptisista houreista merestä nouseviin hirviöihin. Aikani Lontoossa oli varsin rajallinen, joten menin museoon suoraan lentokentältä. Kun kävelin näyttelytilaan, minusta tuntui kuin olisi astellut keskelle täyttä urheilustadionia nähdäkseni harvinaisen rock-keikan, jonka voi kokea vain kerran elämässään.
Blaken töissä näkyvät tiivistetysti ihmismielen synkimmät syöverit, mutta myös naiiviuteen asti venyvä kauneus.
Heräsin seuraavana aamuna yöpaikastani ja aloin heti pikakahvin sekoitettuani kirjoittaa uutta tekstiä ajatukset vielä unesta sumeina. Ennen reissua olin tuskailut jo reilu puoli vuotta keskeneräisen romaanikäsikirjoituksen kanssa. Minulla oli tarinalle vain löyhä kehys, miljööstä utuinen hahmotelma, eikä kunnon havaintoa päähenkilöstä. Tuskailu jatkui yöpaikkani punkassa läppäri sylissä. Olen aina nauttinut vieraassa ympäristössä kirjoittamisesta ja tekstiä syntyi tuolloinkin, mutta käsikirjoituksen punainen lanka pysyi yhä kadoksissa.
Edellisenä päivänä olin nähnyt Blake-näyttelyssä kirjailija Thomas Harrisia inspiroineen Red Dragon -maalaussarjan, josta kirjailija lainasi paitsi ensimmäisen Hannibal Lecteristä kertovanromaaninsa nimen, myös juoneen liittyviä elementtejä. Intoilin Ghost of Flea -maalauksesta, jonka toisintoa hevilaulaja Bruce Dickinson käytti neljännen soololevynsä kantena. Maalauksen kummitushahmo muistuttaa enemmänkin viemäristä karannutta liskoihmistä kuin himmeää aavetta. Kaikki tämä suuri taide oli silmieni edessä ammattitaitoisesti kuratoituna ja pystytettynä, silti muistivihkossani oli vain muutama vaivainen lauseentynkä.
Näyttely oli kokonaisuutena hieno ja kiinnostava, mutta puhtaasti kirjoittamisen kannalta kokemus jäi osaltani vajaaksi. Uskonnolliset näyt, goottilainen mystiikka ja ylimaallinen tunnelma kyllä puhuttelivat esteettistä silmää, mutta eivät juurikaan myllertäneet mieltä. Ehkä William Blaken maalaukset olivat omalta osaltaan minulle liian tuttuja ollakseen aidosti inspiroivia. Nämä vaikuttavat teokset olivat jo moneen kertaan tislattu arvostamieni tekijöiden töihin. Enkä tietenkään odottanut Blaken ojentavan minulle suurta, kaiken kirkastavaa oivallusta käsikirjoitukseeni, mutta suurempaa vaikutusta odotin silti.
Maalauksen kummitushahmo muistuttaa enemmänkin viemäristä karannutta liskoihmistä kuin himmeää aavetta.
Minulla ei ollut valmiita suunnitelmia toiselle Lontoo-päivälleni. Edellisenä iltana kävin katsomassa Blaken lisäksi surrealistisia valokuvia Tate Modern -museossa, joten en varsinaisesti edes kaivannut uutta kuvataidekierrosta. Minulla oli jo lievä taidekrapula päällä. Jossain vaiheessa aamupäivää käppäilin Royal Academy of Arts -museon nurkilla. Siellähän se runsaasti mainostettu ja tuputettu Picasso-näyttely olisi. Pakollista ohjelmaa päivälle ei tosiaan ollut, museo sijaitsi napakan kävelymatkan päässä, ja lisäksi olin ehtinyt laittaa merkille, että Picasson näyttely oli saanut ylistäviä arvosteluja useammassa lehdessä. Pitäisikö sittenkin käydä vilkaisemassa tuon kubismin kuninkaaksi ja taiteen kameleontiksi kutsutun miehen tuotantoa?
