Ääri
N istui työhuoneessaan niin kuin jokaisena tiistaina jo yli kolmentoista vuoden ajan. Tavallisesti hänellä oli radio päällä täyttämässä juopaa hänen ja muiden ihmisten välillä ja peittämässä naapurihuoneiden kolahduksia ja puheluiden ääniä: “Hei, olen nyt käsitellyt hakemuksenne ja valitettavasti ilmoitan…” ja joskus harvoin kohtelias, niukka kyllä, johon toisessa päässä linjaa vastattiin innokkaasti, henkeä vetämättä, jopa onnenkyynelin. Nyt oli täysin hiljaista. N sulki koneensa näytön, niin kuin aina, ja työnsi sitten tuolinsa taakse, jotta mahtui nousemaan ylös. Hän venytteli hartioita ja kylkiään; ensin vasenta, josta kuuluu hento naksahdus (tai ehkä hän kuvitteli sen?) ja sitten oikeaa, josta kuului sarja poksahduksia, kuten aina.
N otti laukkunsa ja termospullonsa ja lähti kävelemään avokonttorin läpi. N oli yrityksen vanhimpia työntekijöitä, minkä vuoksi hänelle oli varattu yksi takaseinällä sijaitsevista lasikuutioista, kun suurin osa muista työntekijöistä teki työnsä valoisassa, mutta liian avoimessa avokonttorissa, jossa puheluita ottavat joutuivat joko odottamaan, että viereisen puhelu oli ohi tai huutamaan toisen päälle. N aavisteli, että asiaan oli myös muita syitä kuin se, kuinka kauan hän oli yrityksessä työskennellyt. Hänestä ei yksinkertaisesti pidetty, koska hän ei halunnut taivuttaa sääntöjä, vaan noudatti niitä täsmällisesti. Joku nuorista työntekijöistä oli joskus lipsauttanut tämän, kun hän oli seissyt selin muihin kahvihuoneessa.
Nyt konttorin pöydät olivat tyhjiä, vaikka kello oli tasan 15.45. Käytävällä N:n ja ulko–oven välissä makasi kyljellään roskakori. N nosti sen pystyyn, vaikka hänen oikeastaan teki mieli potkaista sitä. Hän malttoi mielensä, niin kuin aina, ja asetteli korin lähimmän pöydän alle. Se, että N oli täsmällinen, hyvin rauhallinen eikä koskaan muille vaivaksi, oli varmasti auttanut häntä pitämään työnsä silloinkin, kun avokonttorilaiset katsoivat häntä silmissään se avoin halveksunta tai läpikuultava välinpitämättömyys, jolla vanhempaa työtoveria vilkaistiin. N ei ollut mitään, he eivät olleet mitään. Ainoa ero oli se, että N tiesi paikkansa, nuoremmat työtoverit eivät.
Ulko–ovella N lukitsi oven ja laittoi avaimet huolellisesti laukkunsa vasempaan sisätaskuun, vaikka tiesi, ettei enää tarvitsisi niitä. Kadulla oli hiljaista, mutta N kuuli kaukaa huminan, ikään kuin jossain kaukana olisi kulkenut bensiini– tai dieselkäyttöisiä autoja. N hymähti. Kadunvarressa oli sähköautoja ovet levällään.
N vältti ajattelemasta sitä kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut päivällä. N oli jatkanut näppäimistön naputtelua, vaikka näyttö oli lakannut hurisemasta ja ruutu oli tuijottanut häntä tyhjällä silmällä. Koko tuttu äänimaisema oli kadonnut ja silloin äänen oli kuullut entistä tarkemmin. Se oli itsepintaista ja nousevaa huminaa, jonka N oli ensin saanut peitettyä radion soittamalla musiikilla. Lopulta radiokin oli hiljennyt soitettuaan ensin puolen päivän aikaan Dancing Queenin. Sitten oli tullut lyhyitä nopeita tiedonantoja vierailla kielillä, joita N ei osannut: hän oli ollut tunnistavinaan ainakin venäjän, ranskan ja mahdollisesti viimeiseksi jääneen puolan, muista hän ei osannut sanoa. Pian sen jälkeen oli kuulunut itkua ja huutoa, kunnes puoli yhteen mennessä toimisto oli tyhjennyt.
