Mutapelto
Kaikki muut vietti syyslomaa jossain Lontoossa, Kreetalla tai kylpylässä. Koska meillä ei Lennin kanssa ollut rahaa eikä tekemistä, pelattiin yötä päivää. Lennin mutsi, Tarja, teki siihen stopin. Se väitti, että me tarvittais raitista ilmaa. Mihin muka? Ja lisäks se valitti, että meidän silmät seisoi päässä liiasta pelaamisesta. – No, missä niitten sit pitäis seistä? kysyin Tarjalta ja jatkoin vihollisten teurastamista. Mihin Lenni sanoi, että varmaan pers… siis ahterissa, ja että Tarja oli itse yks perseensilmä.
Silloin Tarja alkoi kirkua. Ja voin kertoo, että siitä äänestä sai kylmät väreet. Me ei silti luovutettu, Lenni työnsi mutsinsa ulos ja pisti tuolin selkänojan ovenkahvan alle. Jatkettiin räiskimistä. Yhtäkkiä peli pimeni kokonaan. Tarja oli katkaissut sähköt. Törkeetä. Sit se vielä rullasi pihan kautta ikkunan taakse raivoamaan. Tarja uhkasi, että mä saisin ikuisen porttikiellon niille, jos pään aukominen jatkuisi.
– Lenni ja Petrus, teillä on huono vaikutus toisiinne! Painukaa ulos tuulettumaan! Tarja karjui.
Tarja onneks leppyi yleensä nopeasti. Päinvastoin kuin eno, joka merkkasi puhelimen taulukkoon kaikki mun tekemät virheet. Isoista meni koko kuukausiraha, pienemmistä viis euroo per moka. Kun mun kuukausiraha oli vaan kakskyt euroo, en saanut koko summaa suunnilleen koskaan.
Enon mielestä Tarjan rikkaruohoja rehottavasta pihasta näki, miten leväperäinen kasvatus Lennillä oli. Levää perässä? Vai leveä perä? Sama se. Mun eno oli itse täys mulkku. Mutta ei siitä sen enempää. Vielä. Sen voin sanoa, että asuisin mieluummin Tarjalla ja Lennillä, jos saisin valita. Mutta se pilkunnus… siis mun eno, oli mun huoltaja.
Kello oli jotain kolme. Oli tylsä, harmaansumuinen sää. Fillaroitiin vähän ympyrää kylillä. Kaikki oli pystyyn kuollutta. Ohi ajava dösäkin tyhjää täynnä. Ajattelin, että nyt olis murtovarkailla hullut päivät, mammuttimarkkinat, black friday ja jouluale yhtä aikaa. Toisaalta hienoimmat kämpät, esim. enon steriili luksustalo, oli varustettu murtohälyttimillä ja valvontakameroilla.
Tarja onneks leppyi yleensä nopeasti. Päinvastoin kuin eno, joka merkkasi puhelimen taulukkoon kaikki mun tekemät virheet.
Me ei keksitty mitään tekemistä. Ooteltiin vaan, että Tarja leppyis ja päästäis takas sisään pelaamaan.
Sit huomattiin, että Mirjamilla oli keittiössä valot ja mersu pihassa. Mirjami oli kiva eläkeläinen, joka lelli meitä aina. Tarjosi usein keksejä ja mehua, kun käytiin moikkaamassa sitä. Joskus se maksoi pienen palkkion, jos leikkasin kesällä sen nurtsin tai tein talvella lumityöt.
Nyt ei ehditty edes painaa ovikelloa, kun Mirjami ryntäsi ovesta ulos. Se kiroili aivan helvetisti, vaikka yleensä se oli aina hyvällä tuulella. Sen harmaat letit roikkui pipon alta, teipillä korjatut silmälasit oli vinossa. Ja pitkissä jaloissa sillä oli kuraiset kumisaappaat.
Ei Mirjamilla mun mielestä ollut haulikkoa vielä siinä vaiheessa.
– Tulkaas jäpikät tsiigaamaan! Mirjami komensi ja nappasi talon kulmalta lapion mukaansa. Arvelin, että se oli menossa rottajahtiin.
