Naturalistisen kaunokirjallisuuden puolestapuhuja
Kirjailija, kääntäjä, kirjoittamisen opettaja ja kriitikko Hannu Niklander on tehnyt pitkän uran kaunokirjallisuuden parissa. Hänen monipuoliseen tuotantoonsa kuuluu niin romaaneja, esseitä, lyhytproosaa, matkakirjallisuutta kuin runojakin. Niklander aloitti kirjallisen työnsä runouden parista. Hänelle myönnettiin vuonna 1971 Nuoren Voiman liiton runopalkinto, jota seurasi esikoisrunokokoelma Kotiinpäin (Gummerus, 1974).
Kirjoitettuaan useita runo- ja novellikokoelmia Niklander suuntasi tarmonsa 1990-luvulla proosaan, ja hänen esikoisromaaninsa, Aurinko katsoo taakseen (Atena, 1999), palkittiin Valtion kirjallisuuspalkinnolla. Romaani aloitti omaelämänkerrallisen tetralogian, johon kuuluvat myös Radan varrella varjo (Atena, 2003), Kuu jättää jäljen (Atena, 2006) ja Taivaalla tutut tähdet (Edico, 2012). Niklander jatkoi suurten tekstikokonaisuuksien parissa kirjoittamalla Suomen historian ratkaisevia vaiheita kauppiassukunsa kautta kuvaavan pentalogian Loivaa alamäkeä.
Kaunokirjallisen työnsä ohella Niklander on toiminut aktiivisesti eri luottamustehtävissä kirjailijoiden edunvalvonnan parissa. Hän oli Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan jäsen vuosina 2001–2003 ja 2005–2019 ja liiton varapuheenjohtaja vuosina 2007–2019, mikä tekee hänestä yhden liiton pitkäaikaisimmista johtokunnan jäsenistä.
Lukijana varoituskelloni alkavat soida, kun kirjailija tyrkyttää minulle tuntemuksiaan.
Niklanderin tyyli on kirkasta, toteavaa ja ilmaisultaan neutraalia. Henkilöhahmojensa sisäisyyden, tunne-elämän ja ajatusmaailman kuvailun sijaan hän keskittyy ulkoisten tapahtumien havainnointiin, huolelliseen historialliseen kontekstualisointiin ja juonen edistämiseen. Kirjailija kertookin kokevansa naturalismin itselleen läheisimmäksi kirjallisuushistorialliseksi suuntaukseksi.
– En ole psykologian asiantuntija, mutta luonnehtisin kirjoitustyyliäni behavioristiseksi. Lukijana varoituskelloni alkavat soida, kun kirjailija tyrkyttää minulle tuntemuksiaan. Pidän parempana lähestymistapana sitä, että kirjailija esittää faktat ja jättää lukijan tulkittavaksi, oliko kyseessä hyvä vai huono juttu. Naturalismissa on kyse luonnontieteellisestä, havainnollistavasta asenteesta. Ranskan kielen sana naturaliste viittaakin naturalistisen kirjailijan lisäksi esimerkiksi perhostutkijaan tai linnunmunien keräilijään.
Kirjalliset juuret
Niklanderin vaikutteet tulevat naturalistisen kirjallisuuden ja 1800-luvun kirjallisuuden parista. Suurista eurooppalaisista nimistä hän mainitsee Aleksander Kuprinin, August Strindbergin ja Giovanni Vergan. Uuden mantereen kirjailijoista häntä ovat innoittaneet etenkin Jack London sekä kanadalaiset Ernest Thompson Seton ja Anne Hébert.
– Lisättäköön, että ”hyvien” kirjailijoiden erotteleminen ”huonoista” voi olla melkoinen oikeusmurha, sillä monet arvostetut kirjailijat ovat tunaroineet, kun taas monet huomiota vaille jääneet kirjailijat ovat kirjoittaneet yksittäisiä aarteita.
