Essee

Mistä puhumme, kun puhumme muistelmista?

Miksi kirjallisuuden piirissä arkaillaan sanaa muistelmat? Olisiko memoir parempi termi? Ja tarvitaanko luokituksia ylipäätään?

Suomen kielen sana muistelmat on juuttunut tukevasti menneisyyteen. Nykysuomen sanakirja (1954) määrittelee, että muistelma on ”biografis-historiallinen muistiinpano, memoaari”, eikä sanan merkitys tunnu sen koomin juuri muuttuneen. Mielikuva muistelmateoksesta on tomuinen. Teoksilla on sellaisia vereviä nimiä kuin Upseerin muistelmat – tapahtumia ja ihmisiä urani varrelta, Muistelmia kotiseudultani ja vähän muustakin, Lääkärin muistelmia viideltä vuosikymmeneltä tai Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta – kaikki nämä teokset löytyvät kirjastosta. Sanasta muistelmat tulevat mieleen suurmiehet ja merkkihenkilöt, jotka haluavat kertoa uroteoistaan jälkipolville.

Englannin kielen sanan memoir on kuitenkin hieman erilainen. Varsinkin Yhdysvalloissa memoir-genre on ennen kaikkea kaunokirjallisia keinoja hyödyntävää tietokirjallisuutta, creative nonfiction. Lajityyppiin lukeutuu sellaisia klassikkoja kuin Maya Angeloun I Know Why the Caged Bird Sings (1961) tai Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli (suom. Juhani Lindholm, Otava, 1997). Suomalaisetkin lukijat rakastavat lajityypin uranuurtajan Joan Didionin muistelmateoksia.

Kirjailijat Minna Mikkonen ja Susanna Hast keskustelevat Takakansi-podcastissa lajityypistä nimeltä magic memoir, joka heidän mukaansa sekoittaa fiktiota ja faktaa sekä käsittelee muistoja luovasti.

Kysyn Hastilta, mitä memoir tarkoittaa hänelle.

– Olemme Minna Mikkosen kanssa hahmotelleet sellaista karkeaa määrittelyä, että memoir/muistelma ei ole niinkään oman kokemuksen hyödyntämistä fiktiossa kuin fiktion hyödyntämistä kokemuksen uudelleen rakentamisessa sen purkamisen jälkeen. Minulle memoir on jonkinlainen muistin dekonstruktio ja uudelleen kasaaminen, Hast kertoo.

Hän ei tunne tarvetta kategorisointiin ja luokitteluun, koska rajat ovat häilyviä.

– En ainakaan suomalaisessa kontekstissa osaa sijoittaa memoiria tietokirjallisuuteen, koska tällaista tekoa ei voi erottaa jyrkästi fiktiosta. Amerikassa ehkä nonfiction, erityisesti nk. creative nonfiction voi olla väljempi. Oleellisinta minulle on kirjoittajan oma intentio: onko pyrkimys tavoitella muistin, ruumiin ja kokemuksen totuutta, ja haluaako kirjoittaja lukijan tietävän tällaisista pyrkimyksistä.

Takakansi-podcastissa Hast määrittelee, että ”memoirissa on tyypillistä jonkinlainen etsiminen. Se ei ole todellisuuden totuus, vaan muistin totuus.”

Muistelmateosten luokitteleminen tietokirjallisuuteen onkin monessa mielessä ongelmallista, oli sitten kyse suurmiehen muisteloista tai kaunokirjallisemmasta teoksesta. Muistelmissa on usein mukana sepitettä joko tahallisesti tai vahingossa. Ihmisen muisti on epäluotettava, eikä kukaan voi varmuudella tietää, ovatko omat muistot totta. Julia Korkman käsittelee ilmiötä kiinnostavasti teoksessaan Muistin varassa – oikeusprosessi ja totuus (S&S, 2022). Ihmisellä voi olla valemuistoja, eli hän muistaa selvästi jonkin tapahtuman, jota ei tapahtunut, tai jota hän ei ole itse kokenut. Korkman kertoo ihmisistä, jotka muistavat varmuudella tapahtumia, jotka ovat sattuneet silloin kun muistelijaa ei edes ollut vielä olemassa.