Ulko–ovella N lukitsi oven ja laittoi avaimet huolellisesti laukkunsa vasempaan sisätaskuun, vaikka tiesi, ettei enää tarvitsisi niitä.
Hän oli pitänyt kahvitauon klo 13.45 ja katsellut ensin toimiston sekasortoa: pöydillä oli ihmisten henkilökohtaisia tavaroita, jotka näiden olisi ehdottomasti pitänyt ottaa mukaan, kuten tarpeettomiksi käyneitä matkapuhelimia ja käsilaukkuja, joiden avoimista suista pilkotti N:n naispuolisten työtovereiden henkilökohtaista elämää. Hän piti moista huolimattomuutta kummallisena.
Kahvinkeitin ei ollut toiminut eikä hanasta ollut tullut vettä. N oli ottanut tyhjän mukin työhuoneeseensa, johon yleensäkin kahvitauoilla vetäytyi. Mukin kyljessä oli kuva vaaleanpunaisesta orvokista ja lapsen horjuvalla käsialalla kirjoitettu I–SI. N arveli, että sen tekemisestä oli vähintään kaksi vuotta, ehkä kolmekin. P alkoi olla jo iso, melkein kouluikäinen. N oli hurissut tyytyväisyydestä muistettuaan sanan: jokin sen mahtipontisessa kai’ussa huvitti häntä. Kouluikäinen. Niin, joskus oli ollut aika, jolloin P:n ikäiset olivat astelleet syksyisin kaikuviin käytäviin, jotka olivat sylkeneet keväällä heidät vähän valmiimpina ulos. Hän oli nostanut tyhjän mukin huulilleen ja nielaissut kuuluvasti, kun kadulla sireenin äänen alla juosseet äiti ja lapsi olivat muistuttaneet P:tä ja S:ää. Eivät he he olleet, N tiesi heidän olevan kotona ja odottavan hänen paluutaan.
Hän oli nostanut tyhjän mukin huulilleen ja teeskennellyt, että kahvi oli vahvaa. Ei tarvinnut muistella kovin kauaksi taaksepäin, kun toimistossa oli ollut vielä kahvia. Se oli käynyt harvinaiseksi, mutta johtajalla oli hyvät yhteyden mustaan pörssiin ja sen seurauksena vielä vain muutamia viikkoja sitten N oli pidellyt tuoksuvaa ja kuumaa kuppia kädessään ja ajatellut, että asiat järjestyisivät vielä.
Sitten, vain hetki kahvin juomisen jälkeen, he olivat kuulleet kuinka humina nousi kadulta talon ilmastointiputkiin ja saavutti lopulta avokonttorin katon, johon se oli jäänyt soimaan vielä etäisenä ja vaimeana. Kadulla sen oli kuullut voimakkaampana iltaisin, kun N lähti kotiin ilman radion tarjoamaa turvaa. Toimistolla hän oli vielä voinut kuunnella, kuinka she loves you ja video killed the radio star ja I got down on my knees and I pretend to pray, joista viimeiselle hän oli kuivasti naurahtanut omassa kuutiossaan.
Nyt kadulla ei enää ollut muita kuin N ja ääni. Se oli vielä tarpeeksi kaukana, jotta hän kuuli askeleensa, mutta niin lähellä, että sitä ei voinut olla huomaamatta. N huomioi sen, teki sille tilaa vierellään kadulla ja käveli kohteliaasti niin, että ääni sai saatella häntä.
