Päähenkilö

Kirjailija on aina kesken

Rakastettu lasten- ja nuortenkirjailija Kirsti Kuronen kirjoittaa kurinalaisesti, sillä elämä on osoittanut rajallisuutensa.

Aika on arvokasta, ajattelee Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinnon saanut Kirsti Kuronen. Siksi hän haluaa kirjoittaa rohkeasti juuri siitä ja siten, mikä tuntuu itsestä tärkeältä.

– Kieli on loputon mahdollisuus. Työ ja leikki kielen kanssa jatkuu yhtä kauan kuin kirjoituskyky säilyy, hän sanoo.

Kahtenakymmenenä kirjailijavuotenaan Lempäälässä asuva Kirsti Kuronen on kehittänyt itselleen parhaat mahdolliset kirjoitusrutiinit.

– Varsinkaan ensimmäistä tekstikierrosta kirjoittaessani en kestä ärsykkeitä. Kirjoitan kotini työhuoneessa täydessä hiljaisuudessa, enkä voi edes katsella ikkunasta ulos. Tietokoneellani on pelkkä tekstinkäsittelyohjelma, ei nettiyhteyttä, eikä minulla ei ole kännykkää. Työhuoneessani on pöytäpuhelin. Jos se soi, en vastaa.

Kirjoitan kotini työhuoneessa täydessä hiljaisuudessa, enkä voi edes katsella ikkunasta ulos.

Työaamu alkaa edellispäivänä kirjoitetun ääneen lukemisella. Niin Kuronen ajaa itsensä tekstin maailmaan ja tunnelmaan.

– Kirjailija saa olla hidas, se on minulle tärkeää. Pyörittelen lauseita, sanoja, tavuja, välimerkkejä… Olen pedantti ihminen. Haluan aina löytää mahdollisimman tarkan ilmaisun. Voin miettiä yhtä lausetta vaikka viikon.

Tuloksena on hyvin valmista tekstiä. Siinä vaiheessa, kun Kuronen lähettää kustannustoimittajalle luettavaa, hän on tehnyt kaikki tärkeät päätökset jo itse. 

– Enkä ota deadlineja mistään, koskaan.

Aikuistumisen kauhu

Kirsti Kuroselta on julkaistu kymmeniä kirjoja: lasten- ja nuortenkirjoja, runoja eri-ikäisille, novelleja, romaaneja ja myös säeromaaneja.

– Kirjoitanpa sitten lapsille, nuorille tai aikuisille, käytössä ovat samat välineet ja keinot. Katson lopputulosta: jaahas, tästä varmaan tuli kustantamon mukaan sen ja sen ikäisille suunnattu.

Kurosta kiinnostavat nuoruuden siirtymävaiheet, kriisit ja tunteiden voimakkuus. Nuoren ajattelu on usein mustavalkoista: Jos jotakin menee pieleen, ei se muka ikinä korjaannu.

Kirjoitanpa sitten lapsille, nuorille tai aikuisille, käytössä ovat samat välineet ja keinot.

– Oma nuoruuden traumani on sama kauhu, jota käsittelin nuortenkirjassa Pönttö (Karisto, 2017): Minusta pitäisi tulla aikuinen, mutta se tuntui ihan ylivoimaiselta tehtävältä. Pidin aikuisuutta kamalan tylsänä ja vaikeana, pelkkänä suorittamisena. Vasta viisikymppisenä ymmärsin, ettei kukaan voi koskaan olla valmis aikuinen. Keskeneräisyys kuuluu ihmisyyteen. Oli helpottavaa lopulta hyväksyä, että saan olla kesken ihmisenä ja myös kirjailijana, Kuronen sanoo. 

Hän puhuu unelmien ja innostuksen puolesta ja kertoo inspiroituvansa, kun joku puhuu intohimoisesti vaikkapa sitten linnuista tai postimerkkeilystä. Hän vastustaa sitä, miten lasten unelmia usein vähätellään. Jos lapsi sanoo menevänsä isona NHL-liigaan pelaamaan jääkiekkoa, ei aikuisen kannata sanoa, että ei sinne kukaan pääse. Unelmat saavat olla epärealistisia, silti ne kantavat. Kun tavoite on huipulla, se vie eteenpäin ja ajaa tekemään asioita.

– Yritän myös palata lapsuuden ja nuoruuden ainutkertaisiin ensikokemuksiin. Vaikkapa siihen, millaista on nähdä perhonen ensi kertaa. Tai haistaa appelsiinin tuoksu. Saati kokea ensisuudelma.

Nuortenkirjoissa on oltava mukana toiveikkuutta, hän pohtii. Sitä on jopa kirjassa Paha puuska (Karisto, 2015), joka käsittelee veljen itsemurhaa. Kirjan lukeneilta, lapsensa itsemurhan kokeneilta vanhemmilta hän kuuli, että vaikka lukeminen repi haavoja auki, lopulta kirja on lohduttava, jopa jollain tasolla parantava. Romaani sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

Kahden naisen runopiiri

Pienellä Kirstillä ei lapsuudessaan ollut lähipiirissä mallia siitä, että kirjoittamisesta voisi tulla ammatti. Hän kyllä kirjoitteli, päiväkirjaa ja runoja pienestä asti.

