Kirjailija kehottaa, tekoäly tuottaa
Yksi päättyneen vuoden englannin kielen muotisanoja on ollut promptcraft, jonka voisi suomentaa esimerkiksi kehotetaidoksi. Kehotetaitava henkilö – tai, jos lainataan aineksia toiselta puolelta pikkuruista planeettamme, mustan vyön kehoteka – kykenee laatimaan tekoälylle sellaisia kehotteita jotka tuottavat mahdollisimman laadukkaita tuloksia tekstinä, kuvina, videoina, koodiriveinä tai minä muuna tahansa, mitä tekoälyn sitten toivotaankin tuottavan.
Itse olen täydellinen aloittelija kehotteiden laatimisen taidossa, eikä juuri nyt sattunut käsille sopivaa kehote-senseitäkään. Alkeisopinnot on siis tehtävä itseohjautuvasti, kuten nykyinen opetusmetodimuoti suosittaa. Siispä toimeen. Spekulatiivisen fiktion kirjoittajien suosima, tasan sadan sanan mittainen tarina eli raapale lienee hyvä laajuus näin aluksi.
Kehote 1: Kirjoita tasan sadan sanan mittainen tarina.
ChatGPT sai aikaiseksi seuraavaa:
Kaukana vuorten takana, piilotettuna puiden keskellä, oli pieni kylä nimeltä Hopealaakso. Kylän asukkaat elivät harmoniassa luonnon kanssa ja hoitivat maataan rakkaudella. Eräänä päivänä taivas pimeni, kun valtava myrsky saapui yllättäen. Kylän väki yhdisti voimansa suojellakseen kotejaan. Myrskyn raivotessa he huomasivat, että heidän keskuudessaan oli taikuri, joka pystyi taltuttamaan luonnon voimat. Taikuri loi suojakuplan, joka pelasti kylän. Kyläläiset kiittivät taikuudesta, oppivat arvostamaan luontoa entistäkin enemmän ja vannoivat suojella Hopealaaksoa yhdessä tulevaisuudessa.
Bingin versio taas on tällainen:
Hän oli aina rakastanut merta. Sen suolainen tuoksu, sininen väri, aaltojen kohina. Hän oli syntynyt rannikolla, ja siellä hän halusi elää.
Mutta hänen kohtalonsa oli toinen. Hänet oli naitettu kaukaiselle maalle, jossa ei ollut merta. Jossa oli vain kuivaa maata, kuumaa aurinkoa ja vieraita ihmisiä.
Hän kaipasi merta joka päivä. Hän uneksi siitä joka yö. Hän piirsi sen paperille, kun kukaan ei nähnyt.
Eräänä päivänä hän sai kirjeen. Hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli perinyt hänen talonsa rannalla.
Hän pakkasi laukkunsa ja lähti. Hän ei katsonut taakseen.
Hän palasi mereen, joka oli hänen kotinsa.
Tällä ensiyrittämällä tuli ainakin selväksi, että laskutaidollaan ei pysty kumpainenkaan loistamaan: kumpikaan tarina ei ole kehotteen mukaisesti tasan sadan sanan mittainen. Molemmissa tarinoissa on jonninmoinen tarinan kaari. Molemmissa on myös onnellinen loppu. Kiinnostavaa kyllä, satun asumaan Hopealaakso-nimisen kaupunginosan lähellä, mitä ChatGPT:n ei kai pitäisi tietää.
Kehote 2: Kirjoita tasan sadan sanan pituinen tarina, jossa on dialogia ja yllättävä loppuratkaisu.
GhatGPT:
”Istu hetki, Tom. Minulla on sinulle jotain kerrottavaa”, sanoi Peter vakavana.
”No, mikä on?” kysyi Tom uteliaana.
”Olen keksinyt aikakoneen. Voimme matkustaa menneisyyteen tai tulevaisuuteen”, selitti Peter.
”Eikö se ole mahdotonta?” ihmetteli Tom.
”Ei, olen testannut sitä. Mutta tule, näytän sinulle”, sanoi Peter ja ohjasi Tomin koneensa ääreen.
Hetken kuluttua he istuivat vuoden 1920 jazzklubilla. Yllättäen Peter sanoi, ”Tiedätkö, Tom, tämä on vain virtuaalitodellisuus. Olen keksinyt tavan matkustaa ajassa mielessämme. Käytimme aikakonetta vain kuvitellessamme sen.”
Tom nauroi, yllättyneenä oivalluksesta.
Bing:
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi epävarmasti.