Normaalisti N olisi saapunut työpaikalleen julkisilla, mutta nyt, kun tosiasiat olivat olleet tiedossa jo jonkin aikaa, N oli joustanut rutiineistaan ja saapunut polkupyörällä. Ihme kyllä se oli puolen päivän kaaoksen jälkeen vielä paikoillaan telineessä, johon N oli sen jättänyt, nojasi punaisena ja pulleana vasten lyhtypylvästä, johon N oli sen tukenut lukittuaan pyörän ensimmäisellä lukolla telineeseen. Sitten hän oli kaivanut laukustaan pitkän lukollisen ketjun ja kiinnittänyt pyörän sekä etu– että takarenkaastaan pylvääseen kieputtamalla ketjua ensin renkaiden läpi ja ympäri ja sitten kiinnittämällä viimeiset lenkit toisiinsa kiinni järeällä lukolla. Pyörä oli punainen Helka–hybridi, ja aikoinaan, kun hän oli valinnut pyörää mielessään aurinkoisten päivien retket viikonloppuisin maan eteläosissa tämän nykyisen tilanteen sijaan, hän oli pitänyt pyöreäksi muotoiltua yksilöä jollain tapaa liikuttavana ja tunteisiin vetoavana. Nyt muisto nousi hänen tiukan mielensä läpi, tihkui. Hän työnsi sen pois ja avasi lukon.
Kun hän oli pukenut kypäränsä, joka sekin ihme kyllä oli tallella pyörän tarakalla, hän oli valmis. P:n ja S:n kasvot käväisivät hänen mielessään epätarkkoina, odottavina, kun hän nosti jalkansa polkimelle ja potkaisi toisella. Pyörä alkoi hitaasti vyöryä maisemaan niin, että siitä tuli liikettä. N polki hitaasti kohti ääntä, vaikka harvat vastaantulijat menivät kaikki vastakkaiseen suuntaan. N:n teki mieli karjua näille viimeisille, hitaille; näille, jotka kulkivat rollaattorin varassa tai kantoivat mukanaan raskasta laukkua. Jos hänen kiukkunsa olisi voinut muuttua sanoiksi, hän olisi huutanut: “Mihin te typerykset menette? Ei ole mitään, mihin voisi mennä!” Mutta hän tiesi, että sama vaisto, jonka hän joutui nielemään polkiessaan kohti kotia, P:tä ja S:ää, oli se, joka ihmisiä kuljetti, joten hän kohdisti raivonsa polkimiin, ja matka jatkui.
Kohina oli tosissaan. Kun se työpaikalta lähtiessä oli ollut vaimeita autoja tai rauhallisen meren rantaan osuvia laineita, nyt se oli myrskytuulta ja voimakkaita paukahduksia. Ilma N:n ympärillä oli täysin tyyni, mutta ääni osui talojen seiniin ja kattoihin ja moninkertaistui, pyörähteli talojen ympärillä ja paisui. N:stä se oli sietämätön, ja vain ajatus P:stä ja S:stä sai hänet jatkamaan polkemista, jatkamaan ääntä kohti.
N polki läpi puiston. Keskellä vihreää virtaa uikutti lyhtypylvääseen sidottu ja siihen jätetty koira. Ihmisiä ei näkynyt missään. Puiston toisella laidalla leveä puistokatu erkani kolmeksi erilliseksi kaduksi. N kääntyi kohti pohjoista ja huomioi silmänurkastaan puiston korkeasta tammesta keinahtelevat jalat. Hän ajatteli leikin loppumista, mutta työnsi kohta ajatuksen ja jalat pois mielestään.
