Ruusun nimi on sen kuva
Käänsin ruutuvihkon väärinpäin ja avasin sen pulpetille eteeni. Vasemmalla oli takakannen valkoinen kenttä ja oikealla ruudut toistensa kaltaisina ja toisiinsa tukeutuen kuin taisteluun marssivat sotilaat. Sotilaiden väliset rajat olivat hienon hienot, mutta tarkat, eikä niitä sopinut rikkoa. Sotilaat olivat rajansa. Ilman rajoja ei olisi sotilaitakaan.
Oli kevät vuonna 1984. Kävin lukion ensimmäistä luokkaa. Olin yhtä väsynyt kouluun ja sen oppiaineisiin kuin koulu ja sen opettajat minuun. Nuori mieleni oli vakuuttunut siitä, että minun oli tähdättävä kauemmas, että minun oli rikottava juuri ne rajat, joita minun oletettiin kunnioittavan. Kukaan ei tekisi sitä puolestani.
Nyky-japania kirjoitetaan kolmella kirjoitusmerkistöllä. On kiinalaisperäiset kanji-sanamerkit sekä näistä johdetut foneettiset tavumerkistöt hiragana ja katakana. Japania voi kirjoittaa myös rōmaji-kirjaimilla eli latinalaisilla aakkosilla, mutta se on jo vähän toinen juttu.
Hiraganat vastaavat kotoperäisistä sanoista, taivutuspäätteistä ja partikkeleista; katakanalla taas kirjoitetaan vierasperäiset sanat ja nimet, tieteellinen nimistö sekä mainosten sloganit. Hiraganan osasin jo ainakin teoriassa, mutta katakana oli jäänyt lapsipuolen asemaan.
Molemmissa kanoissa on vain 46 tavua, mutta niitä yhdistelemällä ja diakriittisten merkkien avulla pystyy kirjoittamaan kaikki japanin sanat. Kanojen lento jää kuitenkin lyhyeksi, sillä tavumerkit ovat sellaisenaan vailla (varmaa) merkitystä. Jos lukijani joutuisi arvailemaan, tarkoitanko hiraganalla kirjoitetulla sanalla kami ’paperia’, ’jumalaa’ vai ’hiuksia’ tai sanalla hashi ’reunaa’, ’siltaa’ vai ’syömäpuikkoja’, tulisi kaikesta monitulkintaisen hämärää. Asiayhteys toki auttaa varsinkin arkipäiväisissä puhetilanteissa, eikä hämäryys ole aina pahasta.
Kanjit kantoivat mukanaan merkityksiä, ne tiesivät, mitä olivat, monella niistä oli nimiä kuin rakkaalla lapsella, ne kertoivat tarinoita, mutta valikoidulle joukolle — eivätkä ne hevin antautuisi.
Kanjien välttämättömyys tai oikeastaan väistämättömyys ei ollut minulle ongelma, päinvastoin. Kanoihin oli tuhraantunut jo muutama viikko. Olin malttamaton ja paloin halusta sukeltaa kirjoitetun kielen kovaan ytimeen, vaikka en osannut muodostaa edes yhtä järjellistä lausetta. Kanjit kantoivat mukanaan merkityksiä, ne tiesivät, mitä olivat, monella niistä oli nimiä kuin rakkaalla lapsella, ne kertoivat tarinoita, mutta valikoidulle joukolle — eivätkä ne hevin antautuisi.
Minusta tuli ruutuvihkoarmeijani komentaja. Minä päättäisin ruutusotilaitteni kohtalosta. Minä johdattaisin ne ja itseni voittoon kynäni voimalla. Yhdessä me alistaisimme kanjit palvelemaan — minua.
Kirjailija Yukio Mishima (1925–1970) tunnettiin monen muun kiintoisan seikan ohella myös mieltymyksestään harvinaisiin kanjeihin. Mishima kaiveli kanjien kerrostumia kuin arkeologi löytääkseen kirjoitusmerkin, joka parhaiten palvelisi käsillä olevaa tekstiä. Joskus kustantajan painotalosta ei löytynyt vastaavaa kirjasinta, mutta kirjailijaansa kunnoittava kustantaja valatti sen varta vasten. Elettiin aikaa ennen digitaalista vallankumousta.