Muistot ja muistaminen ovat kiehtoneet ihmisiä kautta aikain, ja erityisen kiinnostuksen kohteeksi muistaminen on noussut 1800-luvulta lähtien psykologian ja aivotutkimuksen kehittyessä. Muistot eivät ole staattisia, ne muuttuvat joka kerta kun ne palautetaan mieleen. Muistoja värittävät muiden kertomukset, valokuvat ja muistelijan emotionaalinen tila. Siksi on hassua, että perinteiset muistelmateokset on luokiteltu tietokirjallisuudeksi. 

Vaikka uraansa muisteleva huippukirurgi käyttäisi tarkkoja faktoja elämäntarinansa tukena, mukana on väistämättä sepitettä. Myös asiapitoinen muistelmateos on tarina, ja tarinassa on aina mukana fiktiota, sillä todellisuus ei taivu tarinaksi ilman, että yksityiskohtia muunnellaan, joitain asioita väritetään ja jotain jätetään pois. Kaikki kirjoittaminen vaatii rajaamista, ja rajaaminen voi muuttaa totuutta.

Jotkut perinteiset muistelmateokset ovat hyvinkin mielikuvituksekkaita, esimerkiksi näyttelijälegenda Sarah Bernhardtin muistelmissa Ma Double Vie (1907) on niin paljon keksittyjä juttuja, että edes aikalaiset eivät tienneet, kuka Bernhardtin isä oli tai millainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli oikeasti. Bernhardtin teosta on sanottu niin kaunokirjallisuudeksi kuin taitavaksi imagonrakennukseksi. Bernhardt jättää esimerkiksi mainitsematta, että hänen äitinsä oli yläluokan miesten suosima kurtisaani – sen sijaan hän sepittää itselleen hienomman sukupuun, mikä ei olekaan epätavallista entisaikain muistelmissa. Bernhardtin teos osoittaa, miten aukot muuttavat totuutta: Kirjasta on jätetty pois hänen romanssinsa naisten kanssa, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun ottaa huomioon teoksen julkaisuajankohdan.

Erityisen paljon sepitettä on tietysti valemuistelmissa. Useampikin kirjoittaja on jäänyt kiinni keskitysleirimuistelmista, jotka ovat silkkaa satuilua. Misha Defonsecan holokaustimuistelma A Mémoire of the Holocaust Years (1997) ehdittiin jopa filmatisoida, ennen kuin selvisi, että kirja oli sepitettä. On julkaistu omakohtaisia kuvauksia huumehelvetistä: nimettömän tekijän kirja Ruohoa lunta (Go Ask Alice, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, Otava, 1985) oli kustantajan mukaan aito teinitytön päiväkirja, mutta tosiasiassa se olikin valistusmielessä sepitetty fiktiivinen tarina. Tietokirjoilta on vaadittu jo vuosia tarinallisuutta, mikä tarkoittaa, että tietokirjoja väistämättä rikastetaan fiktiolla. Jos oikeille historian henkilöille kehitellään tietokirjassa dialogia, kyse on totta kai sepitteestä. Silti tietokirjoja kaupitellaan täytenä totena. Autofiktioromaani taas saattaa olla hyvinkin lähellä todellisuutta, mutta sitä markkinoidaan fiktiona.

Olen opettanut omasta elämästä kirjoittamista useita vuosia. Mitä enemmän olen perehtynyt ilmiöön, sitä kiehtovammalta se vaikuttaa. Elämäntarinan kirjoittajia varten on olemassa jonkin verran opaskirjoja, mutta ne pysyttelevät alkeissa. Halusin kirjoittaa oppaan, joka menee syvämmälle aiheeseen ja palvelee kunnianhimoisia kirjoittajia, ja luin kirjaani varten paljon taustamateriaalia.