Mirjami harppoi edellä. Vinon pihasaunan takana alkoi ryteikköinen pelto. Pellon keskellä kulki voimalinja ja syvä oja. Joskus alakoululaisina pludattiin Lennin kanssa ojaan kainaloita myöten. Silloinkin eno sai hirveen paskahalvauksen ja desinfioi ensin mut ja sitten koko kämpän uimalasit ja kasvomaski päässä, kumihanskat kädessä. Sillä oli bakteerikammo, vaikka se yritti esittää rentoa ja nuorekasta bisnesmiestä. Eno omisti suuren kuntosaliketjun, Fatmurder Oy:n. Siihen vähän golfia, liikeneuvotteluja ja seuralaispalvelusta yks Katja, jos piti mennä edustamaan.
Pysähdyttiin leveän ojan reunalle. Iso kaivinkone ui siinä oudosti turvallaan. Se oli vajonnut niin syvälle mutaiseen veteen, että vain kauha ja lasikoppi näkyivät maan pinnalle. Koppi oli tyhjä.
– Tuossa kaivuri kaivoi hautaansa koko viime yön. Kun kävin jututtamassa kuskia, se väitti asentavansa valokuitua. Keskellä yötä ja keskelle peltoa! Venkula se uuvatti oli. Sen näki pimeässäkin.
Aamulla Mirjami oli hakenut sanomalehden postilaatikosta. Silloin se hoksasi, että autotalliin oli murtauduttu ja mersun talvirenkaat pöllitty. Mirjami soitti skoudet. Mutta kaivuri sai jatkaa junnaamistaan kaikessa rauhassa. Viimein kytätkin älys, että asioilla vois ehkä olla jokin yhteys!
Haloo–o, kuinka tyhmä voi olla?! Hahhah. Ei millään pahal.
Kuljettaja oli sekaisin, se pistettiin rautoihin ja vietiin pois. Mutta ne Mirjamin talvirenkaat ei kiinnostaneet ketään. Kukaan ei auttanut sitä. Ja siel renkaat oli yhä kaivurin puristuksessa. Ojanpenkkoihin oli kasattu myös suksia, lautoja, pari pressua sekä iso kasa keppejä ja risuja. Kuljettaja oli turhaan yrittänyt vahvistaa löllöä maata, rakentaa pitoa renkaiden alle.
Mirjami iski lapiota saveen, mutta talvirenkaat ei irronneet.
Me tietty halutiin jeesata vanhaa ihmistä. Mirjami läähätti väsymyksestä ja ojensi lapion mulle. – Petrus, sinä kun oot tuommonen riski kaveri, niin jatka sinä tästä.
Lenni muodosti huulillaan sanan ”läski”, mutta mä en välittänyt. Oli kivaa päästä vähän pätemään. Lenni oli kateellinen, koska sen oma kasvupyrähdys ei ollut vieläkään alkanut, vaik me oltiin jo kasilla. Pöllin kerran enon varastoista kourallisen steroideja, kun yritettiin saada Lennin kasvukäyrää ylös. Mutta sille nous vaan näppyläihottuma ja kova kuume, ja Tarja kävi vielä kuumempana. Se valisti, että steroidit vei viimeisetkin älyn rippeet ylä- sekä alapäästä. Ilmankos eno oli idiootti, joka joutui käyttämään seuralaispalvelua.
Ryhdyin lapioimaan mutaa, Lenni lähti hakemaan rautakankea ja Mirjami keittämään päivätsufet.
Odotellessani Lenniä nousin kaivuriin kuskin paikalle. Avaimet oli viety virtalukosta, mutta pääsin silti fiilikseen. Pohdiskelin just, että pitäiskö ruveta isona kaivurikuskiks, kun mun katse osui jalkatilan kumimaton kulmaan.
Mitä helvettiä?
Sieltä pilkisti aseen piippu. Käänsin mattoa syrjään. Pistoolin vieressä oli ruudullinen paperinpala, jossa oli jotkut koordinaatit. Mä en tajunnut niistä mitään, mutta ase totta kai kiinnosti. Ketäpä ei kiinnostaisi?