The New York Timesin haastattelussa 1965 Mishima keskustelee lehden Tokion toimituksen päällikön Robert Trumbullin kanssa kääntämisestä, kirjoitusmerkeistä — ja ruusuista.
Kaikille japaninkielisille sanoille ei ole kanjia, mutta sanan ’ruusu’ voi kirjoittaa kaikilla kirjoitusmerkistöillä. Mikäli tieteellisessä tekstissä viitattaisiin ruusuun, kirjoitettaisiin se katakanalla, mutta yleensä kirjoittaja turvautuisi hiraganaan. ’Ruusu’ latinalaistuu muotoon bara.
Mishima kertoo Trumbullille kirjoittavansa ruusunsa aina kanjeilla. Bara koostuu kahdesta kirjoitusmerkistä: ba ja ra. Kirjoitusmerkkien vaikeus ei ollut syy sille, miksi Mishima valitsi kanjit — ne kyllä löytyisivät painotalosta — vaan se, että sanan ensimmäinen kanji muistutti konkreettisesti ruusua.
Asia oli tarkistettava ja todellakin: löysin sanakirjan sivuilta ruusun! Baran ensimmäisen merkin kuudellatoista siveltimen tai kynän vedolla luodaan niin ruusun terälehtien samankeskiset kehät, sen nuppua suojanneet verholehdet, sen varsi ja varren lehtiä, jopa piikkejä. Mutta ruusun varsi on lyhyt, se on katkaistu, jotta kukka mahtuisi ruudun ruotuun kuten kaikki muutkin kirjoitusmerkit. Eikä se ole pystypäin. Se on ylösalaisin, allapäin. Se on vielä hetken kaunis, mutta on selvää, että sen elämä on jo päättynyt.
Onko kysymyksessä kirjailijan lahja lukijalleen? Katso, kirjaimellisesti katso: tässä on Sinulle ruusu! Vai onko kysymyksessä etiäinen Yukio Mishiman 1970 tekemästä spektaakkelinomaisesta itsemurhasta Japanin itäisen armeijakunnan päämajassa Tokiossa? Onko alaspäin roikkuva ruusu Mishiman pää ennen kuin se lopulta saadaan hakattua miekalla irti kirjailijan jo elottomasta ruumiista?
Kanjeilla kirjoitetun ruusun voi translitteroida eli lukea myös joko shōbi tai sōbi, mutta sekin on jo vähän toinen juttu.
Keväällä 1984 en tiennyt japanilaisesta kirjailijasta Yukio Mishimasta tai hänen sotkuisesta seppukustaan mitään, mutta lähtöni Japaniin oli varmistunut. Sanassa seppuku on samat kirjoitusmerkit kuin sanassa harakiri, mutta toisin päin. Harakirissa tulee vatsa ensin ja leikkaus sen jälkeen.
Sanassa seppuku on samat kirjoitusmerkit kuin sanassa harakiri, mutta toisin päin.
Japania kirjoitettiin silloin käsin. Kirjoituskonetta käytettiin vain, jos sellainen sattui lojumaan jossain lähistöllä. Japania kirjoittavat koneet painoivat lähes yhtä paljon kuin pieni, käytetty Toyota — ja maksoivat varmasti enemmän.
Poimin pulpetilta lyijykynän kuin miekan konsanaan. Näin arvokkaaseen puuhaan ei lyijytäytekynä tai kuivamustekynä soveltuisi, eikä minulla ollut sivellintä. Keskelle vihkon takakannen valkoista kentää kirjoitin tikkukirjaimilla K–A–N–J–I–T. Laskin sitten kynän kädestäni kunnioituksesta tulevaa urakkaa kohtaan.
Kumitin kaksi viimeistä kirjainta ja kirjoitin niiden tilalle kirjaimet E–J–A, ja sain totuudenmukaisemman otsikon sille, mihin olin ryhtymässä. Kanjeja oli teoriassa noin 50 000, mutta minä pitäytyisin käytännössä. Enkä voinut tietää, minkä kanjin kohdalla kirjoitusharjoitukset törmäisivät oppitunnin varsinaisiin — ylösalaisiin — muistiinpanoihin. Kaikki loppuu aikanaan, myös kaikkien vihkojen kaikki vapaat ruudut.