Niklander arvelee, että hänen siirtymänsä kirjallisuuden lajien välillä heijastavat kirjailijoille yleistä kaavaa, jossa aloitetaan ”nuorisolajista” eli runoudesta, edetään esseisiin ja pitkään proosaan, ja lopulta päädytään ”lopetuslajiin”, eli muistelmiin.
– Runoudesta oli helppo aloittaa 1970-luvun alussa, sillä maassamme oli tuolloin paljon pieniä kulttuurialan julkaisuja, lehtiä ja antologioita, jotka julkaisivat mieluusti runoutta. Kustantamotkin olivat kiinnostuneempia julkaisemaan runoutta kuin nykyään. Runoilijatausta opetti minulle prosaistina tarkkaa kirjoittamista ja lukemista.
Maailma ja kotiseutu
Eurooppaan, Aasiaan, Afrikkaan ja Amerikkaan sijoittuvia matkakirjojaan Niklander kirjoittaa proosalleen ominaisella havainnoivalla tyylillä. Temaattisesti hän keskittyy niissä usein samoihin omakohtaisiin kiinnostuksenkohteisiin kuin romaaneissaankin: kirjallisiin, kulttuurisiin ja esteettisiin vaikutteisiin, juniin, lippuihin, ornitologiaan, siirtolaisuuteen ja Atlantin yli Kanadan Manitobaan asti ulottuviin sukulaisyhteyksiinsä. Kanadasta hän on kirjoittanut matkakirjojensa lisäksi myös runokokoelmassaan Hopeatornien maa (TAI-teos, 2008).
– Matkat ovat minulle matkoja itseen. Se, ettei ole suomalaisen tiedonvälityksen saavutettavissa ja seuraa paikallisten lehtien kirjoituksia, avartaa näkymiä. Ikääntyessäni eksotiikannälkäni on vähentynyt, ja olenkin matkustellut lähivuosina ensisijaisesti maihin, joissa puhutaan eurooppalaisia kieliä ja joiden kulttuuria ymmärrän paremmin.
Moniaalta vaikutteita ajatteluunsa ja kirjoittamiseensa saanutta Niklanderia huolettaa kulttuurisen kirjon kaventuminen, jolla hän viittaa ensisijaisesti anglosaksistumiseen.
– Kielitaito on rapautunut jopa sivistyneistön keskuudessa. Suomettumisen vuosia on kauhisteltu kovasti, mutta ajan arkihavainto oli se, että maahamme vyöryi joka puolelta anglosaksisia vaikutteita.
Matkakirjallisuuden avaamien näkymien vastapainona Niklanderin tuotannossa korostuu kotiseudun ja paikallisuuden merkitys.
– Yhteyteni Karkkilaan, Vihtiin ja Mäntsälään ovat vahvat. Olen identiteetiltäni uusimaalainen. Samaistun myös pohjoismaalaisuuteen, sen tuttuuteen, helppouteen ja ennakoitavuuteen. Kielelläkin on merkitystä, sillä suomen jälkeen vahvin kieleni on ruotsi, jonka taitamisesta on hyötyä kaikissa Pohjoismaissa.
Niklander esittääkin Loivaa alamäkeä -romaanisarjansa aloitusromaanissa Nuoriherra (Robustos, 2019) koskettavan, mutta tyylilleen ominaisella tavalla hillitysti kirjoitetun, kertomuksen uudella mantereella matkanneen ja asuneen päähenkilö Weion paluusta Ruotsiin ja edelleen kotimaa Suomeen.
Isistä ja pojista
Weion esikuvana on Niklanderin isä. Loivaa alamäkeä-sarjassa, johon kuuluvat edellä mainitun Nuoriherra -romaanin lisäksi Tyhjää toimittamassa (Robustos, 2020), Luovutetut alueet (Robustos, 2022), Eksynyt opas (Robustos, 2024) ja Kodit ja asunnot (Robustos, 2025), Niklander käsittelee vauraan rautakauppiassukunsa kautta Suomen historian keskeisiä tapahtumia, kuten itsenäistymistä, sisällissotaa, toista maailmansotaa ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa. Sarjan luokkakuvaukseen tuo oman lisänsä se, että Weio tulee suvussaan sivuutetuksi ja syrjäytetyksi.
