Essee

Kurotan kohti sitäkin, mitä en tunne

”Keksittyä” kirjallisuutta ei voi lajina julistaa vanhentuneeksi. Mielikuvitus on erottamaton osa ihmisen ajattelua ja keino tutkia myös todellisuutta.

”Kirjoita siitä, minkä tiedät.” Harva kirjoittava ihminen on välttynyt kuulemasta tätä neuvoa. Harva neuvo on myöskään toistuessaan ärsyttänyt minua samalla tavalla, vaikka siinä oma järkensä onkin.

Kuten moni muu nuori lukija useassa sukupolvessa, törmäsin ohjeeseen ensi kerran Louisa M. Alcottin Pikku naisissa (1868, suom. 1916). Luin klassikkosarjan alakoululaisena, eikä 1980-luvulla vielä tunnettu termiä mansplaining, miesselittäminen. Muistan vain avuttoman kiukkuni tarinan edetessä vaiheeseen, jossa aikuistunut Jo, sisarparven luova voimanpesä, aloittelee kirjoittajan uraansa. Professori Bhaer, ystävä ja tuleva rakastettu, tyrmää sensaationhakuiset murhatarinat, joilla Jo ansaitsee leipänsä. Nuorten naisten mielet turmelevien kertomusten sijasta tämän tulisi kirjoittaa siitä, minkä tuntee.

Jo on pohjimmiltaan samaa mieltä arvostamansa miehen kanssa, vaikka ensin pahastuukin. Vanhemman auktoriteetin moralisointi tuntui silti lapsena kauhealta. Entä jos Jo olisi nimenomaan tykännyt tehdä niitä arveluttavia tarinoitaan, eikä moraalisesti soveliaampaa, omakohtaista perhetarinaa? Miksei hän olisi saanut kehittyä kirjailijana omaan tahtiinsa?

Ärsytti varmaan siksikin, että kirjoitin tuolloin itse tarinoita, joissa esiintyi pääkalloja, linnojen seiniin muurattuja puolisoita, kadonneita kirjekyyhkyjä ja englantilaismetsistä löytyviä muinaisia kalliokirjoituksia. Luonnollisestikaan minulla ei ollut näihin mitään omakohtaista kosketuspintaa, mutta kirjoituskoneella naputtelu oli hauskaa. Lukijanakin ahmin hanakammin kirjoja, joissa oli jotain outoa, erilaista ja arjen ylittävää, kuin niitä, jotka kertoivat ”nykynuorten omasta elämästä”.

Sittemmin olen tajunnut, ettei neuvo ihan tyhmä ole. Oman äänen löytämisessä voi auttaa, kun kirjoittaa jostakin, mikä on perin pohjin tuttua. Ja jos kirjoittaa huonosti tuntemastaan aiheesta ulkoisen paineen tai näyttämisen halun vuoksi, vailla valmiutta tehdä taustatutkimusta, lopputuloksesta voi tulla epäuskottava, teennäinen tai nolo.

Silti jokin minussa yhä karsastaa ohjetta, kun sitä käytetään liian jäykästi, niin että se alkaa määrittää sallittuja aiheita ja kapeuttaa kirjoittajan liikkumavaraa. Se voi tuottaa turhia pelkoja ja pidäkkeitä. Mistä minä muka mitään tiedän? Latteimmillaan ohjetta tulkitaan siten, että on parasta ammentaa vain omista kokemuksista. Se on turvallisempaa kuin kääntyä kohti ulkomaailmaa, tutkimaan kaikkia muita kiinnostavia asioita.

Voi toki olla toimiva ratkaisu käyttää omaa elämäänsä aineistona tai kirjoittamisen kiintopisteenä, suoraan tai vähän muunnellen. Monet tekevät sen kiinnostavasti. Mutta jos kaikki tekisivät niin ja vain niin, kirjallisuudesta tulisi yksipuolisempaa. Ainakin meillä saattaisi olla yhä enemmän teoksia, joissa on ahdistuneita akateemisia kirjoittajahahmoja, jotka kelailevat identiteettiään, suhteitaan, arkisia havaintojaan ja kohtaamisiaan kirjallisuustapahtumissa. (Ja tietysti tuonkin voi tehdä kiinnostavasti!)

Kuvittelu voi auttaa kertomaan maailmasta ja ihmisistä tavalla, joka ei vain toista jo tapahtunutta.