Oman tarinan kirjoittaminen ei ole yksioikoista silloinkaan, kun isoäiti kirjoittaa elämästään lastenlapsilleen. Tarina on aina yksi versio totuudesta, ei sinällään totta, mutta kirjoittaja voi olla vakuuttunut siitä, että se mitä hän muistaa on totuus. 

Toisaalta myöskään lähteisiin perustuva elämäkertateos ei aina ole totta. Elämäkerran lähteinä käytetään usein esimerkiksi kirjeitä, päiväkirjoja ja haastatteluja, jotka väistämättä värittävät totuutta enemmän tai vähemmän. Historiateoksen lähteinä saatetaan käyttää esimerkiksi sanomalehtiartikkeleita, jotka voivat olla puoluekannan värittämiä tai silkkaa sepitettä. 

Lisäksi menneisyyden hahmottaminen ja kuvaaminen vaatii aina rajaamista. Viime vuosikymmeninä on keskustelu paljon siitä, että museot rajaavat tiettyjen kansanosien kokemukset seinien ulkopuolelle. Museot ovat alkaneet huomioida niin sateenkaarihistoriaa kuin kolonialismin vaikutusta. Rajaaminen muuttaa totuutta väistämättä, kuva ei ole kokonainen, kun jotain jätetään pois. Jotkut omaelämäkerran kirjoittajat ovat jättäneet kirjastaan  pois ensimmäisen aviopuolisonsa tai työelämän mokailut. Jos liike-elämän vaikuttaja rajaa puolisonsa pois omaelämäkerrastaan, onko teos totta?

Kursseillani keskustellaan usein taiteellisesta vapaudesta. Miten paljon elämäntarinan kirjoittaja saa sepittää? Koska teos muuttuu fiktioksi? Yksioikoisia vastauksia ei ole olemassa. 

Yhdysvaltalaisessa memoir-genreä koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa käytetään termiä emotionaalinen totuus. Sisarukset voivat muistaa lapsuutensa eri tavalla, heillä voi olla aivan erilaiset käsitykset vanhemmistaan, mutta elämäntarinan kirjoittajalla on aina oikeus emotionaaliseen totuuteensa. 

Toisaalta myös emotionaalista vapautta suitsii laki: Käräjille voi päätyä niin kunnianloukkauksesta kuin yksityiselämää koskevan tiedon levittämisestä, vaikka se onkin Suomessa harvinaista. Painavampi seikka on kirjoittajan moraalinen vastuu. Sananvapaus oikeuttaa sanomaan mitä vain, mutta ei poista sitä, että kansalaisella on vastuu sanomisistaan. Sama koskee kirjoittamista – paitsi jos kirjoittaa vain itseään varten.

Taiteellisen vapauden rajoja tutkaillaan kiehtovasti The Observer -sanomalehden podcastissa The Walkers, joka kertoo Raynor Winnin memoir-teoksen The Salt Path (Penguin, 2018) taustoista. Winn kuvaa bestsellerissään miten kohtasi miehensä Mothin kanssa lukuisia vastoinkäymisiä, pariskunta menetti omaisuutensa ja Mothilla diagnosoitiin liikehäiriösairaus kortikobasaalinen rappeuma. Moth koki kuitenkin omien sanojensa mukaan ihmeparantumisen, kun pariskunta vaelsi 600 kilometriä Cornwallin rannikolla. The Observerin toimittaja Chloe Hadjimatheou selvitti, että Winnin teoksessa on hyvin paljon sepitettä. Penguin mainostaa silti kirjaa edelleen tositarinana. Hadjimatheou on tehnyt aiheesta myös tv-dokumentin, Winn taas syyttää Hadjimatheouta valehtelusta. Lausunnossaan Winn sanoo, että tarina on ”honest recollection”, eli se perustuu rehellisille muistikuville. Ajatus rehellisistä mielikuvista on melkeinpä oksymoron, sillä muistot ovat aina vähintään subjektiivisia ja yleensä myös epäluotettavia.