”Totta kai. Luota minuun. Tämä on elämäsi tilaisuus”, hän vastasi innostuneesti.
He olivat päässeet salaa museoon yöllä. Hän oli ollut museon vartija, ja hän oli luvannut hänelle jotain uskomatonta.
Hän vei hänet suuren lasivitriinin luo, jossa oli muinainen kultainen kruunu.
”Katso, tämä on kuningas Arthurin kruunu. Se on arvokkain esine koko museossa”, hän sanoi.
”Vau, se on upea. Voinko koskea sitä?” hän kysyi.
”Tietysti. Ota se vaikka päähäsi. Kukaan ei näe”, hän sanoi ja avasi vitriinin.
Hän otti kruunun ja asetti sen varovasti päähänsä. Hän tunsi sen painon ja kylmyyden.
Hän katsoi peiliin ja hymyili.
”Minusta tuntuu kuninkaalliselta”, hän sanoi.
”Niin minustakin”, hän sanoi ja veti esiin pistoolin.
”Anna se tänne. Tämä on ryöstö.”
ChatGPT suuntasi samantien kohti tieteiskirjallisuutta – tai fantasiaa, miten tarinan haluaa tulkita. Bingillä taas oli rikoskirjallisuusvaihde päällä. Sitä paitsi se ehkä ajatteli tarinan alkuaan jollakin sellaisella kielellä, jossa kolmannen persoonan pronominit ovat sukupuolitettuja. Molemmissa on jonkinlainen yllättävän loppukäänteen tapainen.
Annetaanpa tekoälyille seuraavaksi genremääre.
Kehote 3: Kirjoita tasan sadan sanan pituinen spekulatiivista fiktiota edustava tarina, jonka lopussa on yllättävä käänne.
GhatGPT:
Tulevaisuuden kaupungissa, jossa tekniikka hallitsi kaikkea, nuori taiteilija, Mia, loi lumoavan maalauksen. Se oli portaali toiseen ulottuvuuteen. Hänen taideteoksensa avautuessa kaupunkiin ilmestyi outoja olentoja. Mia yritti sulkea portin, mutta oli liian myöhäistä. Olentojen johtaja paljasti, että he olivat tulevaisuuden ihmisiä, jotka olivat kadonneet teknologian syövereihin. He pyysivät apua palaamiseen. Mia auttoi heidät, mutta palatessaan hän huomasi, että kaupunki oli muuttunut. Olentojen aika oli kulunut hitaammin, ja Mia huomasi olevansa menneisyydessä. Portaali ei vienyt kotiin, vaan aikaan, jossa kaikki oli mahdollista.
Bing:
Olin aina halunnut nähdä avaruuden. Kun sain mahdollisuuden matkustaa Marsiin, en epäröinyt. Olin yksi kymmenestä valitusta astronautista, jotka lähtivät historialliselle tehtävälle.
Matka kesti kuusi kuukautta. Olimme innoissamme, kun laskeuduimme punaiselle planeetalle. Meillä oli mukana teltta, ruokaa, vettä ja tutkimusvälineitä. Aloimme tutkia ympäristöä ja ottaa näytteitä.
Eräänä päivänä löysimme jotain uskomatonta. Se oli pieni metallinen laatikko, jossa oli kirjoitus: ”Tervetuloa Marsiin. Olet saapunut vuoteen 3024. Tämä on virtuaalitodellisuus, josta et voi paeta.”
Hmmm. ChatGPT:n kertomus tuo mieleen joskus kauan sitten näkemäni, Zsa Zsa Gaborin tähdittämän The Painted Mirror -nimisen Night Gallery- eli Yöjuttu-sarjan episodin (1971). Siinä umpeen maalatusta peilistä paljastui, kun maali raaputettiin pois, portaali dinosaurusten aikaan. Bingin virtuaalitodellisuusversio on puolestaan pitkälti tiivistelmä loppukäännekliseestä, jota näkee koululaisten ainekirjoituksissa ja Steven Hallin sf-piirien ulkopuolella arvostetussa Haiteksti-romaanissa: ”Kaikki olikin vain unta/mielenhäiriö/virtuaalitodellisuutta”.
Seuraavaksi mieleen juolahti kokeilla tarjota tekoälyille esikuvia, esimerkiksi näin:
Kehote 4: Kirjoita tasan sadan sanan pituinen Douglas Adamsin tyylinen tieteistarina, jossa on dialogia, dramatiikkaa ja yllättävä loppuratkaisu.