– Myös lähellä asunut mummuni rupesi kirjoittamaan runoja vanhemmiten, ja luimme omiamme toisillemme. Meidän ”kahden tytön runopiirimme” alkoi kun olin kahdeksanvuotias. Mummu oli kirjoittamisessa tärkein muusani ja kannustajani.

Kun Kuronen työskenteli kolme vuotta paikallislehden toimittajana, myös hänen isänsä luki tarkkaan etenkin kolumnit ja vähän fiktiivisemmät tekstit ja antoi niistä innostunutta palautetta. Kuronen sai kannustusta myös lukion äidinkielenopettajaltaan, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa tämän kuolemaan asti.

– Mummu sanoi minulle, että kirjoita Kirsti joskus kirja. Mummun kuoltua surin häntä kovasti, ja hänen sanansa alkoivat sykkiä takaraivossani.

Kuronen toimi 17 vuotta tv-työssä, muun muassa Ylellä kameramiehenä.  Aikaa omalle kirjoittamiselle tuli, kun hän 2000-luvun alkupuolella oli työstään vuorotteluvapaalla. Perheen kuudesluokkalaiselle pojalle tuntui sattuvan ja tapahtuvan kaikenlaista, ja äiti alkoi siirtää kommelluksia Vili Voipio -nimiselle päähenkilölle ”vain hiukkasen maustaen”. Poika halusi aina koulusta tullessaan kuulla, mitä äiti oli kirjoittanut, ja pyysi kavereitaankin kuuntelemaan. Kuronen lähetti tekstin WSOY:n nuortenromaani-kirjoituskilpailuun. Teksti pääsi kärkikahinoihin ja se olisi ehkä julkaistu, mutta kustantamo vaati siihen niin suuria muutoksia, ettei Kuronen suostunut niihin. 

Kirjan julkaisi lopulta Karisto vuonna 2004, sarjaa ilmestyi seitsemän osaa ja se oli menestys.

– Tieto julkaisemisesta tuli paperikirjeessä pari päivää ennen joulua, muistan vielä että kuoreen oli liimattu joulupukkikiiltokuva, Kuronen kertoo.

– Hetki oli häkellyttävä. Hypin tasajalkaa, soitin miehelleni töihin ja itkin puhelimessa. Hän luuli ensin, että oli tapahtunut jotain kamalaa. 

Kuinka saada nuoret lukemaan?

Miten lapset ja nuoret saisi lukemaan enemmän? Siinäpä pakollinen kysymys lasten- ja nuortenkirjailijalle.

Kuronen pohtii, ettei kenenkään ole pakko harrastaa lukemista, mutta yleinen lukutaidon rapistuminen on huolestuttavaa. Elämässä ei pärjää, jos ei ymmärrä tekstejä.

– Kaikkein tärkeintä on näyttää lukemisen mallia kotona. Kirjastot tekevät jo loistavaa työtä ja opettajat ovat täystyöllistettyjä. Ongelma on, että monet aikuiset eivät tunne lastenkirjallisuutta, koska siitä ei puhuta julkisuudessa tarpeeksi. Heitän palloa medialle. Lasten lukutaidon ja -innon rapistuessa lastenkirjoja pitää rummuttaa vielä enemmän kuin aikuisten kirjoja. Sanomalehdistä enää Turun Sanomat ja Hufvudstadsbladet nostavat kunnolla lastenkirjallisuutta, samoin Hämeen Sanomat. Kiitos heille.

Jos on tulossa jokin kirjapalkinto, olisi hyvä esitellä voittajakirjan lisäksi koko loppusuoralle päässyt kymmenikkö.

Kirja-arvosteluiden sijaan Kuronen kaipaisi kirjaesittelyjä sekä keskustelua kirjoista ja kirjoittamisesta. Jos on tulossa jokin kirjapalkinto, olisi hyvä esitellä voittajakirjan lisäksi koko loppusuoralle päässyt kymmenikkö.

– Ja jospa joku lasten ja nuorten tuntema megajulkkis alkaisi kertoa, että lukeminen on maailman paras juttu, hän haluaisi lukea koko ajan. Ehkä lukuinnosta silloin tulisi ilmiö ja buumi. 

Henkilöiden puolella, aina

Lasten- ja nuortenkirjoissaan Kuronen on tehnyt yhteistyötä neljän kuvittajan kanssa. Luottokuvittajaksi muodostuneen Karoliina Pertamon kanssa tiet kohtasivat vajaa kymmenen vuotta sitten, kun Kuronen ihastui Pertamon kuvitusten värikylläisyyteen ja tunnelmaan. Yhdessä naiset ovat luoneet arjen aistimuksia tutkivan kuvakirjasarjan, jossa pieni lapsi lähtee eri aistein tutustumaan ympäristöön ja maailmaan. 

