Tapaustutkimus vapaudesta
”Kävellessäni metsässä, tai ennemmin laahustaessani – en silloin jaksanut pitkälle – kuuntelin sairauteni ääntä ja ajattelin lopulta sitä mahdollisuutta, että kuolen. Missä oli vapauteni tuolloin?”
Tätä kirjoittaessa sairastan syöpää. Se teki pitkän aikaa määrätietoista työtään sooman tiedottomuudessa ja levisi kudoksissani. Mokoma paskiainen. Voisin sanoa. Viime keväällä se päätyi hyperaktiivisessa jakautumisessaan pisteeseen, jossa tulin siitä tietoiseksi. ”Hei sinä siellä, minä olen täällä”, se sanoi ja yhtäkkiä olikin raskas hengittää. Vaikea liikkua. Vaikea kaikkea.
Olosta tuli hyvin kurja. Seuraavien viikkojen ja kuukausien kuluessa tulin myös hyvin tietoiseksi vapaudesta, joka terveen elimistöni toimintaan liittyy. Nyt kun olen (toivoakseni) paranemassa, olen alkanut haaveilla liikkumisesta. Aivan kaikenlaisesta liikkeestä. Painojen nostamisesta. Kuperkeikoista. Pyörähdyksistä. Potkuista ilmaan. Vapaudesta hölkätä hiljaa vihreän metsän siimeksessä loputtomiin. Vapaudesta on tullut minulle visuomotoris-spatiaalista olemassaoloa, siinä toimimista. ”Minä olen ruumiini – sen kautta olen olemassa, sen kautta koen maailman, siinä ja sen kautta elän”, kirjoitti ruumiin fenomenologiaan perehtynyt filosofi Maurice Merleau-Ponty. Allekirjoitan tämän näkemyksen nyt täysin, ja kauhulla ajattelen kaikkia niitä miljardeja ihmisiä ja eläimiä, joiden fyysistä vapautta jollain tapaa rajoitetaan.
Vapaus on mielikuvituksen lentoa
Syöpä on saanut minut tiedostamaan toisenlaisenkin vapauden. Mielikuvituksen vapauden. Istuessani sairauden toteamisen jälkeen syöpäpoliklinikan odotustilassa, pitkän käytävän varrella, edessäni seinälle kiinnitetty kolkko kiputilamittari, tajusin yhtäkkiä, ettei minun ole pakko ajatella kohta tapahtuvaa jokseenkin huolestuttavaa lääkärin kohtaamista. Se tapahtuisi kyllä, vääjäämättä, ajattelin sitä tai en.
Aloin ajatella kehittelemäni romaanin henkilöitä. Istuin siinä odotustilassa mielessäni heidän keskustelujaan ja tunteitaan jo malttamattomana kirjoittamaan niitä ylös. Olin hieman hölmistynyt siitä, että saatoin ajatella tässä ympäristössä näin. Eikö minun pitäisi pohtia vain sairautta? Murehtia sitä? Eikö se olisi oikeanlaista tilanteeseen sopeutumista? Mutta miksi minun täytyisi toimia siten?
Syöpä on saanut minut tiedostamaan toisenlaisenkin vapauden. Mielikuvituksen vapauden.
Ymmärsin, en silloin, vasta myöhemmin, että se mitä kehossani tapahtuu ei voisi vahingoittaa (paitsi tietenkin lopulta, jos tilanne menisi huonoksi) sitä mitä mielessäni tein. Saatoin yhä kuvitella ja ajatella. Tämä ajatuksen ja mielikuvittelun vapauden tuntemus oli kuin raikasta vettä. Tässä suhteessa huomaankin nyt kannattavani Merleau-Pontyn sijasta filosofi René Descartesia, jolle olemassaolon vapaus oli ensisijaisesti kehosta irrallaan tapahtuvaa ajattelua. ”Tahdon vapaus on luonnostaan niin vapaata, ettei mikään voi sitä rajoittaa”, Descartes kirjoitti vakuuttuneena ajattelun ylivallasta yli ruumiin.
Aloinkin seuraavaksi kirjoittaa. Tosissani. Käteni olivat niin kipeät ja turvoksissa, ettei tekstin tekeminen onnistunut lopulta kuin yhdellä sormella ja älypuhelimella. Kirosin tätä, muttei sekään varsinaisesti haitannut. Tartuin tarinaan kuin pelastusrenkaaseen samaan aikaan kun fyysiset olotilani olivat yhä enenevissä määrin mieltä kurjistavia. Kirjan ensimmäinen versio valmistui ripeästi yhdessä kuukaudessa, eikä siitä tullut synkkä, vaan eloisa, tai, no, ainakin minusta tuntuu, että siitä tuli sellainen. Toinen todellisuus kasvoi synkeän somaattisen tapahtumisen rinnalle kuin värikäs pilvi meren ylle auringon laskiessa.