Kuvataide itsessään on minulle suuri arvoitus ja ehkä juuri siksi koen juuri kyseisen taidemuodon hyödylliseksi kirjoittamisen näkökulmasta. Olen opiskellut kirjoittamista, kerronnan rakenteita, draamaa ja kertojaratkaisuja, mutta kuvataidetta tunnen oikeastaan vain kokijan vinkkelistä. En varsinaisesti ymmärrä kuvataiteesta mitään teknisessä tai edes teoreettisessa mielessä, kaikista vähiten maalaustaiteesta. Tämä lähes täydellinen tietämättömyys tarjoaa merkittävän vapauden katsoa maalausta, valokuvaa tai veistosta ainoastaan taideteoksena, ei suoritteena. Vähän kuin seuraisi staattista, mutta jollain tapaa telepaattista teatteriesitystä, joka alkaa lyhyen tutustumisen jälkeen pyöriä omassa päässä, täydentyä mielessä, ja sitä kautta saattaa päätyä jossain muodossa muistivihkoni sivuille.
Usein kirjoitan vihkooni ensimmäiseksi mitä maalauksessa melko konkreettisesti näen: ”Naisen ja elefantin hybridi”, ”pitkän käytävän punaisella matolla jättimäinen auringonkukka”, ”miehen irti leikattu pää naisen kädessä”. Joissain tapauksissa teoksen nimi herättää mielenkiintoa: ”Fragment of a Crucifixion”, ”Martyrdom of Saint Ursula” tai ”Naamio (omakuva)”. Melko usein teoksen aikaansaama assosiaatio liittyy jollain tavalla työn alla olevaan käsikirjoitukseen tai novelliin, mutta totta kai kuvataide avaa myös sellaisia näkymiä, jotka eivät sovi yhteenkään työpöydällä lojuvaan projektiin.
Kuvataide avaa myös sellaisia näkymiä, jotka eivät sovi yhteenkään työpöydällä lojuvaan projektiin.
Blaken suhteen odotukseni olivat ylimaallisen korkealla, Picasson kohdalla odotuksia ei ollut lainkaan. Kun kävelin näyttelytilaan, tapahtui jotain sellaista mitä voisi mahtipontisesti ja hieman julkeasti kutsua ilmestykseksi. Maalaus, jonka edessäni näin, jähmetti minut paikalleni ja pakotti keskeneräisen käsikirjoituksen parissa jumittaneen pääkoppani rattaat pyörimään uudella raivolla. Jos joskus voin sanoa kokeneeni ajan pysähtymisen tai todellisuudesta etääntymisen, se oli tuo hetki. Tässä teoksessa on jotain.
”Helen oli tuskallisen tietoinen siitä, ettei osaisi kuvailla tyydyttävästi kuvan suunnatonta vaikutusta häneen.” (Clive Barker: Veren kirjat 5, suom. Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Jalava, 1993). Tämä kirjailija Barkerin lause kuvaa hyvin sitä tunnetta, joka minulla oli – ja jossain määrin on edelleen – Picasson näyttelyssä todistamaani taideteosta kohtaan.
Teos oli melankolinen maalaus pariskunnasta ja lasta sylissään kantavasta naisesta. Maalauksessa lähes kaikki värit ovat sinisen eri sävyjä. Hahmot patsasmaisen jäykkiä ja samalla tahdottomia kuin marionetit. Naisen ote pienestä ihmisestä on omistushaluinen ja pariskunta näyttää surulliselta. Minulle syntyi mielikuva, että vieras nainen on anastanut lapsen vanhemmiltaan ja haluaa pienokaisen omakseen. Taustalla on kärsiviä ja surullisia hahmoja, jotka tulkitsin ilmentävän maalauksen etualan hahmojen tunteita. Hahmottelin siltä seisomalta vihkoon seuraavan kuvion: Lapseton pariskunta. Nainen ei voi tulla raskaaksi, mutta alkaa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan odottaa lasta. Pariskunnan pihalle saapuu iäkkäämpi nainen, joka väittää, että ”lapsi, jota kannat ei ole sinun, vaan sinä kannat minun lastani”. Kuvasta tuli keskeneräisen käsikirjoitukseni kaava, toimintamalli ja suunnitelma. Reilun kahden vuoden kuluttua Picasson näyttelystä pitelin hyppysissäni painotuoretta romaania. Loppuun kaluttu maalari, joka jakoi naiset jumalattariin ja ovimattoihin, oli lahjoittanut minulle romaanin.