Porvarillisen elämänpiirin lisäksi Niklander kuvaa romaaneissaan työväenluokkaista elämää sekä luokkien välisiä yhteyksiä ja ristiriitoja. Sen lisäksi, että kirjoittaa ihmis- ja luokkasuhteista, Niklanderin teoksissa ovat vahvasti läsnä Kajaanin, Vihdin, Karkkilan ja Käpylän luonnonympäristöt, jotka ovat tuttuja myös hänen omaelämänkerrallisesta tetralogiastaan.
Niklanderin omakohtaiset romaanit eivät ole naturalistisesta ja realistisesta lähestymistavastaan huolimatta yksi yhteen todellisuuden kanssa. Ne ovat yksi mahdollinen, subjektiivinen esitys maailmasta, aivan kuten kaikki kirjalliset teokset.
– Omaelämänkerrallisetkin teokseni ovat vahvasti tyyliteltyjä. En tiedä, onko sellaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi asioista täsmälleen siten, kuten ne tapahtuivat. Tuskin edes poliisiraporteissakaan saavutetaan tällaista tarkkuutta.
En tiedä, onko sellaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi asioista täsmälleen siten, kuten ne tapahtuivat
Autobiografista kirjallisuutta käsittelevässä keskustelussa on viime vuosina pohdittu paljon eettisistä ongelmista, joita kirjailija voi kohdata kirjoittaessaan läheisistään. Omakohtaisia tekstejä tuottava kirjailija ei ainoastaan avaa intiimiä näkymää lähipiirinsä elämään, vaan esittää siitä oman subjektiivisen käsityksensä, joka saattaa poiketa ratkaisevasti läheistensä käsityksistä. Eettisesti asiaa mutkistaa sekin, että kirjailijan läheisillä on harvoin mahdollisuus tuoda esiin omaa näkökulmaansa – varsinkaan romaanin, saati romaanisarjan, kaltaisen kokonaisuuden mitassa.
Niklanderilta onkin kysytty yleisötilaisuuksissa, kuinka hänen lähipiirinsä on suhtautunut hänen omaelämänkerrallisiin teoksiinsa.
– Kirjani eivät ole aiheuttaneet suuttumusta tai närkästystä läheisissäni. Kokemukseni on ollut pikemminkin päinvastainen, eli jotkut ovat pahastuneet, kun en ole nostanut heitä esiin teoksissani.
Kirjailija käy kirjoittaessaan läpi elämäänsä yhtä syvästi kuin muut ihmiset terapiassa, jos sielläkään.
Materiaalia omakohtaiseen kirjoittamiseen Niklander sai runsaasti etenkin isältään, joka oli puhelias mies ja tarinoi paljon omasta elämästään ja sukunsa vaiheista. Isäsuhde onkin ollut toistuva teema Niklanderin tuotannossa. Omaelämänkerrallisen tetralogian aloittavassa romaanissaan Aurinko katsoo taakseen hän tekee lukijaan väkevän vaikutuksen paradoksaalisesti juuri vähäeleisellä ja tunteellisesti hillityllä tyylillään. Romaanin isä ja poika viettävät paljon aikaa keskenään. Heidän välinsä ovat rennot ja mutkattomat, mutta tilanne muuttuu, kun poika joutuu todistamaan isänsä vähittäistä luisumista parisuhdeongelmiin, alkoholismiin ja lopulta tapaturmaiseen kuolemaan.
Niklander arvelee, että isäsuhteen käsittelyllä, ja ylipäänsä omaelämäkerrallisella kirjoittamisella, on ollut hänelle terapeuttinenkin merkitys.
– Kirjailija käy kirjoittaessaan läpi elämäänsä yhtä syvästi kuin muut ihmiset terapiassa, jos sielläkään. Monet ihmiset torjuvat ja ohittavat vaikeita asioita. Luulen, että isäsuhteeni on ollut elämässäni erityisen tärkeä, sillä olin perheen ainoa lapsi, ja isäni oli varsin iäkäs ensisiittäjä. Hän vietti paljon aikaa kanssani ja seurasi läheltä kasvuani.