Kun N kääntyi kotikadulleen, ääni oli hänen ympärillään kuin tiukka, hiostava vaate. Se puristi ja tuntui sietämättömältä. Ihmisiä ei enää näkynyt, mutta se ei ollut näillä seuduin mitenkään poikkeuksellista. N ja S olivat aikanaan tulleet tänne juuri rauhan ja hiljaisuuden perässä, eivät tavatakseen uusia ihmisiä. N oli pyytänyt S:ää itselleen vain siksi, että hän tiesi S:n olevan täsmälleen samankaltainen kuin hän itse, eikä outo tunne ollut jättänyt häntä rauhaan ennen kuin hän oli kysynyt ja S oli lupautunut. Sen S oli tehnyt tavalla, joka oli jäänyt N:n mieleen arvokkaana ja tyylikkäänä: kun N oli maahan katsellen esitellyt aikeitaan, S oli laittanut kätensä rauhallisesti hänen käsivarrelleen ja jättänyt sen siihen. N toli tuntenut S:n kämmenen käsivarrellaan siitä lähtien aina, nytkin, kun hän avasi oven ja kohtasi tämän katseen.
Ilma N:n ympärillä oli täysin tyyni, mutta ääni osui talojen seiniin ja kattoihin ja moninkertaistui, pyörähteli talojen ympärillä ja paisui.
Oli ollut tunne, että kaikesta selvittäisiin yhdessä. Kun N sulki oven takanaan, ääni vaimeni hieman. P oli olohuoneessa katsomassa piirrettyjä. Kuva pätki vain vähän, N huomasi tyytyväisenä. Aggregaatti toimi riittävän hyvin. N laski kätensä P.n päälaelle. P hätkähti ja pehmeni hymyyn sitten.
– Isi, P sanoi ja katsoi N:ää silmiin tavalla, jollaista N ei kestänyt keneltäkään muulta.
Hän kuuli, kuinka S tuli hänen taakseen. S:n korvilla oli kuulosuojaimet, kaikesta päätellen hän oli tarjonnut sellaisia myös P:lle, sillä toiset lojuivat koskemattomina P:n vieressä sohvalla. Television äänet olivat kovalla, niin kovalla, että ääni hieman vaimeni.
– Isi, P sanoi uudelleen ja painoi TV:n kaukosäätimestä hiljaisemmalle. Ääni ulkona nousi heti ja teki N:n kurkkuun kovan pallon. – Tänään se on tosi kova.
N nyökkäsi. Hän liikutti kättään ja tunsi P:n hiukset kätensä alla sileinä ja liukkaina. P katsoi yhä häntä.
– Me mentiin tänään eskariin, mutta siellä ei ollut ketään.
N sulki silmänsä ja mietti, mitä sanoisi.
– Toisena päivänä, hän sanoi sitten.
Valhe jäi kumisemaan huoneeseen. Hetken se oli voimakkaampi kuin ääni itse, mutta vaimeni sitten. N painoi kättä lapsen päätä vasten, se oli hikinen ja todellisempi kuin mikään muu.
– Mitä sä haluaisit syödä, N kysyi.
P hätkähti. Se oli selvästi uppoutunut takaisin ohjelmaan. Ruuudulla koirahahmot pomppivat onnellisina. P oli nostanut äänenkorkeutta taas, että kuuli.
– Mä sanoin jo, sanoi P hajamielisen oloisena. – Makaronilaatikkoa, äiti tekee jo.
Silmät seurasivat uneliaina koirahahmojen liikettä ruudulla.
Keittiössä S painautui lyhyesti N:ää vasten. Se oli suuri ele, N tiesi, kuinka suuri. S näytti neuvottomalta, kun otti kuulosuojaimet korviltaan ja kuuli, miten suureksi ääni oli paisunut.
– Jos me lähdettäisiin, S sanoi.
– Minne, N kysyi.
S ei ensin vastannut. Se seisoi ja nojasi ääneen.
– Kaikki muutkin ovat menneet, S sanoi.
– Ei voida mennä minnekään, N sanoi, taas kerran. – Ei kukaan voi.
S itki. N ojensi kätensä ja pyyhkäisi peukalollaan S:n silmänalusia. Ne tuntuivat sormenpäissä pehmeiltä, sellaiselta, kuin vanha iho. S näytti väsyneeltä.