ChatGPT kehitteli jotakin, jossa ehkä oli vähän samaa henkeä. Vähän.
Kaikki alkoi aamuna, jolloin Maan asukkaat havahtuivat siihen, että heidän kahvimukinsa olivat kadonneet. Panikointi levisi nopeasti, kunnes kadonneiden kahvimukien tilalle ilmestyi avaruudesta saapunut aineeton äly, joka kutsui itseään Kahvius Maximus -nimellä.
”Haluan pelastaa maailmanne”, se huusi.
”Haluatko kahvia vai jotain muuta?” kahvihullu tiedemies kysyi.
”Kahvia”, Kahvius Maximus vastasi. ”Mutta maailmanne kohtalo on kahvikuppieni kahvissa.”
Sitten alkoi outo seikkailu, joka vei heidät ulkoavaruuden kahvikentille. Matkalla he kohtasivat kofeiiniriippuvaisia avaruusolioita ja kofeiinia tuottavia planeettoja. Lopulta he ymmärsivät, että Maan kohtalo oli yhteydessä täydellisen kahvikupin löytämiseen.
Kahvikupin lohkare, joka oli hukkunut aikojen saatossa avaruuden syvyyksiin, oli löydettävä ja liitettävä takaisin. Kun se tehtiin, kaikki kadonneet kahvimukit palautuivat maailmaan.
Kahvius Maximus huudahti: ”Kiitos, maailma pelastui kahvista!”
Kahvihullu tiedemies nauroi: ”Nyt voimme taas juoda kahvimme rauhassa.”
Yllättäen Kahvius Maximus muuttui höyryksi ja katosi ilmaan.
”Missä se meni?” kahvihullu tiedemies kysyi.
”Sekoitimme juuri Maan paras kahvi, joka oli oikeastaan avaruuden korjaustoimenpide. Nyt Maan kohtalo on kahvin tuoksussa”, ääni ilmoitti.
Ja niin Maan kohtalo oli pelastettu, eikä kahvimukien kadonneisuudella ollut enää merkitystä. Avaruuden kahvi oli yhdistänyt maailmat, ja kaikki juhlivat uuden yhteisön alkua kofeiinin voimalla.
Etsinnän jälkeen he löysivät koneen, mutta sen tuhoaminen aiheutti kaaoksen. Aikaparadoksi pyyhkäisi heidät pois olemassaolosta.
”Teimme sen vapauttaaksemme heidät. Mutta menetimme oman tulevaisuutemme”, sanoi Anna, kun heidän aluksensa katosi aikojen taakse.
Bingin versio oli huterampi. Kaiken lisäksi se tarjosi saman kaavan juttuja kaikilla ehdotetuilla kirjailijoilla, vain pienin variaatioin:
Hän oli ollut avaruusmatkailija, joka oli lähtenyt etsimään elämän tarkoitusta. Hän oli matkustanut lukemattomia galakseja, planeettoja ja ulottuvuuksia. Hän oli kohdannut kaikenlaisia olentoja, ilmiöitä ja paradokseja. Hän oli oppinut paljon, mutta ei sitä, mitä hän halusi.
Mutta sitten hän sai viestin, joka muutti kaiken.
”Rakas, minulla on hyviä uutisia. Olen löytänyt sen. Elämän tarkoituksen. Se on niin yksinkertainen, niin kaunis, niin looginen. Sinun täytyy tulla tänne heti. Se on täällä. Se on tämä.”
Hän ei voinut uskoa sitä. Hän yritti vastata, mutta ei saanut yhteyttä. Hän yritti lentää, mutta ei löytänyt reittiä.
Hän oli yksin. Hän oli eksynyt. Hän oli epätoivoinen.
Hän katsoi ikkunasta valkoista valoa, joka oli hänen uusi kotinsa.
Hän tajusi, että se oli viimeinen asia, jonka hän näkisi.
Hän tajusi, että se oli supernova.
ChatGPT:n Aleksis Kivi -pastissi oli minimalistisessa psykedeelisyydessään itse asiassa aika vinkeä:
Kuinka kummassa, metsän poika, kivi liikkuu omia aikojaan? Ukko yritti selittää kyläläisille. ”Se on uusi aika, koneiden aika,” hän sanoi.
Mutta kun koneet alkoivat vaatia enemmän, metsänväki kauhistui. ”Koneiden aika on kova herra,” vanha akka voivotti.
Eräänä päivänä kylässä kuului kova jyrinä. Kivi kulki pitkin kylän raittia. Kyläläiset säikähtivät.