Poimin pyssyn käteen. Mietin, oliko se ees aito vai esim. kuula-ase. Tähtäsin huvikseni sähkölinjalla istuvaa varista ja vedin liipaisimesta. Ase potkaisi kevyesti. Varis mätkähti maahan. Aloin itkeä. Meitsihän siis rakastaa luontoa: Lintuja, metsiä, kukkia ja kaloi. Työnsin aseen hupparin taskuun ja denssin yläbörsään. Nikotiini rauhoitti, kun oli suruaika päällä siitä variksenmurhasta.
Pyyhin just kyyneleitä hupparin hihaan, kun varis nousi jaloilleen mutapellosta. Se leyhytteli rapaa irti sulistaan ja kohosi siivilleen kuin Feenix-lintu. Se lensi kaivurille, tuijotti mua pikimustilla silmillään ja koputti tuulilasiin.
– Perkeleen keltanokka! Älä tuu mua pimeässä vastaan! se uhosi ja nousi siivilleen.
Lenni porhalsi paikalle itsensä mittaisen rautakangen kanssa. Mä vedin aseen esiin ja sanoin, ettei askeltakaan enää. Kädet ylös! Joo, myönnän, huono läppä oli. Lenni meinas kakkia adidaksiinsa, se suuttui ihan sikana ja heitti mua rautakangella. Ehkä ne steroidit oli sittenkin vähän auttaneet, koska kopin sivulasi pasahti meitsin syliin. Muutama naarmu tuli, mutta mitäs pienistä. Onneks se rautakanki viuhahti ohi.
Lenni halus tietty myös ampua. Se alkoi repiä asetta mun käsistä, homma muuttui painiks siinä ojanpenkalla. Eikä ampuminenkaan onnistunut, koska me ei osattu ladata sitä tykkiä.
Sitten mä näytin Lennille myös paperilapun. Ihmeteltiin niit koordinaattei, että oliks sillä kaivurikuskilla ollut joku mission possible? Jos se oli yrittänyt kaivaa esiin jotain kätköä ja jäänyt jumiin? Haaveiltiin kullasta ja timanteista. Me niin ostettais syyslomamatka Havaijille! Ja se reissu kestäis vähintään vuoden! Tarja otettais mukaan, kert oltiin alaikäisiä eikä sekään enää oikein pärjännyt ilman Lenniä.
Samalla kun Lenni selvitti niitä koordinaatteja, minä tutkistelin asetta sekä sydäntäni. Näin mielessäni enon polvillaan keittiön kiiltävällä marmorijäljitelmälattialla anomassa armoa. Ensin mä kyl pakottaisin sen pyörittelemään biojätteitä paljain käsin. Leivon, leivon leipäsiä, teen teen tattusia… Se oli yks päiväkotiloru. Eno joutuis myös käyttämään samoja sukkia ja kalsareita kolme päivää putkeen, yhyy. Vessakin pitäis jättää vetämättä. Ja lopuks se joutuis halaamaan mua edes kerran. Sellaista siedätyshoitoa niinku. Ellei eno ois saanut siihen mennessä sydäriä, ase puhuisi, ja siihen loppuisi kotifasistin valtakausi. Äh. Ehkä mä sittenkin ampuisin siltä pelkät polvet paskaks. Sit eno sais näyttää Tarjalle ja meille, kuinka helppoo oli lumityöt ja puutarhanhoito ilman toimivia koipia, kun enohan oli maailmanmestari ihan kaikes…
– Kymmenen metriä eteenpäin! Lenni katkaisi mun haaveet. Lenni ja Tarja oli harrastaneet geokätköilyä ennen kuin Tarjan sairaus eteni pyörätuolivaiheeseen.
Tartuttiin lapioon ja rautakankeen. No problemos.
Lenni naputteli maata. Pian rauta kopsahti johonkin kovaan. Mielessä vilahti, että entä jos vastassa olisi ruumis sinkkiarkussa? Miksi kukaan ajaisi kätkölle isolla kaivurilla, ellei sieltä löytyisi jotain tosi suurta, esim. pommi? Vai oliko kuski itse haudannut jotain ja yrittänyt pakittaa karkuun?