Omakohtaista kirjoittamista lienee ollut niin kauan kuin on kirjoitettu, mutta viime vuosina kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta on väännetty aivan erityisesti. Autofiktiobuumia ja siitä käydyn keskustelun ristiriitaisuuksia käsittelee monipuolisesti esimerkiksi kirjailija Hanna Ryti tuoreessa Kirjailija-lehden esseessään. Hän tuo esiin, miten kirjoilta odotetaan totuudellisuutta ja niitä luetaan tekijälähtöisesti, mutta samalla omakohtaisuus johtaa usein syytöksiin narsistisesta navankaivelusta.

Toimittaja ja kirjailija Iida Sofia Hirvonen puolestaan kuvasi kolumnissaan Imagessa viime joulukuussa, millaiseen kiemurteluun tilanne johtaa. Kirjoja myydään vihjauksilla aiheen omakohtaisuudesta, mutta toisaalta kielletään kirjailijan kirjoittavan omista kokemuksistaan. ”Erillinen varmistelu, että fiktio on sitten fiktiota, silloinkin kun ’kertoja muistuttaa kovin paljon kirjailijaa itseään’, on sosiaalisen median ja kohujen ajassa ymmärrettävää varovaisuutta”, Hirvonen kirjoittaa.

Monet kirjoittajat siis kärvistelevät odotusten ristipaineessa. Samaan aikaan jotkut ovat sitä mieltä, että aika nyt vain on ajanut perinteisen romaanin ja kuviteltujen hahmojen ohi. Esimerkiksi englantilainen kirjailija Rachel Cusk on esittänyt, että autobiografiasta on tulossa yhä enemmän kaiken taiteen ainoa muoto. Cusk kertoi Guardian-lehdelle jo vuonna 2014 alkaneensa kokea fiktion teennäiseksi ja noloksi. Oli alkanut tuntua naurettavalta keksiä joku ”John” ja ”Jane” ja laittaa heidät tekemään asioita. (Koska aiempi suoran omaelämäkerrallinen kirjoittaminen taas oli tuottanut viharyöpyn, oli keksittävä uusi tapa kirjoittaa. Cuskin paljon huomiota saaneessa romaanitrilogiassa minäkertoja muistuttaa kirjailijaa itseään mutta antaa enimmäkseen kohtaamiensa ihmisten puhua.)

Helsingin Sanomille Cusk sanoi toukokuussa 2019, että nykyromaaneiden ”iso moraalinen ongelma” on, että ne nojaavat sellaisen tiedon oletukseen, joka ei ole yksilön saavutettavissa. Emmehän voi tietää toisten sisäisestä maailmasta. Kritiikki jatkui lehden viime maaliskuisessa haastattelussa, jonka mukaan Cuskin lähtökohta kirjoittamisessa on mielikuvituksen sijaan autenttisuudessa.

Keskustelu on palauttanut mieleeni kauan sitten kuullun kommentin ihmiseltä, joka vältteli kaunokirjallisuutta: hänestä tuntuisi oudolta tuhlata aikaa ”keksittyihin juttuihin”. Joitakin vuosia sitten samantapaisia lausuntoja alkoi kuulua myös ihmisiltä, jotka kyllä lukevat. On kuulemma niin paljon niin hyvää autofiktiota ja esseitä, että puhtaasti fiktiivinen kertomakirjallisuus on alkanut tuntua vähän pöhköltä.

Jokin tässä hämmentää minua. Jos lukija ei nauti kuvitelluista tarinoista, ei siinä mitään – löytyy muutakin. Tai jos kirjailijalta ei irtoa keksittyjä juttuja, sopii kaikin mokomin kirjoittaa toisin. Tapoja lienee yhtä monia kuin kirjailijoita. 

Siitä vain en saa kiinni, että kuvittelu, ikiaikainen ominaisuutemme, voisi yhtäkkiä tässä ihmiskunnan historian pisteessä muuttua taiteen keinona käyttökelvottomaksi. On tietenkin oltava tarkkana, millaisten henkilöiden tarinoita yrittää kertoa, millä rahkeilla ja miten sen tekee, mutta keksimisen moralisointia ylipäätään on vaikea ymmärtää aikana, jona vapaa taide saa muutenkin puolustaa paikkaansa. Riittää, että media janoaa tosipohjaisuutta eikä ole niinkään kiinnostunut kirjoista kuin niiden kirjoittajista.