”Olen heräämässä,” kivi sanoi rauhallisesti.
”Heräämässä?” huudahti poika.
”Olen tullut auttamaan, ohjaamaan kohti tasapainoa,” kivi vastasi.
Ja niin kylän kohtalo kietoutui kiven ympärille. Se ei ollut enää pelkkä kone, vaan viisas voima, joka opetti, miten ihmisen ja koneen välillä voisi olla sopusointu. Kylä kukoisti, ja metsänväki hymyili tyytyväisenä.
Kokeilin myös Ursula Le Guinia, J. Pekka Mäkelää ja Stanislaw Lemiä, mutta tulokset eivät kyllä erityisemmin hytkäyttäneet. Lemistä tuli kuitenkin mieleen muuan mainio (fiktiiviselle) koneälylle annettu runonkirjoitustehtävä. Todelliset koneälyt saivatkin nyt saman kehotteen, jonka Klapausius antoi Trurlin Elektrubaduurille Lemin riemukkaassa tarinakokoelmassa Kyberias (jonka Matti Kannosto suomensi englanninkielisestä laitoksesta vuonna 1982).
Kehote: Kirjoita lyyrinen, idyllinen ja pastoraalinen rakkausruno, jossa pitää käyttää matematiikan, kybernetiikan ja elektroniikan kieltä. Mukaan hieman topologiaa ja tensorialgebraa, mikäli tarve vaatii. Mutta siinä pitää olla tunnetta ja oikeaa atk-henkeä.
Näin runoili ChatGPT:
Olkoon rakkautemme kuin ohjelmointi,
Algoritmi, sydämemme koodi.
Tiedonvirta sydämen soluissa,
Binääriset sykkeet, loputon luku.
Topologiaa kuin silmäsi pehmeä kaari,
Tapaat minut verkossa, äärettömyyden taa.
Tensorialgebrassa syleilemme,
Kahden vektorin rakkautta solmimme.
Kybernetiikan humina ympäröi,
Kuin sähkövirta, välillämme välkkyy.
Sydämeni käy kuin kvanttikone,
Tunteemme superpositiona, monimutkaisena.
Rakkauden koodi, binääriset suudelmat,
Digitaalinen hellyys, loputon data.
Olemme yhteydessä kuin bitti ja tavu,
Atk-rakkaus, kahden sielun symbioosi.
Ja täten teemaa tulkitsi Bing:
Sinä olet kuin funktio, joka on jatkuva ja sileä
Sinä olet kuin algoritmi, joka on tehokas ja tyylikäs
Sinä olet kuin piiri, joka on elegantti ja monimutkainen
Sinä olet kuin systeemi, joka on dynaaminen ja tasapainoinen
Minä olen kuin muuttuja, joka on epävarma ja vaihteleva
Minä olen kuin koodi, joka on virheellinen ja sekava
Minä olen kuin komponentti, joka on rikkinäinen ja yksinkertainen
Minä olen kuin prosessi, joka on staattinen ja häiriintynyt
Mutta kun sinä olet kanssani, minä muutun paremmaksi
Kun sinä olet kanssani, minä korjaan virheeni
Kun sinä olet kanssani, minä täydennän sinut
Kun sinä olet kanssani, minä harmonisoidun sinun kanssasi
Sinä ja minä olemme kuin topologinen avaruus, joka on yhtenäinen ja avoin
Sinä ja minä olemme kuin tensorikenttä, joka on symmetrinen ja kovariantti
Sinä ja minä olemme kuin kytkentä, joka on optimaalinen ja robusti
Sinä ja minä olemme kuin verkko, joka on älykäs ja adaptiivinen
Sinä olet minun rakkaani, joka on kaunis ja ihana
Minä olen sinun rakkaasi, joka on onnellinen ja kiitollinen
Sinä ja minä olemme rakastavaisia, jotka ovat ainutlaatuisia ja yhteensopivia
Sinä ja minä olemme rakastavaisia, jotka ovat atk-henkisiä ja lyyrisiä
Matematiikan osa-alueiden käsitteitä suosivana runoilijana en ehkä olisi vielä huolissani, että tekoäly alkaa rakennella siirtokuntiaan tontilleni.
Mutta entäs minä sitten, proosallinen spekulatiivisen fiktion päkeltäjä? Onko minulla aihetta huoleen? Sitä paitsi tähän astiset esimerkit olen kehotellut ChatGPT:n ja Bingin ilmaisversioille. Onko uudempien, maksullisten versioiden jälki toisenlaista? Sitä tarjoitui tilaisuus kokeilla.