Kaivettiin yhdessä mudasta esiin kannellinen muovilaatikko. Sen sisällä oli urheilukassi. Siinä tohinassa unohdettiin Mirjami sekä talvirenkaat, jätettiin lapio ja kankikin ojaan. Kiskaistiin vaan se kassi mukaan ja sit juostiin. Näin enon oranssin mustangin kotipihassa. Mitä äijä himassa jo tähän aikaan teki? Yleensä se paiski duunia vähintään yhdeksään. Juostiin suoraan Lennille. Tarja istui etupihalla röökillä.
– Tupakointi vaarantaa terveytesi! Lenni tervehti mutsiaan. Tarja näytti rauhoittuneen, se nosti vain laiskasti keskisormen pystyyn.
Sisälle meillä ei ollut asiaa, ennen kuin oltiin riisuttu rapaiset ulkovaatteet tuulikaappiin.
– Mikäs veska teil on messis? Tarja kysyi.
– Aarre, Lenni sanoi. Ja tottahan se puhui.
Lenni asetti taas tuolin selkänojan ovenkahvan alle, ja kaukaa viisaasti mä vedin myös pimennysverhon alas.
Lenni avasi laukun vetoketjun.
– Mitä veettua?! me kiljuttiin yhtä aikaa.
Kassi oli pullollaan erivärisiä pillereitä muovipusseissa ja niiden alla oli rahaa. Paljon rahaa.
Melkein pyörryttiin onnesta! Kahmittiin seteleitä taskuihin. Oli satasen nippuja, viidenkympin nippuja, ja niitä oli paljon. Tuhansia ja tuhansia euroja. Me ei maltettu jäädä laskemaan saldoa, vaan työnnettiin kassi piiloon Lennin sängyn alle. Oli pakko päästä ostoksille heti.
Lenni heitti repun selkäänsä. Päätettiin aloittaa törsääminen lähikaupasta.
– Puoli kuudelta syömään! Tarja huusi meidän perään.
Pihalla älyttiin, että sviddu, fillarit jäi Mirjamin luo. Juostiin kohti Mirjamin taloa ja hihkuttiin, että nyt ollaan rikkaita! Pohdittiin strategiaa, miten myytäis ne pillerit. Diilerin ura vois käynnistyy kätevästi koulun pihalta ja loput tabut pistettäis nettimarkkinoille.
Kyl me mun mielestä mietittiin, että pitäiskö soittaa kytille, mutta toisaalta miks? Ei me oltu tehty mitään väärää. Ei me edes tiedetty, mitä ne pillerit oli. Ois voinut olla vaik vitaamineja.
Mirjamin talo oli pimeänä, vaikka sen mersu oli pihassa. Nyt enon oranssi mustangi oli parkissa sen vieressä. Tunsiko ne muka toisensa? Ei jääty selvittämään asiaa vaan pyöräiltiin kauppaan ja ostettiin reppu täyteen karkkia, arpoja ja energiajuomia, sipsejä, nikotiinipusseja ja Tarjalle tuliaisiksi viis askia röökiä. Lähikauppa oli kyl niin paras, ne myy kaikkea alaikäisillekin. Ei tarvinnut edes asetta näyttää. Kiitokseksi hyvästä palvelusta jätettiin myyjälle sata euroa tippiä. – Keep the change.
Puhuttiin hämäyksen vuoksi englantia.
Kun pyöräiltiin takaisinpäin, valkoinen pakettiauto kääntyi just pois Lennin pihasta. Ihan kuin sen kyljessä olisi lukenut Fatmurder Oy.
Oliko Tarjalle sattunut jotain? Lenni hätääntyi heti. Tyhjä pyörätuoli löytyi pihakatoksen alta. Me tarkastettiin koko kämppä, mutta Tarjasta ei näkynyt jälkeäkään. Lenni soitti Tarjan numeroon. Puhelin tärisi tyhjässä keittiössä. Mä nostin makaronilaatikon pois uunista, sen pinta oli alkanut tummua uhkaavasti. Lenni panikoi ja rupes hyperventiloimaan. Iskin sille tyhjän kauraleipäpussin käteen ja käskin hengittää siihen.