Osa ihmisistä tuntuu käsittävän mielikuvituksen vain fantasiamaailmojen rakenteluksi. Silläkin on paikkansa, mutta kuvittelukykyä tarvitaan myös todellisuuden hahmottamiseen. Kuvittelu voi auttaa kertomaan maailmasta ja ihmisistä tavalla, joka ei vain toista jo tapahtunutta. Se, tavoittaako kertomus sitten lukijan mielestä jotain aitoa ja oikeaa, liittyy moninaisiin kerronnallisiin ja kielellisiin seikkoihin ja mieltymyksiin – ei niinkään siihen, ovatko asiat faktisesti tapahtuneet.

Eikä tosipohjaisuus tuota automaattisesti parempaa kirjallisuutta, jos kirjoittaja ei jaksa vaivata luovaa mieltään. Kirjailija Tuomas Aitonurmi pohti blogissaan vuonna 2020, ettei omaelämäkerrallisuuden tarvitse tarkoittaa kuvittelukyvyn loppua: ”Jos elämästään kirjoittavat haluavat lakata kuulemasta ’kirjallinen selfie’ -tyylisiä vähättelyjä, heidän kannattaa keksiä teksteihinsä jotain lisää, uutta, sellaista mistä syntyy enemmän tasoja ja rakentuu anteeksipyytelemättömiä taiteellisia teoksia.”

Jos ihan oikeasti pitää pysytellä tosiasioissa, niinkin itsestäänselvältä tuntuva lähde kuin omat muistot tulee oitis hylätä. Nehän ovat kyseenalaista aineistoa, moneen kertaan muuntunutta ja tulkinnanvaraista!

Olen lukenut autofiktiota, joka lähtee lentoon, kun kirjoittaja ei jumitu minäkertojansa ahtaaseen ajatusmaailmaan ja tyydy selostamaan tämän kokemuksia, vaan jollain tapaa onnistuu saamaan myös sopivaa etäisyyttä itseensä. Vastaavasti olen lukenut autofiktiota, jossa minäkertoja kiertää kehää samojen vaillejäämistensä ja ärsytystensä ympärillä, ilman yritystä katsoa laajemmalle tai asettua edes hetkeksi toisten asemaan. Siis vähän kuvitella. (Ja taas: itsekeskeinen narina voi olla tyylikeino. On makuasia, milloin se toimii.)

Siitä ei pääse mihinkään, että emme voi tavoittaa toisten ihmisten tai vaikkapa toislajisten eläinten kokemusmaailmaa. Myös tietomme menneiden aikojen ihmisistä on auttamatta vajavaista. Mutta onko lopputulos – arjessa, yhteiskunnassa tai taiteessa – parempi, jos ei edes yritä? Herää myös kysymys, kuinka hyvin lopulta tunnemme edes itsemme ja kuinka paljon vain kuvittelemme. Jos ihan oikeasti pitää pysytellä tosiasioissa, niinkin itsestäänselvältä tuntuva lähde kuin omat muistot tulee oitis hylätä. Nehän ovat kyseenalaista aineistoa, moneen kertaan muuntunutta ja tulkinnanvaraista!

Kirjailija Toni Morrison kertoi vuonna 2013 New Yorkin pääkirjastossa videoidussa haastattelussa sanovansa aina opiskelijoilleen: ”Tiedän, että olette kuulleet koko elämänne, että kirjoittakaa siitä, minkä tiedätte. Minä olen täällä kertomassa teille, että te ette tiedä mitään. Älkää siis kirjoittako siitä, minkä tiedätte. Keksikää jotain muuta.”

Maailmamme ylipäätään tapahtuu vain osin oikeasti, huomauttaa filosofi Stephen T. Asma kirjassaan The Evolution of Imagination (The University of Chicago Press, 2017). Iso osa sisäisistä kokemuksistamme koostuu asioista, jotka ovat melkein tai ehkä tai jos. Mahdollisuuksista, siitä, mitä voisi olla. Luovuus pystyy ylittämään eletyn ja koetun ja tuottamaan jotakin uutta.

Mielikuvitus ei siis ole aikakauteen tai trendeihin sidottu tekniikka, väline tai keino. Se on erottamaton osa ihmismieltä, kaikkea kokemista ja olemista.

Asman mukaan myös tieteen käsitys mielikuvituksesta on ollut turhan kapea. Filosofit ovat pitäneet mielikuvitusta jonkinlaisena rationaaliselle ajattelulle alisteisena, ”heikompana” tietämisen tapana. Improvisoiva mielikuvitus ei kuitenkaan ole vain kognitiivista toimintaa, ”ajattelua”. Se on monien eri aivoalueiden laaja-alaista yhteistyötä ja suurelta osin myös kehollinen ja tiedostamaton prosessi, joka hyödyntää niin sisäistä kuin ulkoista maailmaa.