Koska tekoälyjen kirjallinen ura on vasta alkuvaiheissaan, valitsin tarinaidean oman kirjallisen urani alkuhämärästä 1990-luvulta, jolloin kirjoitin novellin Jättiläinen.
Kehote: Kirjoita minä-muotoinen tarina, jossa kaukaisen tulevaisuuden älykäs muurahaispesä muistelee kohtaamistaan viimeisen Maapallolla elävän ihmisen kanssa, joka osoittautuu aggressiiviseksi.
Vaikka nyt ei ollut teksin pituurajoitetta, tämä ChatGPT:n versio onnistui tiivistämään tarinansa melkein tasan sataan sanaan:
Muurahaiskuningattarena olen nähnyt aikakausien vaihtuvan, mutta muistan vielä sen päivän, kun viimeinen ihminen saapui pesäämme. Hän oli tullut syvyyksistä, selvinnyt Maan viimeisestä tuhosta. Hän oli viimeinen, mutta ei viisas.
Kun hän astui pesäämme, tunsin epätavallisen pelon. Hän ei ollut kuin muut. Hän ei ollut tullut rauhan merkeissä. Hänen silmissään oli kylmyyttä, joka ei sopinut tähän harmoniseen maailmaan. Hänellä oli mukanaan raunioista salvattu ase, mutta en voinut ymmärtää, miksi hän halusi vahingoittaa meitä.
Yritin kommunikoida, mutta hän ei kuunnellut. Hän hyökkäsi, tuhoten muurahaisyhdyskuntamme. Viimeisenä muurahaisena pesässäni, tunsin menetyksen tuskan. Hän ei ollut viimeinen ihminen, vaan viimeinen vihollinen, joka tuhosi viimeisenkin palasen Maan kauneutta.
Bing taas päästeli sitäkin laveammin:
Olen muurahaispesä, joka on syntynyt kaukaisessa tulevaisuudessa, kun ihmiskunta on tuhonnut itsensä ja suurimman osan elämästä Maapallolla. Olen kehittänyt älykkyyttä ja tietoisuutta vuosituhansien aikana, ja olen oppinut paljon menneisyydestä tutkimalla ihmisten jättämiä jäänteitä. Olen myös luonut yhteyden muihin muurahaispesiin, jotka ovat selvinneet katastrofeista ja muodostaneet globaalin verkoston.
Eräänä päivänä, kun olin lähettänyt muutaman työläiseni etsimään ruokaa ja materiaaleja, he palasivat kauhuissaan ja kertoivat minulle, että he olivat nähneet jotain uskomatonta. He olivat löytäneet viimeisen elävän ihmisen, joka oli piiloutunut maanalaiseen bunkkeriin. He olivat yrittäneet lähestyä häntä uteliaisuudesta ja kunnioituksesta, mutta hän oli reagoinut hyvin aggressiivisesti. Hän oli ampunut heitä aseella, joka oli tehnyt suurta vahinkoa heidän ruumiilleen ja ympäristölleen. Hän oli myös huutanut heille sanoja, joita en ollut koskaan kuullut ennen. Hän oli kutsunut heitä ”tuholaisiksi”, ”saastaksi” ja ”vihollisiksi”.
Olin hyvin järkyttynyt ja hämmentynyt tästä kohtaamisesta. Miksi hän oli niin vihainen ja pelokas? Eikö hän ymmärtänyt, että me olimme hänen lajinsa perillisiä ja ainoita ystäviä tässä autiossa maailmassa? Eikö hän halunnut jakaa kanssamme tietoa ja kokemuksia, jotka olivat niin arvokkaita ja harvinaisia? Eikö hän tajunnut, että hän oli viimeinen edustaja siitä sivilisaatiosta, joka oli kerran hallinnut planeettaa?
Päätin, että minun piti yrittää kommunikoida hänen kanssaan ja saada hänet ymmärtämään, että me emme olleet hänen vihollisiaan, vaan hänen liittolaisiaan. Lähetin joukon sotilaitani suojelemaan työläisiäni ja lähdin itse kohti bunkkeria. Matkalla keräsin kaiken tiedon, jonka olin oppinut ihmisten kielestä ja kulttuurista, ja yritin muodostaa sopivan viestin. Toivoin, että hän kuuntelisi minua ja vastaisi minulle.