Ruutujen tehtävä on pitää aloitteleva japanin kielen kirjoittaja ruodussa. Rajoja ei rikota. Teroitin kynän. Käsi väristen laskin sen neulanterävän kärjen ensimmäiseen tyhjään ruutuun — ja kärki rasahti poikki. Pieniä, sotkevia hitusia oli ympäri ämpäri vihkon sivua. Puhalsin ne pois kuin jumalan tuuli kamikaze ja kaivoin penaalistani kuulakärkikynän.
Kynän pyöreänä rullaava kärki lähti hitaasti ja haparoiden liikkeelle läheltä ruudun vasenta reunaa, lensi verkkaista, vaakasuoraa lentoaan ruudun keskellä, onnistui kohoamaan paperista ajoissa — ja ensimmäinen kirjoitusmerkki oli valmis. Se oli numero yksi. Seuraavaan ruutuun vetäisin jo varmemmin kaksi päällekkäistä viivaa numero kahden merkiksi. Sitten kolme päällekkäistä vetoa ja osasin kirjoittaa japaniksi 1–2–3.
Yykaakoota seurasivat muut lukusanat aina kymmeneen saakka. Niiden jälkeen tulivat aurinko (tai päivä), kuu, tuli, vesi, puu, kulta (tai raha) ja maa eli viikonpäivät ja sitten soikin kello kouluviikon päättymisen merkiksi. Olin saanut portin raolleen ja pian olisin kanjien valtakunnan suvereeni hallitsija.
Sade kasteli minut kotimatkalla. Hybris huuhtoutui sadeveden mukana jonnekin. Mielessäni heräsi epäilys. Kotona kaivoin vihkot esiin.
Selailin vihkojen aukeamia ja silmäilin niiden ruutuihin raapustettuja merkkejä. Oli selvää, etteivät ne kantaneet mukanaan merkityksiä, eivät ne tienneet, mitä olivat, — enhän edes itse tiennyt, mitä olin — niillä oli hädin tuskin yksi nimi, ei niitä kukaan rakastanut, en edes minä itse, eivät ne kertoneet tarinoita, eivät minulle, eivätkä kenellekään muulle. Jotain puuttui ja sen mukana kaikki.
Ne olivat ikävystyneen lukiolaisen tuherruksia. Olin vedellyt viivoja tappaakseni aikaa, vaikka aika tappoi minua jokainen ohikiitävä hetki. Minun oli antauduttava.
Kevät kului, kesä koitti ja uhkasin jossain vaiheessa olla lähtemättä. Lähdin kuitenkin.
Revin tuherretut sivut vihkoista ja heitin ne roskikseen. Päätin keskittyä koulunkäyntiin eli siihen tulevaisuuteen, joka ei odottanut vielä aivan kulman takana. Kevät kului, kesä koitti ja uhkasin jossain vaiheessa olla lähtemättä.
Lähdin kuitenkin. Kesällä 1992 olin päättelemässä vaihtovuottani Tokiossa — sillä kertaa yliopistossa. Kesä oli kuuma kuten kaikki Tokion kesät. Kun kävelymatkan päässä oleva ulkoallas avautui, päätin käydä vetäisemässä muutaman virkistävän altaanmitallisen.
Altaalla vallitsi pandemonium. Allas itse oli ihmiskeitto, eikä keitto ollut raikas ja kevyt kuten kesällä nautittavien keittojen tulisi olla, vaan kädenlämpöinen ja ääriään myöten täynnä sattumia.
Olin pulikoinut sinne tänne altaassa ja yrittänyt etsiä tilaa edes muutamalle vedolle, mutta lopulta jäin altaan päähän haikailemaan viileän kotimaani järviä ja puolityhjiä uimahalleja.
Altaan toisesta päästä lähti joku rivakoin vedoin kohti. Uimari oli kuin petokala leikatessaan läpi pikkukalojen parven. Pikkukalat väistivät, mutta palasivat sitten paikalleen, kun petokala oli lipunut ohi. Jokin pikkukalojen käytöksessä kertoi, etteivät ne tietoisesti kiinnittäneet huomiota petoon, vaan toimivat kuin kollektiivisen vaiston ohjaamina.