Memoir-genren suosion syyksi on sanottu, että ihmiset haluavat lukea tositarinoita. Lajityyppiin kuuluvat teokset ovat kuitenkin vahvasti kaunokirjallisia, eikä ole yksiselitteistä, ovatko ne edes tositarinoita. Osa genren klassikoista muistuttaa perinteistä romaania, kuten Mary Karrin Valehtelijoiden kerho (suom. Jaana Iso-Markku, Otava, 1998) tai Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli. 

McCourtin teos on kirjallisilta ansioiltaan korkeatasoinen ja teos voitti Pulitzer-palkinnon omaelämäkerta-kategoriassa, mutta kirjailijaa on syytetty valehtelusta. McCourtia on arvosteltu varsinkin siitä, ettei hänen äitinsä todellisuudessa ollut samanlainen kuin kirjan äiti – pienessä Irlannissa kun kaikki tuntevat toisensa, Limerickistä puhumattakaan. Ikätoverien mukaan McCourtin äiti Angela oli paljon ahkerampi ja sinnikkäämpi kuin kirjan äiti. Angela itse oli sitä mieltä, että kirja on ”kasa valheita”. McCourt on itse määritellyt, että muistelma on kirjoittajan ”vaikutelma” omasta elämästään. Tätä nykyä Limerickissä järjestetään turisteille Seitsemännen portaan enkeli -kävelykierroksia, joten ehkä paikalliset ovat hyväksyneet sen, millaisen kuvan teos antaa Limerickistä. (Toisaalta turisteille järjestään myös fiktioon liittyviä kävelykierroksia esimerkiksi Dickensin romaanien tapahtumapaikoille Lontoossa.)

Tositarinoiden jano ulottuu myös romaaneina julkaistuihin teoksiin. Arvostellessaan Sanni Isometsän teoksen Katoamiskertomus (S&S, 2026), Helsingin Sanomien Eleonora Riihinen totesi: ”Katoamiskertomus edustaa niin sanottua memoir-genreä, jossa kirjoitetaan rajatusti jostain oman elämän tapahtumasta tai teemasta kaunokirjallisia keinoja käyttäen.” Kustantaja on luokitellut teoksen romaaniksi, kirjastossa teos on luokassa 84.2, eli suomenkielinen kertomakirjallisuus. Helsingin Sanomien kritiikistä ei käy ilmi, onko Riihinen päätellyt omin päin teoksen memoir-genreen kuuluvaksi, vai onko hän kuullut ensin kirjailijan tekevän niin. Takansi-podcastissa Isometsä määrittelee itse, että teos on ”lyyrinen memoir”. 

Anglomaerikkalaisella kirjallisuuskentällä memoir-genreen kuuluu oleellisesti kirjoittajan ja lukijan välinen sopimus siitä, että vaikka teos hyödyntää kaunokirjallisia elementtejä, se on pääpiirteiltään totta, ei fiktiota, mutta suomalaisessa keskustelussa halutaan selvästi erottaa memoir muistelmagenrestä. 

Angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa memoir-lajityyppiin kuuluu hyvin erilaisia teoksia, haamukirjoittajan tekemistä julkkismuistelmista Maggie Nelsonin teoksiin. Nelsonin teos Argonautit (2015) on luokiteltu memoir-genreen, kun taas teos Sinelmiä (2009) on monien yhdysvaltalaisten kriitikoiden mukaan esseen ja muistelman hybridi. Helmet-kirjastojen luokituksessa Argonautit on muistelma ja Sinelmiä kaunokirjallisuutta. Toisaalta Argonauttien katsotaan edustavan myös autoteoria-genreä, jossa memoir yhdistyy kulttuurikriitiikkin, filosofiaan ja kriittiseen teoriaan. Autoteoriateokset luetaan luovan tietokirjallisuuden sisään, tosin englannin termi creative nonfiction on ehkä moniselitteisempi.