Vapaus on yhteyttä heihin, joista välitän
Se että jokin asia todella pelottaa tai herättää surua ja epätoivoa, voi välillä olla niin läpitunkevaa, ettei sitä voi päästä pakoon minnekään. On väistämätöntä, että se täytyy kohdata, jollain tavalla. Syöpä puhuu silloin minulle: ”Hei, sinä siellä. Minä en tunne empatiaa sinua kohtaan. Minä vain lisäännyn ja lisäännyn ja tuhoan ja tuhoan. Olen luonteeltani kylmä kuin kivi. Olen järjetön ja tunnoton.”
Kävellessäni metsässä, tai ennemmin laahustaessani – en silloin jaksanut pitkälle – kuuntelin sairauteni ääntä ja ajattelin lopulta sitä mahdollisuutta, että kuolen. Missä oli vapauteni tuolloin? Se ei ollut mielikuvituksessa, ei kehon toiminnoissa. Minä luulen, että vapaus häämötti silloin pelon alta esiin tulevassa rakkaudessa niitä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, joita elämääni on suotu. Ja ylipäätään siinä, että olen saanut elää. Epäautenttisen olemassaolon, jota elämä itsekkäine toiveineen, sosiaalisine paineineen, ihanteineen ja normeineen nähdäkseni tuottaa, alla piilee syvempiä kerroksia, joihin kosketuksen saadessaan ei ole epäselvää, mikä elämässä on tärkeää.
Kriisi voi tuoda näitä elämänkerroksia pintaan, mikä on mielestäni hyvä asia. Sellainen elämä puolestaan on kuin Zen-tarina, jossa tiikerien jahtaama mies nauttii marjojen mausta ennen väistämätöntä. Tähän liittyy vapautta, joka ei ole fyysistä vapautta, vaan vapautta olla se, joka pohjimmiltaan haluaisi olla. Eräässä mielessä sitä voisi pitää elämän tarkoituksena ja päämääränä.
Esteitä
Kun vaara helpottaa, vanhat, itsekeskeisemmät ja pinnallisemmat kokemisen tavat nostavat päätään. Alan silloin käyttää energiaani vääriin asioihin. Selaan Twitteriä kuluttaen aikaa, tiuskin koiralleni, en kuuntele vaimoani. Alan myös kuulla tutun lapsenkaltaisen ja vaativan äänen sisälläni. ”Mitä minä haluaisin tehdä?” ”Mitä minä voisin saavuttaa?” ”Mitä muut ajattelevat minusta?” ”Mitä hyötyä tästä tai tuosta on minulle?” Näin se nurisee tyytymättömällä nuotillaan. Tällainen minästely alkaa kuitenkin nyt tympäistä, ehkä siksi, että mielessä on ollut juuri jotain aidompaa.
Filosofi Charles Taylor kirjoittaa ”[…] individualismin pimeä puoli on itseen keskittyminen, mikä sekä tasoittaa että kaventaa elämäämme, tekee siitä merkitykseltään köyhempää ja meistä vähemmän huolehtivia muista tai yhteiskunnasta.” Taylor, joka on tunnettu autenttisuuden filosofina, näkee autenttisuuden pohjautuvan syviin arvoihin, joihin päästään käsiksi, ei itseensä käpertymällä, vaan dialogin kautta, olemalla avoin ympäristölle. En aivan ymmärrä, mitä kaikkea Taylor tarkoittaa, mutta tajuan sen että olisi parempi olla yhteydessä tunteisiin ja vähemmän keskittynyt alati tyytymättömään itseen. En kuitenkaan kaipaisi sairauteni voimistumista tavoittaakseni tärkeitä asioita arjessani. Enkä toivo tällaista kenellekään muullekaan. Emmekö me voisi vain päättää keskittyä oleelliseen muutenkin?