Jos uima-allasta olisi katsonut lintuperspektiivistä, olisi voinut tunnistaa aurinkoa (tai päivää) tarkoittavan kanjin arkaaisen esimuodon: kehä, jonka keskellä on piste. Koreografia toistui muutaman kerran, sitten auringonkehrän keskipiste ponnahti ylös altaasta. Kuvittelinko pikkukalojen huokaisevan helpotuksesta?
Kukaan ei seurannut katseellaan miehen loittonevaa selkää kohti pukutiloja, paitsi minä. Kukaan ei jäänyt ihastelemaan sitä, kuinka aurinko sai miehen ihon vesipisarat hehkumaan sateenkaaren kaikissa väreissä, paitsi minä. Kukaan ei jäänyt toivomaan, että tatuointien kukkivat kukat olisivat sittenkin olleet ruusuja. Paitsi minä.
Jos olisin yhtä kuvitettu, saisinko altaassa tilaa? Et, vastasi tokiolainen ystäväni. Olisit feikki. Mies oli japanilainen ja yakuza ja siksi totista totta. Häntä väistäisivät kaikki. Paitsi ehkä se altaan ainoa ulkomaalainen.
Yukio Mishiman ympärillä kukoisti muitakin ruusuja. Erinäisten taiteilijoiden kohtaamiset Tokiossa sekä kirjailijan tarve luoda imagonsa uudestaan johtivat valokuvateos Barakein julkaisuun keväällä 1963. Kirjailijan uuteen brändiin kuului myös timmi vartalo, jota Barakei anteliaasti esitteli.
Valokuvat olivat nuoren, mutta lupaavan valokuvaajan Eikō Hosoen (1933–) käsialaa. Yksi Barakein tunnetuimmista valokuvista on valokuva #32. Se on mustavalkoinen otos Yukio Mishiman kasvoista ja ruususta.
Mishiman kulmien alta tähtäävä katse on intensiivinen ja haastava, mutta jos sen leikkauspisteessä viivähtää hetken pitempään, tulee katseesta vetoava, surullinenkin. Kasvojen oikea puoli on voimakkaasti valotettu, vasen kadottaa rajansa tummaan taustaan. Kasvot ovat matkalla, mutta onko suunta pimeästä valoon vai valosta pimeään?
Suun ja alaleuan peittää ruusu. Osa ruusun terälehdistä on vielä ruodussa, osa on irtoamaisillaan, ehkä jo irronnut, ehkä revitty.
Suomen laki määrittelee kuoleman pykälässä, jonka otsikko kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi Kuolema. Sen mukaan ihminen on kuollut, kun kaikki hänen aivotoimintansa ovat pysyvästi loppuneet, mutta miten määritellään ruusun kuolema? Onko Hosoen valokuvan kukka elävä vai kuollut? Mihin päättyy kirjailijan elämä? Vai jatkuuko se yhtä kauan kuin hänen teoksiaan luetaan? Jatkuuko ruusun elämä, vaikka kukaan ei sitä enää katsoisi?
Barakein ruusun väristä ole varmuutta. Muistaisiko 91-vuotias Eikō Hosoe ruusun värin, jos häneltä kysyisi? Olen varma, että se on samaa vaaleanpunertavaa sävyä kuin Linnanmäen hattarat. Mielikuvani kirjailijasta on vaikuttanut tapaani katsoa kuvaa ja kuva on vaikuttanut tapaani katsoa — ja myös lukea — kirjailijaa. En usko olevani ainoa.
Barakei kirjoitetaan kolmella kanjilla. Ensin tulevat jo tutut ba ja ra kirjoitettuna ja niiden jälkeen kei, joka löytyy myös sellaisista sanoista kuin keimusho eli vankila tai shikei eli kuolemanrangaistus. Kanjia kei katsoessani näen mestauslavan ja miekan.
Pimiössä Hosoen apuna ahersi eräs Daidō Moriyama (1938–), silloin vielä tuntematon, mutta vastikään Helsingissäkin esitelty valokuvaaja.
Uimarin matkan lailla kirjoitusmerkitkin koostuvat vedoista. Kanjien vetojen järjestykselle on säännöt: Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle. Jos vedot risteävät, kirjoitetaan horisontaalinen veto ennen vertikaalista. Merkin muut osat leikkaava pystyveto tulisi vetää viimeisenä — ylhäältä alas tietenkin. Ja niin edelleen.