Ehkä juuri jonkinlainen yliälyllistävä käsitys mielikuvituksesta tuottaa harhan, että kirjailija istuisi työpöytänsä ääreen ja alkaisi mekaanisesti sepittää: olisi tällainen tyyppi ja sitten se tekisi näin. Mielikuvitus toimii usein paljon kokonaisvaltaisemmin ja samalla huomaamattomammin. Teksti vain vie. Syntyy uusia yhteyksiä ja mielikuvia – oli kyse sitten ”keksitystä” tai tosipohjaisesta sisällöstä. Tai kesken kävelyretken tai tiskaamisen jostain pulpahtaa tilanne, kuva tai hahmo, johon on tartuttava.

Kuvittelu ja mielen vapaa harhailu ovat sukua unennäölle. Sekään ei vain kertaa koettua, vaan tuottaa kaikesta mieleen tallentuneesta uusia yhdistelmiä, jotakin mitä ei ennen ollut olemassa. Valvemieleni ei luultavasti olisi keksinyt ajatella, että voisi olla lasinen mies, jonka ranka koostuu Karhu-oluttölkeistä, tai että Mellunmäki on päätetty lakkauttaa ja sen tilalle on istutettu salaattia. (Ei sillä, että juuri nämä esimerkit olisivat hyödynnettävissä yhtään missään, mutta nytpä nekin ovat mahdollisuuksina mieleni sisällä.)

Kaikki, mikä on olemassa, on ”totta”. Ajatukset, kuvitelmat ja unet ovat olemassa. Tunnen ajatukseni, kuvitelmani ja uneni. Jos siis on kirjoitettava siitä, minkä tuntee, enkö voi käyttää vapaasti aineistona myös niitä? Vai onko autenttista kirjoittaa vain siitä, miten tässä tällainen kaltaiseni keski-ikäinen hiirulainen nyt keittiönpöydän ääressä ajattelee tätä kaikkea? Huomaan, että minussa nousee vähän lapsellinenkin uhma: vielä minä kirjoitan oikein suuruudenhullun maailmanselitysromaanin!

Hiirulaisuus johdattaakin nyt takaisin klassikoiden pariin: Emily Brontën Humisevaan harjuun (ensipainos salanimellä Ellis Bell 1847, suom. 1927). On ihmetelty, miten tiukasti kotiympyröissä pysytellyt, kokematon nuori kirjailija kykeni kirjoittamaan niin villin ja intohimoisen teoksen. Nainenkin vielä! Brontën elämästä tehty biofiktiivinen elokuva Emily (2022, käsikirjoitus ja ohjaus Frances O’Connor) tarjosi arvoitukseen ällistyttävän banaalin ratkaisun: inspiraation lähteenä olikin tietysti kiihkeä salattu suhde.

No, jos kerran kirjoissa, niin tietysti myös elokuvissa saa keksiä juttuja, ja leffa viittaa kintaalla monelle muullekin faktalle. Silti tekee mieli kysyä, miten onnistunut juuri tämä taiteellinen valinta oli: Miksi on niin vaikea ajatus, että hurjan tarinan voisi kirjoittaa ihminen, jolla on päällisin puolin rajattu ja tylsä elämä? Slate Magazinen kulttuurikolumnisti Laura Miller totesi analyysissään selityksen olevan sikäli turha, että eihän kirjan loistokkuus edes perustu realismiin. Latteaa näkemystä kuvaa sekin, että siinä missä Brontën sisarukset ruokkivat ilmaisuaan pitkälti lukemalla, elokuvassa kirjoja tuskin edes vilahtaa.

Kirjoitan itse romaania, jonka käynnistely on ollut hidasta ja tahmeaa. Apurahahakemuksia varten tehdyt suunnitelmat alkoivat nopeasti kuulostaa vierailta, en tuntenut niitä enää omikseni. Vähitellen olen alkanut ymmärtää, mistä kiikastaa. Arkeni on täynnä töitä, joita teen, koska pitää. Jos sitten tietoisesti ajattelen, millainen kirja minun ”pitäisi” kirjoittaa, sekin muuttuu velvollisuudeksi, jota kohtaan tunnen pian vastenmielisyyttä. Ajaudun miettimään kirja-alan tilannetta, julkaistavan kirjallisuuden tyylilajeja ja aihekirjoa, sitä kuka on kirjoittanut mistäkin ja onko aiheeni liian lähellä jotakin jo tehtyä. Ja pahin virhe: mietin vastaanottoa. Ulkoiset ja sisäiset odotukset yhdessä aiheuttavat totaalijumin.