Loppuun kaluttu maalari, joka jakoi naiset jumalattariin ja ovimattoihin, oli lahjoittanut minulle romaanin.
Tuo pysäyttävä teos oli nimeltään La vie (1903). Maalaus kuuluu Pablo Picasson ”sinisen kauden” töihin. Tunnustan: tutkin taideteoksen taustoja ja merkitystä vasta äskettäin, tätä kirjoitusta varten. Nyt tiedän teoksesta jotain, kun aikaisemmin se oli ollut vain puhutteleva maalaus, jonka alkuperästä en alun perin ottanut selvää. En häkeltymiseltäni tainnut edes lukea infolaatikkoa teoksen vierellä. Jossain vaiheessa kirjoitusprosessia – ehkä jo näyttelyssä harhaillessani – mieleni vääristi todellisen maalauksen muistuttamaan kirjaimellisesti käsikirjoitukseni asetelmaa. Muistin, että pariskunta piteli suojelevasti lasta sylissään ja iäkkäämpi nainen vaani heidän taustallaan. Olen siis kuvannut suvereenisti muutamissa haastatteluissa maalausta täysin virheellisesti. Tästä olen vilpittömän pahoillani.
Ajattelen, että kirjailijan tärkein työväline on toisten kirjailijoiden kirjoittamat tekstit. Väitän, että ilman jatkuvaa lukemista ja kirjoittamista maalaus, veistos tai tilataideteos ei tarjoa kehystä romaanikäsikirjoitukselle tai novellille. Tai vaikka tarjoaisikin, tuon annetun kehyksen kirjalliseen täyttämiseen tarvitaan toisten luomat lauseet, käytetyt sanat ja harkitut kokonaisuudet. Ilman jatkuvaa kirjoittamista ja lukemista ei vihkoihin ilmesty suttuisella mustekynällä vaikeasti hahmoteltavia hieroglyfejä, huomioita ja ajatuksia, joissa saattaa piillä seuraavan tekstin teema, avainlause tai muuten vaan pätevä kielikuva. On sattumanvaraista, miten maalaus puhuttelee kirjoittamista. Se on riippuvainen paitsi mielentilasta, juuri sen hetken herkkyydestä ja ennen kaikkea siitä millaista tekstiä on työstämässä ja missä vaiheessa tekeminen on. Picasson maalaus onnistui kertomaan minulle minkälaisesta asetelmasta minun tulisi työstää tekstiä osittain siksi, että olin niin alussa käsikirjoitukseni kanssa. Jokin toinen sisältö olisi ehkä voinut kertoa minulle vastaavan teeman – tai ainakin samankaltaisen.
Pablo Picassoa eivät hevimuusikot ja jännityskirjailijat olleet suodattaneet omiin töihinsä yhtä innokkaasti kuin William Blaken teoksia. Näin ollen kulunut ja moneen kertaan nähty Picasso, oli minulle yhtä aikaa paradoksaalisesti ja täysin loogisesti tuoreempi innoittaja kuin helvettinäkyihin vihkiytynyt Blake.
”Suuri osa maalauksen voimasta on tietyssä asianyhteydessä. Moiseen kuvaan törmääminen näin rähjäisessä, perin juurin arkipäiväisessä ympäristössä oli sama, kun ikonin löytäminen roskalaatikosta; se oli symboli siirtymisestä ankaran raadannan ja rappion maailmasta johonkin pimeämpään, mutta mahtavampaan valtakuntaan.” (Clive Barker: Veren kirjat 4, suom. Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Jalava, 1991)
Tämä on toinen sitaatti Clive Barkerin novellista Kielletty, jossa taideopiskelija Helen törmää näyttävään katutaiteeseen tutkiessaan paikallisessa slummissa urbaaneja legendoja. Tarinassa legendat muuttuvat tosiksi, koska ihmiset uskovat niihin. Kuvalla on vaikutusta siihen, että myös Helen alkaa omalta osaltaan uskoa slummien tarinoihin.