Järjestys on ratkaiseva. Se pelaa yhteispeliä lihasmuistin kanssa eli helpottaa merkkien omaksumista. Se myös näkyy valmiissa merkissä, kirjoitettiin se sitten kynällä tai siveltimellä.
Tätäkään en tiennyt keväällä 1984.
Shinjukun aseman kautta kulkee päivittäin 3,6 miljoonaa matkustajaa. Kuinka monta kirjoitusmerkkiä noiden miljoonien opastamiseksi oikealle laiturille ja oikeaan junaan tarvitaan? Missä vaiheessa lihasmuisti ottaa matkustavaisesta vallan ja hänen askeleensa vievät kuin huomaamatta oikeille reiteille ja oikeisiin juniin, eikä kirjoitusmerkkejä enää tarvita?
Kävelymatkan päässä asemalta on Shinjuku Nichōmen muutaman korttelin kokoinen alue. Istuimme iltaa yhdessä sen sadoista homobaareista. Huhuttiin, että Issey Miyake ja Grace Jones olivat hengailleet baarissa männäviikolla. Myöhemmin toinen huhu kertoi, että baari olisi joutunut yakuzan haltuun, eikä siellä käynyt enää kukaan.
Yukio Mishiman romaani Kinjiki julkaistiin 1951. Englanniksi se ilmestyi 1968 nimellä Forbidden Colors Alfred H. Marksin käännöksenä. Kinjiki koostuu kahdesta merkistä, joista kin tarkoittaa ’kiellettyä’ ja jiki ’väriä’. Marksin käännös on uskollinen ja ehkä ainoa mahdollinen, mutta asiaan liittyy muutakin. Kinjiki oli pukeutumiskoodi, joka juontaa juurensa 700-luvun Kioton keisarilliseen hoviin. Koodi varasi tietyt värit vain tiettyjen hovin jäsenten käyttöön. Muilta ne olivat kielletty.
Väriä tarkoittavalla kirjoitusmerkillä — joka voidaan lausua joko iro, shoku tai shiki (jiki) — on myös seksuaalinen konnotaatio, joten romaanin nimi Kinjiki assosioituu kielletyksi rakkaudeksi. Romaani käsittelee muun muassa homoseksuaalisuutta, eikä ole edes ainoa laatuaan Mishiman tuotannossa. Kerrotaan, että myös Yukio Mishima olisi istunut iltojaan Tokion homobaareissa — vaimonsa mukaan tekemässä taustatyötä toki. Esimoderni eksplisiittinen ilmaisu miesrakkaudelle taas oli danshoku tai nanshoku. Sen kirjoitusmerkit ovat ’mies’ ja ’väri’.
Esimoderni eksplisiittinen ilmaisu miesrakkaudelle taas oli danshoku tai nanshoku. Sen kirjoitusmerkit ovat ’mies’ ja ’väri’.
Huomasimme eräällä baarin asiakkaalla t-paidan, jota koristi Barakein valokuva #32. Kundi t-paidan sisällä esitteli itsensä Joeksi Yokosukan laivastotukikohdasta. Rintamukseen oli valokuvan lisäksi painettu miekanvedon kaltaisin keltaisin kanjein KINJIKI. Kysyin Joelta, mistä hän oli paidan hankkinut. San Diegosta, Joe vastasi. Kysyin Joelta, kuka oli tuo kukkaa haisteleva mies. Joe ei tiennyt. Kysyin vielä, mitä t-paidan japaninkielinen teksti tarkoitti. Flower power, vastasi Joe.
Siinä missä Kinjiki oli saanut uuden merkityksen, oli ruusukin saanut väriä terälehtiinsä. Värin sävy oli kuin olikin Linnanmäen hattara. ■
Sami Hilvo
Sami Hilvo (s. 1967) on helsinkiläis-kihniöläinen pitkän ja hitaan proosan kirjoittaja. Ennen päätoimista kirjailijuutta Hilvon on tanssinut, tulkannut, tuottanut, tuonut ja toiminut diplomaattina. Hilvo toimii myös auktorisoituna kääntäjänä japanista suomeen.