Laajojen, realististen ja vakaviakin aiheita käsittelevien kirjasarjojensa vastapainoksi Niklander on kirjoittanut lyhytproosaa, jossa hän on sallinut itselleen leikittelevämmän, vitsailevamman ja kuvitteellisemman ilmaisun. Osassa novellikokoelmistakin, kuten vaikkapa sairastamiseen ja sairaalakokemuksiin keskittyvässä Sairaskertomuksissa (Pohjoinen, 1994), on havaittavissa omakohtaisuutta. Kyseisessä kokoelmassa hän kirjoittaa esimerkiksi sairaanhoitajaäitinsä osastolla vierailevasta pojasta, hammaslääkärikäynnistä, keuhkokuumetta varuskuntasairaalassa sairastavasta varusmiehestä, kätkytkuolemasta ja isästä, joka saattaa tytärtään rokotuskäynnille.
Kirjallisuus ajassa
Niklander jatkaa kirjallista työtään jo kuudennella vuosikymmenellä. Tällä hetkellä hän kirjoittaa matkaesseekokoelmaa. Hän kertoo, ettei hänen suhtautumisessaan kirjoittamiseen ole tapahtunut vuosien varrella mainittavia muutoksia mutta myöntää, että hänen odotuksensa kirjailijan työstä ovat tulleet realistisemmiksi.
– Nuorena kirjailijana kuvittelin, että kirjani tulevat mullistamaan maailman. Vanhentuessani olen havainnut, että alalla tapahtuu monia kirjailijoiden kannalta turhauttavia asioita. Kirjojen elinikä lyhenee, saatavuus vähenee, kaupalliset kustantamot hylkäävät suosikkejaan ja monet hyvissä asemissa olleet kirjailijat tulevat sivuutetuiksi. Jälkimmäisille voin sanoa vain, että tervetuloa marginaaliin.
Kirjallisuuden näkyvyys kulttuurissa ja mediassa on viime vuosikymmeninä kutistunut, vaikka alan kulttuuri- ja mielipidelehdet pitävätkin kirjoittamisen ja lukemisen puolta. Niklander toteaa, että ennen sanomalehdissä ja paikallislehdissä julkaistiin tämän tästä novelleja ja runoja, kun taas nykyään tämä on epätavanomaista. Kirjallisuusarvioitakin julkaistaan lehdissä niukasti, jos lainkaan.
Katoaako kaunokirjallisuus?
– Luulen, että kirjallisuutta kirjoitetaan ja luetaan aina mutta perehtyneisyys keskittyy erityisryhmiin. Eihän hevosiakaan käytetä enää maataloustöissä, mutta silti hevosia näkee aitauksissa ja jotkut niillä edelleen ratsastavat. Näkymää voi avartaa sekin, ettei nykyinen tilanne ole ennenkokematon. Ei suurin osa väestöstä lukenut kirjoja 1800-luvun alussakaan. Lukeminen ja kirjoittaminen rajoittui lähinnä aatelin, porvariston ja pappisväen pariin. Toisaalta kannattaako tällä lohduttautua, kun suunta on joka tapauksessa väärä.
Karkkilalainen kirjailija. Asunut Helsingin Käpylässä, Vihdissä, Uppsalassa sekä ulkomailla Kanadassa ja Sveitsissä. Muita tärkeitä paikkakuntia Niklanderin elämässä ovat olleet Mäntsälä, Kajaani ja Turku.
Palkinnot: Nuoren Voiman liiton runopalkinto 1971, Valtion kirjallisuuspalkinto 1999 ja Kainuun kirjallisuuspalkinto 2015.
Harrastaa lukemista, kielitieteitä, klassista musiikkia, heraldiikkaa ja lippuja, puita ja pensaita, rautateitä, maantiedettä ja matkailua.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.