Silloin soi ovikello, juoksin avaamaan.
Oven takana seisoi vihainen noita-akka. Tai oikeastaan noita-akkaukko, jolla oli musta pipo, mustat vaatteet ja typerä koukkunenäinen halloween-naamari.
– Karkki vai kepponen? noita mörisi ja vetäisi pitkäpiippuisen pistoolin selkänsä takaa. Aseessa oli äänenvaimennin.
Lenni tutisi mun selän takana. Sen puhelimeen kilahti viesti. Kun Lenni klikkasi sen auki, tuttu kirkuna täytti tuulikaapin. Tarjasta tuli tekstiä kuin konekivääristä: – Jätkät, pitäkää lippu korkealla! Ja palauttakaa ne rahat, niin kuin olis jo. Näpit irti, saamarin klähmäkäpälä…
Lenni itki ihan hulluna ja juoksi hakemaan urheilukassia huoneestaan.
– Karkki vai kepponen? noita mörisi ja vetäisi pitkäpiippuisen pistoolin selkänsä takaa.
Silloin huomasin noidan kengät ja muutenkin tutun kehonkielen. Käsintehdyt italialaiset nahkakengät, ovh 1050 euroa. Niitä säilytettiin kangaspusseissa enon pukeutumishuoneessa. Mä tarrasin kiinni siihen noita-akka-kuminaamariin, kiskaisin lujasti ja päästin sitten irti, pläts. Äijä huusi kivusta ja horjahti, ase kimposi kädestä kenkätelineeseen. Poimin sen talteen ja kaivoin vasuriin toisen tykin hupparin taskusta. Pyssyt molemmissa käsissä, fuck yeah.
Yhtäkkiä kuulin rauhallisen äänen sanovan: – Antakaas pojat olla. Tämä suurpohatta kävi mun luona utelemassa ja uhkailemassa. Minua ei uhkailla.
Se oli Mirjami, sillä oli kaksipiippuinen haulikko käsissään. Siihen on muuten luvat.
Mirjami pakotti enon soittamaan puhelun sieppaajalle. Tarja palautettiin puolessa minuutissa takaisin pyörätuoliin. Pakettiauto kaasutti heti karkuun, vaikka eno kuinka komensi sitä kommandopipoista ukkoa apuun. Aika surkeita nämä enon rengit.
Tarja oli räjähtää raivosta. Se räkäisi enon kengille ja sanoi, ettei tämä ansainnut niin mukavaa poikaa kuin meitsi oli. Mirjami oli samaa mieltä. Mua alkoi itkettää.
Sitten me kuljettiin jonossa takaisin mutaiselle pelolle. Kannettiin Tarjakin ihailemaan, kun lihaskimppu enoni teutaroi renkaita irti pellosta.
– Jaksaa! Jaksaa! Tarja tsemppasi.
Yllämme liiteli varis. Ymmärsin heti väistää. Niinpä se roiskaisi skeidat enon mustalle kašmirpaidalle.
Kun eno oli putsannut renkaat ja kiillottanut vanteetkin, se joutui järjestämään autotallin takaisin asialliseen kuntoon. Ilman suojakäsineitä. Kävi melkein sääliksi.
Juotiin Mirjamin luona iltateet. Eno kitisi ja kiukutteli. Se ryysti teetä pillillä, koska olin sitonut sen kädet huivilla selän taakse.
Ja sit soitettiin jetsoneille. Siis teille.
Mitäs luulet, voinkohan mä muuttaa Mirjamille tai Tarjalle? Niille sopisi kyllä. ■
Ansu Kivekäs
Ansu Kivekäs on vantaalainen kirjailija. Hänen tuotantoonsa kuuluu mm. lasten- ja nuortenromaaneja sekä jännityskirjallisuutta. Kuva: Lenita Susi.