Miksi on niin vaikea ajatus, että hurjan tarinan voisi kirjoittaa ihminen, jolla on päällisin puolin rajattu ja tylsä elämä?

Tietopuolen töideni vuoksi kannan myös painolastina eräänlaista asiapenttiyttä. Haluan tietää ja varmistaa kaiken. Journalismissa todenpitävyyden vaade on ehdoton: ei saa sepittää pienintäkään yksityiskohtaa. Kaunokirjoittamiseni taas tuntuu helpottuvan aina, jos vain suinkin pystyn karistamaan tuon asenteen, kirjoittamaan uteliaasti ja vapaasti.

Ehkä siksi olen myös lukijana viime vuosina aktiivisesti hakenut kaunokirjallisuutta, jossa korostuu kuvittelun voima. Olen lukenut esimerkiksi Jennifer Egania, Emily St. John Mandelia ja Rachel Kushneria – kaikki mestareita punomaan monikerroksisia juonia ja luomaan henkilögallerioita. Olen toisaalta ihaillut vaikkapa Kristina Carlsonin aivan erilaisia mutta taidokkaita pieniä kirjoja, joissa hypätään 1800-luvulla eläneen jäkälätutkijan tai 1100-luvun kiinalaisen hovieunukin nahkoihin tai annetaan kollektiivinen kertojanääni kokonaiselle kylälle naakkaparvineen. Jeanette Winterson taas kirjoittaa yhtä kirkkaasti ja todesti, olivat lähtökohtana sitten omat kokemukset, myytit tai Shakespearen näytelmä.

Luin myös noin 35 vuoden tauon jälkeen uudelleen Ursula Le Guinin Maameren tarinat (suom. Kristiina Rikman, 1976). Keksittyjä juttuja, kyllä, mutta aikuiselle lukijalle fantasiamaailman kytkös tämänkin hetken todellisuuteen avautui ilmeisenä: maailman tasapaino on hauras ja suuria voimia on käytettävä harkiten. Muistin, miten parhaat kertomukset toimivat omillaankin, mutta sanovat samalla jotakin itseään isompaa.

Ja sitten viime syksynä oma työni sai sysäyksen eteenpäin hiukan hassulla tavalla. Sairastuin ja viruin päivätolkulla reporankana. Yhtenä päivänä korkeassa kuumeessa aloin pyöritellä romaanipyrkimyksiäni. Äkkiä ajatuksia ja lauseita pulppusi. En jaksanut ryhtyä kirjoittamaan, enhän jaksanut edes istua. Tartuin puhelimeeni ja avasin sanelimen. Syntyi muutaman minuutin monologi, jonkinlainen synopsis.

Myöhemmin kaivoin äänitteen puhelimeltani ja litteroin sen. Siinä oli yllättävän paljon tolkkua. Näkyni eivät varmasti sellaisenaan päädy kirjaan, mutta kuumehoureisen tajunnanvirran arvo oli siinä, että se paljasti pidäkkeettä, millaiset asiat ja teemat vetävät minua oikeasti puoleensa. Sitten tein vielä listan otsikolla ”Juuri nyt kiinnostaa”. Kirjasin siihen ranskalaisilla viivoilla kaikenlaista logistiikasta ja satamakonteista merihirviöihin, avaruuteen ja hormoneihin. On myös kohtia kuten ”halu kokea ja halu olla kokematta mitään”, ”miten kaikki toimii” sekä ”sattumat, järjestys ja kaaos”. Ei se mikään suunnitelma ole, mutta muistutus itselle: mieti nyt, mitä kaikkea on.

Lopuksi haluaisinkin muotoilla vanhan ohjeen ainakin itselleni uudelleen: Älä kirjoita vain siitä, mistä jo tiedät, mutta tiedä, mistä kirjoitat. Kaikkein omakohtaisinta on kirjoittaa vilpittömästi niistä asioista, jotka vetävät vahvimmin puoleensa. Suodata ne lävitsesi, kerro niin kuin juuri sinä kerrot ja käytä apuna kaikkea, minkä tiedät ja tunnet. Saatat epäonnistua, mutta väkisin vääntämällä epäonnistut varmemmin.

Kirjoittaja

Anna Tommola

Anna Tommola on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut sekä tieto- että kaunokirjallisuutta. Häntä kiinnostavat hyvin suuret ja hyvin pienet asiat, mieli, kieli, tiede ja elämän monimuotoisuus. Kuva: Susanna Kekkonen.