Kun kirjailijakollegoiden kanssa keskustelee kirjallisuuden luokituksista, moni ilmoittaa ykskantaan, että luokittelu on täysin turhaa. Moni tuntuu hermostuvan tai jopa suuttuvan siitä, että heidän teoksiaan yritetään saada sopimaan tiettyyn luokitteluun. Tiedostan, että luokittelu palvelee parhaiten markkinavoimia ja kirjastoja, mutta silti luokittelussa on jotain kiehtovaa. Kirjoittaminen ja lukeminen nojaavat kirjoittajan ja lukijan väliseen sopimukseen, ja luokittelu määrittää kirjaan kohdistuvia odotuksia – hyvässä ja pahassa. 

Tietokirjallisuuden saralla eräs suosittu lajityyppi on tosirikosgenre, mutta koko määritelmä tuntuu paradoksaaliselta. Jos rikollinen kertoo itse rikoksistaan, onko hän luotettava kertoja ja onko tarina totta? Jos tosirikoskirjailija sepittää murhan uhreille tunteita ja ajatuksia, onko enää kyse tietokirjasta? Autofiktio-luokittelu virittää lukijan odotukset siihen suuntaan, että kyseessä on ainakin osittain totuuden nojaava teos. Toisaalta myös kaunokirjallisissa teoksissa on lähes aina mukana omaelämäkerrallisuutta: sanotaan, että Tolstoi kuvasi Anna Kareninan (1878) Levinissä itseään.

Määritelmä omaelämäkerrallinen romaani tuntuu jääneen autofiktio-termin jalkoihin jo vuosia sitten. 

Vielä 1980-luvulla käytössä oli myös määritelmä tunnustusromaani, jota Suomessa edustivat esimerkiksi Christer Kihlman, Teuvo Saavalainen ja Märta Tikkanen. Tunnustusromaaneissa pöllytettiin omakohtaisista lähtökohdista käsin keskiluokan arvoja ja elämäntapaa, ja osa teoksista oli omana aikanaan todellisia kohukirjoja. Tunnustusromaanin kertoja tuntuu usein epäluotettavalta, hän kertoo tarinaa, jota värittää hänen oma traumansa tai katkeruutensa. Tunnustusromaani keskittyi tabuaiheisiin kuten alkoholismiin, seksuaalisuuteen, itsemurhaan tai yhteiskunnalliseen ulkopuolisuuteen. 

Yhdysvalloissa puhuttiin 1950–1960-luvulla tunnustuksellisesta runoudesta. Lajityyppiä edustivat esimerkiksi Robert Lowell, Sylvia Plath ja Anne Sexton. Tunnustusromaanien ja -runouden aihepiiriin kuuluvat asiat eivät oikeastaan enää ole tabuja, kun somevaikuttajatkin avautuvat itsemurhayrityksistään ja seksuaalisuudestaan – tosin siten, että kerrontaa ei ole haudutettu minkäänlaisen taiteellisen näkemyksen kautta.

Memoir-genreä tutkiessani olen välillä miettinyt, mistä johtuu, ettei lajityyppi ole Suomessa suositumpi, vaikka meillä muutoin omaksutaan nopeasti angloamerikkalaisen kirjallisuuden trendejä. Johtuuko se siitä, että väestöä on melko vähän ja piirit ovat pienet? Autofiktiossa fiktio kuitenkin tarjoaa verhon, jonka taakse kirjoittaja voi osittain suojautua. 

Koska memoir-genre sisältää lupauksen siitä, että tapahtumat ovat ainakin pääosin totta, kirjoittaja on paljaampi. Frank McCourt kirjoitti Seitsemännen portaan enkelin asuttuaan pitkään Yhdysvalloissa – olisiko hän pystynyt kirjoittamaan juuri sen teoksen, jos olisi elänyt arkeaan Limerickissä?

Tuntuu myös, että ongelmana on terminologia. Merete Mazzarella on julkaissut useita teoksia, jotka olisivat Yhdysvalloissa todennäköisesti memoir-genreen kuuluvia, mutta Suomessa niistä puhutaan sitkeästi esseekokoelmina. Onko essee fiinimpi määritelmä kuin muistelma?