Sarjakuvaromaanin Hännät (Karisto, 2022) Kuronen teki Maria Laakson kanssa, joka on kirjailija itsekin. Lastenromaaneja ovat kuvittaneet myös Jari Paananen ja Jaakko Katajamäki.

– Aina olen kuvat nähdessäni yllättynyt ja ilahtunut, Kuronen sanoo.

 – Kuvakirjojen tekstit ovat vasta torsoja, ne lähtevät lentoon sitten kun kuvat ovat mukana. Kuva tuo paljon lisää paitsi tunnelmaan myös tarinatasoon.

Oman kulloisenkin tekstin teema selviää kirjailijalle itselleen usein vasta lopuksi. Hän kertoo kirjoittavansa henkilölähtöisesti.

– Henkilö ottaa minua kädestä kiinni ja lähtee johdattamaan jonnekin. Alan kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, siihen mitä hänen ympärillään ja menneisyydessään näkyy, miksi hän on vaikkapa surullinen, ja hän alkaa kertoa minulle, mikä hänet on nykyiseen tilanteeseensa johtanut.

Kenties tv-työtaustasta  johtuu, että kirjoittaessaan Kuronen näkee kaiken kuvina. Erityisesti häntä kiinnostaa se, mikä jää alkuun ikään kuin näkymättömiin.

— Lähden aina selvittämään, mitä on jäänyt rajauksen ulkopuolelle. Se kiinnostaa eniten.

Hän myös rakastaa kaikkia henkilöitään.

– Tekevät he mitä tahansa, seison loppuun asti heidän puolellaan. Sanokoot kuka vain heistä mitä vain, puolustan ja kunnioitan heitä aina. He ovat uskaltaneet avautua kertomaan minulle itsestään sen mitä tarina vaatii, enkä voi pettää heidän luottamustaan.

Sairastuminen antoi rohkeuden

Moni asia kirjailijan elämässä muuttui vuonna 2008. Etenkin suhtautuminen aikaan ja omaan työhön.

– Sairastuin parantumattomaan verisyöpään, kun olin 42-vuotias. Tuolloin keskimääräinen elinaika myelooma-diagnoosista oli neljä vuotta, Kuronen kertoo.

Kuroselle tehtiin kantasoluhoito omilla soluilla, ja sen vaste on kestänyt tähän asti. Hän käy kontrolleissa edelleen neljän kuukauden välein.

– Joka kerran lääkärin tavatessani ajattelen: tämä on ihme. Muistan sen myös jokapäiväisessä elämässäni ja valinnoissani. Elämä on rajallinen, ja jotta itselläni ja myös läheisilläni olisi hyvä olo, minun on tehtävä asioita, jotka ovat tärkeitä. Niitä ei pidä lykätä.

Välillä hän on joutunut kieltäytymään monista kiintoisistakin tehtävistä, esimerkiksi luennointipyynnöistä, jos perehtyminen vaatisi aikaa, sillä se olisi pois kirjoittamisesta.

– Aika on arvokasta. Minulla ei ole sitä loputtomiin ja tekemiset on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Sairastuminen pakotti tai itse asiassa antoi mahdollisuuden jättäytyä tv-työstä vapaaksi kirjailijaksi. Se myös antoi kirjoitustyöhön uutta rohkeutta. Kuronen ei enää ajatellut mahdollisia ulkopuolisia paineita, sitä mitä tai miten jotkut ehkä odottivat tai toivoivat hänen kirjoittavan.

– Tuli rohkeus tehdä juuri niin kuin itse haluan. Olen aika jääräpäinen asioissa, jotka intuitio sanoo kuuluvan omaan tyyliini. Saatan käydä toimittajan kanssa pitkiäkin keskusteluja siitä, että haluan pitää jonkin kohdan omanlaisenani. Jälkikäteen valinnoistani voi tulla sanomista, tai sitten lukijat pitävät niistä erityisesti, mutta tärkeintä itselleni on, että en tee vastoin vaistoani. 

Aika on arvokasta. Minulla ei ole sitä loputtomiin ja tekemiset on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Kuronen kertoo, että Tirlittan-palkinto on hänelle hyvin tärkeä tässäkin suhteessa.

– Koen, että minut on nähty ja ymmärretty. Olen tehnyt kaksikymmentä vuotta tällä omalla tavallani, ja se saa hyväksyntää muiltakin, hän sanoo. 

– Minulle tuo tyydytystä se, että jotkin asia ovat pysyviä ja säilyvät: kirjat, tuo palkinto. Ei tarvitse pelätä, onko sitä enää olemassa huomenna. Palkinto myönnettiin koko elämäntyöstä, se on minulle iso juttu ja kantaa pitkälle eteenpäin. ■

Tutustu myös Tirlittan-palkintotiedotteeseen ja palkintopuheeseen.

Kirjoittaja

Pauliina Susi

Pauliina Susi (s. 1968) on vantaalainen kirjailija ja toimittaja, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, dekkareita, novelleja, kuunnelmia ja tietokirjallisuutta. Hänet on palkittu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla ja Vantaan kulttuuripalkinnolla.