Vapaudella on perustansa
Syöpä on nyt hiljaa, se ei ole hetkeen puhunut minulle. Sen äänen on vaimentanut kemiallinen bussi joka jyrää ylitseni kuukauden välein hiljentäen syövän – ja siinä ohessa minutkin, ainakin hetkeksi. En tiedä mikä on tilanteeni vuoden päästä. Toivon tietenkin olevani silloin terve, tiedostaen nyt kuitenkin, että vaikka olisinkin, vapauteni uhkana voi olla muita asioita. Keväällä 2022 pelkäsimme Venäjän mahdollisesti uhkaavan Ukrainan lisäksi Suomeakin, sitä ennen pelkäsimme pandemiaa. Konkreettisia, fyysisiä vapauden uhkia, liikkuu pinnan alla kuin haita konsanaan. Nyt ne kuitenkin jo puhuvat minulle, sillä olen hivenen herkempi niitä kuulemaan. On mielestäni viisasta pitää niiden ikävä ääntely mielessä, ainakin jossain tietoisuuden reunalla, vaikkei haluaisi sellaista kuulla, sillä ehkä juuri tietoisuus elämän hauraudesta saa keskittymään tärkeisiin asioihin.
Käteni olivat niin kipeät ja turvoksissa, ettei tekstin tekeminen onnistunut lopulta kuin yhdellä sormella ja älypuhelimella.
Nyt haluaisin kehon liikkeen lisäksi matkustaa. Vielä en saa, mutta ensi vuonna se saattaa olla mahdollista, jos kaikki menee hyvin. Voisin matkata perheeni kanssa jonnekin kauas. Uuteen-Seelantiin. Tai Japaniin. Tai ehkä mieluiten Yhdysvaltoihin, jossa sitten vuokraisimme auton länsirannikolta, ajaisimme Grand Canyonille katsomaan sen sinisiin syvyyksiin ja ääriin. Se olisi tekona kuin eräänlainen vastakohta sairauden rajoittuneisuudelle. Mutta, valitettavasti, tämäkin muistuttaa minua nyt vapauteni rajoista.
Muuan arvostettu tutkijataho, Stockholm Resilience Center, julkaisi syyskuussa 2023 kolmannen arvionsa planeetan rajoista. Tutkimusraportti viittaa siihen, että reilussa kymmenessä vuodessa olemme edenneet usealla osa-alueella yli sen mitä planeettamme voi kestää. Tilanne on yksiselitteisesti äärimmäisen vakava, yhtä vakava kuin kehooni pesiytynyt syöpä. Meidän vapautemme lentää pitkin maailmaa, kuluttaa, rakentaa, tuottaa yhä enemmän, on syvässä ristiriidassa sen kanssa, mihin vapautemme viime kädessä perustuu. Eräässä mielessä me ihmiset olemme kuin kehoani kalvava tauti. Mekin kasvamme eksponentiaalisesti ja suhteemme isäntäämme, eli planeettaamme, on kylmä ja tunteeton ja tuhoava. Kenties sekin kuulee tuhoajansa äänen paraikaa ja pelkää.
Vapauden liekki
Eräs merkittävä psykiatri sanoi kerran ”Ärsykkeen ja siihen reagoimisen välissä on tilaa. Siinä tilassa tai välissä on mahdollisuus valita, miten reagoimme. Tässä reaktion valinnassa on kasvumme ja vapautemme paikka.” Tämä psykiatri oli Viktor Frankl, keskitysleiristä selvinnyt ja siellä lähes koko perheensä menettänyt mies. Oletan ja uskon, että hän tiesi kokemustensa kautta, mistä puhui. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin vaikeuksien keskelläkin. Kovin suuri tuo tila ei kuitenkaan ole. Syöpähoitojen iskiessä kehoon ja mieleen, se tuntuu katoavan lähes näkymättömiin.
Ja katsoessani maailman tilaa uutisten ja historian kautta, vapaus valita, eettisesti ja rationaalisesti, näyttää kynttilän liekin lepatukselta pimeydessä. Tämä ei varsinaisesti herätä optimismia, mutta kai optimismia voi ja tulee siitä huolimatta yrittää viljellä. Sitäkin tässä sairastaessani opiskelen.
Runo matkan varrelta:
Vanha mies ja nainen
mies niin vakavasti sairas
että hänelle puhuessaan syöpälääkäri
pyysi minua poistumaan huoneesta
juttelevat nyt toisilleen
hellästi ja arkipäiväisesti
kuin pitäisivät kiinni
sanoillaan
hiljaisuuksillaan
täydesti eletyillä elämillään
vielä kun voivat
ja minä
kirjoitan heidät muistiini
elämäni
tienviitaksi.
Timo Teräsahjo
Timo Teräsahjo on turkulainen kirjailija ja psykologi. Joulukuussa 2024 hän on hengissä. Hän on julkaissut novelleja ja romaaneja ja kirjoittaa kolumneja Lääkäri-lehteen. Hänen seitsemäs teoksensa, romaani Meditaatiometsä, julkaistiin toukokuussa 2024. Kuva: Mikael Ulfves.