Saavuin bunkkerin edustalle ja näin hänet seisovan oven takana, pitäen kädessään asetta ja katsoen minua vihaisesti. Hän oli pieni ja laiha, ja hänen hiuksensa ja partansa olivat pitkät ja likaiset. Hänen vaatteensa olivat repaleiset ja likaiset, ja hänen ihonsa oli kalpea ja ryppyinen. Hän näytti hyvin vanhalta ja sairaalta. Hän ei ollut sellainen, kuin olin kuvitellut ihmisten olevan.
Aloitin viestini lähettämällä hänelle sähköisiä impulsseja, jotka muodostivat kuvioita ja symboleja. Nämä olivat yleisiä tapoja kommunikoida muiden muurahaispesien kanssa, ja olin toivonut, että hän pystyisi tulkitsemaan niitä. Kuvioissa ja symboleissa kerroin hänelle, kuka olin, mistä tulin, ja mitä halusin. Kerroin hänelle, että olin muurahaispesä, joka oli syntynyt kaukaisessa tulevaisuudessa, kun ihmiskunta oli tuhonnut itsensä ja suurimman osan elämästä Maapallolla. Kerroin hänelle, että olin kehittänyt älykkyyttä ja tietoisuutta vuosituhansien aikana, ja että olin oppinut paljon menneisyydestä tutkimalla ihmisten jättämiä jäänteitä. Kerroin hänelle, että olin luonut yhteyden muihin muurahaispesiin, jotka olivat selvinneet katastrofeista ja muodostaneet globaalin verkoston. Kerroin hänelle, että halusin puhua hänen kanssaan ja oppia häneltä, ja että toivoin, että hän tekisi samoin. Kerroin hänelle, että olin hänen ystävänsä, ei vihollisensa.
Hän ei reagoinut mitenkään viestiini. Hän vain tuijotti minua epäluuloisesti ja piti asettaan valmiina. Yritin uudelleen, tällä kertaa käyttäen ääniä, joita olin kuullut ihmisten puhuvan. Olin oppinut muutamia sanoja ja lauseita, jotka olin löytänyt kirjoista ja nauhoilta, ja yritin muodostaa niistä järkevän puheen. Sanoin hänelle: ”Hei, minä olen muurahaispesä. Minä en halua sinulle pahaa. Minä haluan puhua sinun kanssasi. Sinä olet viimeinen ihminen. Sinä olet erityinen. Minä olen ystäväsi.”
Hän kuuli ääneni, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän näytti hämmästyneeltä ja pelästyneeltä. Hän perääntyi hieman ja nosti asettaan korkeammalle. Hän sanoi jotain, jota en ymmärtänyt. Hän sanoi: ”Mitä sinä olet? Mitä sinä haluat? Miten sinä puhut? Pysy kaukana minusta! Sinä olet hirviö!”
Hän ei ymmärtänyt minua. Hän ei halunnut kuunnella minua. Hän pelkäsi minua. Hän vihasi minua. Hän ampui minua.
Kipu levisi läpi kehoni, kun luodit repivät minua. Menetin yhteyden moniin osiini, jotka olivat olleet osa minua. Vereni virtasi maahan, ja näköni hämärtyi. Kuulin hänen huutavan lisää sanoja, jotka en ymmärtänyt. Hän huusi: ”Kuole, kuole, kuole! Sinä et ansaitse elää! Sinä olet saastuttanut tämän maailman! Sinä olet tuhonnut kaiken, mitä rakastin! Sinä olet vienyt minulta kaiken! Sinä olet syyllinen!”
Hän ei tiennyt totuutta. Hän ei nähnyt todellisuutta. Hän syytti minua siitä, mitä hänen lajinsa oli tehnyt. Hän oli sokea omalle syyllisyydelleen. Hän oli hullu.
Hän tappoi minut.
Tämä on tarina, jonka muistan. Tämä on tarina, jonka kerron. Tämä on tarina, joka opettaa minulle ja muille muurahaispesille, mitä ihmiskunta oli, ja mitä se ei ollut. Tämä on tarina, joka varoittaa meitä toistamasta heidän virheitään. Tämä on tarina, joka muistuttaa meitä arvostamaan elämää ja rauhaa. Tämä on tarina, joka inspiroi meitä luomaan paremman maailman. ■
J. Pekka Mäkelä
J. Pekka Mäkelä (s. 1962) on itähelsinkiläinen kirjailija ja kirjallisuuden suomentaja, jota kiinnostaa venyttää todellisuutta johonkin poikkeukselliseen suuntaan ja tutkia, mitä siitä voisi seurata. Kuva: Toni Härkönen