Memoir-genre tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia erilaisille hybdridimuodoille. Eräs esimerkki kaunokirjallisuuden keinoja hyödyntävästä hybridimuistelmasta on Vladimir Nabokovin loistava teos Puhu, muisti (suom. Juhani Jaskari, Gummerus, 1989, alunp. 1951), joka on kirjailijan itsensä mukaan sekoitus romaania ja muistelmateosta. Nabokov järjesti muistonsa temaattisesti, ei kronologisesti ja ”oikeiden” muistojen seassa on fiktiivisiä katkelmia. Hän kuvaa muistojen häilyvyyttä sekä lyyrisellä että analyyttisellä proosalla. Nabokov tutkii teoksessaan muistelmien perimmäistä ongelmaa, muistojen häilyvyyttä ja aukkoja. 

Muistamisen usvaisuus konkretisoituu lapsuusmuistoissa. Pienen lapsen aivot eivät ole niin kehittyneet, että varhaislapsuudesta jäisi muistikuvia. Taaperoikäisellä ei ole myöskään kielellistä kompetenssia, jota tarvitaan muistojen luomiseen. Muistaminen on tarinankerrontaa, ihminen kertoo muistojaan itselleen. Lapsuusmuistojen rakentumiseen voi vaikuttaa myös ihmisen persoonallisuus ja se, millaisessa kulttuurissa hän kasvaa. Yhteisöllisessä kulttuurissa kasvaneella saattaa olla enemmän lapsuusmuistoja kuin ihmisellä, jolla ei ole ollut lapsuudessaan yhteisöä ympärillään. Nabokov kuvaa lapsuuden amnesiaa ja muistikuvien sumuisuutta lyyrisesti ja assosioivasti.

Maggie Nelsonin teosta Sinelmiä on sanottu hybridiksi, koska se yhdistelee muistelmaa, filosofiaa, tieteellistä kirjoittamista ja kaunokirjallisia keinoja. Rebecca Solnitin The Faraway Nearby (Viking Books, 2013) on assosioiva, kerroksellinen memoir-teos, jossa Solnit kirjoittaa elämästään esimerkiksi esineiden, kuten aprikoosien ja peilien, kautta. Teos sekoittelee matkakertomuksia, proosarunoa sekä myytti- ja satuanalyysiä. Carmen Maria Machadon teos In the Dream House sekoittaa lähisuhdeväkivallan kuvaukseen satujen ja kauhun elementtejä. Jenny Erpenbeckin Kein Roman (2018) on omaelämäkerrallinen kokoelma autobiografisia tekstejä. Englanninkieliselle käännökselle on annettu lisämääre A Memoir in Pieces, vaikka saksalaisen version alamääre on Texte und Reden, tekstejä ja puhetta. Onko Erpenbeckin teos siis yhdellä kielellä muistelmateos ja toisella ei?

Kun kirjoitin opaskirjaa oman elämäntarinan kirjoittamisesta, yritin löytää teoksia, jotka veisivät hybridimuodon vielä pitemmälle. Hybriditeoksessa olisi mahdollista sekoittaa vaikkapa kirjeitä, muistilappuja, reseptejä ja epikriisejä, mutta en löytänyt sellaisia teoksia. Lukisin mielelläni memoir-genreen kuuluvan hybriditeoksen, joka yhdistelisi vaikkapa kuvakollaaseja ja tekstiä. Ehkä tällaisia teoksia ei juuri julkaista, koska lopputulos olisi kustantajien mielestä epäkaupallinen?

Harrastan itse kollaasien tekoa ja tuntuu, että ne kuvastavat osuvasti muistojen luonnetta, sillä muistot ovat usein yhtä silppua, katkelmia ja soiroja. Muistikuvat ovat luonteeltaan palimpsestisia, ne kerrostuvat päällekkäin ja vanha paistaa uuden läpi.

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Nina Pitkänen.