Vaikka kiertelen innokkaasti näyttelyissä, totuus on, että useimmat maalaukset eivät kohdallani päästä ääntäkään tai viesti sen suurempia visioita vihkon ja kynän kanssa galleriassa harhailevalle kirjoittajalle. Kotimaisen Shape of Despair -yhtyeen tuotannosta löytyy Quiet These Paintings Are -niminen kappale. Lyriikoidensa puolesta biisi käsittelee todennäköisesti masennusta ja kuolemaa, mutta biisin nimen voi yhdistää kaunistelemattomaan kuvaan maalaustaiteesta innoitusta hakevaan kirjoittamiseen.
”Quietly these colors will fade / But soon they will be as one / For a moment I will stare Into this deep saddened sea / And will suffer the death’s fright.”
Kuvataide voi antaa aiheen, kehystää tekstin, mutta kirjallisuus antaa keinot ja välineet mielessä piirtyvän kuvan purkamiseen.
Rivien masennuskuvaus sopii myös epätoivottuun asenteeseen, jossa taide voi katsojalleen menettää itseisarvonsa ja yleismerkityksensä, jos siitä muotoutuu pelkkä väline tekstin tuottamiselle. Silloin oma kyky eläytyä näyttelyyn kuihtuu ja inspiroituneesta kirjoittamisesta tulee väkinäistä muistivihkojen täyttämistä, joka johtaa tyhjiksi jääviin sivuihin. Niitä suhteettomia odotuksia, joita minulla oli William Blaken -näyttelyn suhteen, ei saisi koskaan edes syntyä. Sellainen on varsin masentavaa. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että oma kirjoittaminen muuttuu pelkäksi välineeksi jollekin egokeskeiselle tavoitteelle: statukselle, maineelle, kunnialle, sanalla sanoen ihailulle. Kuvataiteesta olisi suotavaa nauttia samalla tavalla kuin kirjoittamisestakin: vapautuneesti, ilman valtavia odotuksia ja ennen kaikkea ilman suoraa hyötysuhdetta. Välillä Picasso puhuttelee luovaa rekisteriä laajemmin kuin William Blake, vaikka itse toivoisin asian olevan päinvastoin. Samalla tavalla käsikirjoitus, jota on ollut työstämässä voi muuttua prosessin myötä täysin toiseksi kuin on alun perin ajatellut.
”Hän toivoi, että niin suttuisia kuin valokuvista tulisikin ne ainakin antaisivat pienen vihjeen maalauksen tehosta, vaikka eivät voisikaan samalla tavalla jähmettää katsojan sisuksia.”
Tämä viimeinen lainaus on samaisesta Clive Barkerin novellista kuin kaksi ensimmäistä. Jokainen kirjailija todennäköisesti toivoo, että valmis teos aiheuttaisi lukijassa reaktion, jonkin liikahduksen, tunnelman muutoksen, täsmentämättömän tunteen tai minkä hyvänsä liikahduksen, kunhan se ei jäisi täysin äänettömäksi. Aivan kuten maalauksen näkeminen juuri oikealla hetkellä, oikeassa elämänvaiheessa, myös kirja voi totta kai saada aikaan ilmestyksen kaltaisen tunteen: tässä teoksessa on jotain. Ja aika usein tuollaiset elämykset ilmaantuvat siellä, missä sitä vähiten odottaa.”Ja lukeminen oli kirjoittamista”, kirjoittaa Marguerite Duras -teoksessaan Kirjoitan (suom. Annika Idström, Like, 2005). Ajattelen samalla tavalla, ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Ja kyllä lukeminen kirjoittamiseen riittää, varsin pitkälle ainakin. Kuvataide voi antaa aiheen, kehystää tekstin, mutta kirjallisuus antaa keinot ja välineet mielessä piirtyvän kuvan purkamiseen. Oli innoittajana sitten helvetin näkyihin vihkiytynyt esoteerikko tai sovinistisena pidetty maineikas maalari.
Akseli Heikkilä
Akseli Heikkilä (s. 1984) on Helsingissä asuva kirjailija. Häneltä on julkaistu kaksi romaania sekä lyhytproosaa useissa antologioissa. Kauhu on läsnä hänen teksteissään muodossa tai toisessa. Heikkilä ammentaa inspiraatiota museoista, musiikista ja kauhuelokuvista – sekä kissoista.