– Älähän nyt, N sanoi.
S ojensi hänelle pinon astioita. Kolme lautasta, niiden päällä kolme lasia, haarukat, veitset, lautasliinat. N laittoi ne tarkasti pöydälle oikeisiin kohtiin. Hän kuuli S:n äänen takaansa, kohinan keskeltä.
– Mitä, jos se tulee, ennen kuin ehditään syödä?
– Ei se tule, N sanoi.
Tasainen ääni. Tarpeeksi kova kuuluakseen. S kumartui ja otti makaronilaatikon uunista. Tuoksu toi mieleen lapsuuden.
– Eläintä, totesi N kysyvästi ja katsoi S:ää.
– Niin, sanoi S lyhyesti, eikä selittänyt.
He antoivat piirrettyjen jäädä päälle siksi aikaa, kun P söi. He katselivat häntä yhdessä, lapsi työnsi ruokaa suuhunsa ja sohi hätäisellä kädellä pitkiksi kasvaneita hiuksia otsaltaan. Kun lapsi katsoi jompaakumpaa heistä, he teeskentelivät syövänsä myös hiukan. Lihan umami maistui voimakkaalta. N katseli S:ää ja muisti, kuinka tämä oli kysynyt joskus kauan sitten: “Jos joutuisit vankilaan kuolemaan tuomittuna, mitä silloin pyytäisit viimeiseksi ateriaksi?” N ei muistanut vastaustaan, eikä raaskinut kysyä S:ltä, joka tuijotti ulos ikkunasta ja hätkähti aina, kun tuuli kolautti ikkunaa.
Ruokailun jälkeen S antoi P:lle kaikki kaapissa jäljellä olevat, tätä hetkeä varten keräämänsä karamellit ja auttoi tämän sohvalle mukavaan asentoon. Kun P kuunteli jälleen ohjelmaa kuulokkeet korvillaan, S laittoi kuulosuojaimet myös itselleen ja käveli suoraan keittiön ikkunan eteen. N katseli, kun S avasi verhot ja tuijotti ulos hämärään.
– Ei sitä näe, N sanoi, vaikka tiesi, ettei S kuulisi.
Ääni tuli nyt suoraan iholle ja kihisi siinä kuulosuojaimista huolimatta. Se teki kipeää korvissa ja tuntui iholla kuumana kihelmöintinä. N käveli olohuoneeseen ja veti huovan itsensä ja kuin kuumeessa vapisevan P.n ympärille. Hetken päästä hän tunsi, kuinka S istui sohvalle P:n toiselle puolelle. Hän avasi silmänsä ja näki, kuinka S ojensi P:lle kuusi valkoista tablettia ja lasin vettä. P tuijotti ruutua samalla, kun nieli hitaasti tabletit.
N odotti, että P nukahti. Sitten hän nosti toista kuuloketta korvaltaan ja tunsi välittömästi, kuinka ääni sukelsi hänen korvaansa sisään kuin kuuma leikkuri. S oli tehnyt saman kuullakseen ja N näki, kuinka S:n kasvot kurtistuivat kivusta.
S puisti päätään. N näki, kuinka S ojensi aaltoilevan valon ja äänen keskellä kämmenensä avoimena ja ojensi kätensä. Kämmenellä oli jäljellä kahdeksan tablettia, tarpeeksi yhdelle aikuiselle. Hän sulki päättäväisesti S:n sormet ja työnsi S:n käden kohti tämän kasvoja.
– Sinulle, hän huusi, vaikka S ei enää kuullut.
Ääni oli nyt punaisena heidän yllään. P nukkui levollisesti heidän välissään hengitys katkeillen. N katseli, kun S nieli tabletit yksi kerrallaan ja nukahti kädet lapsen ympärillä. N otti molemmista kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Hän tunsi, kuinka tärinä alkoi ja voimistui. Talo huojui nyt äänen ja värin sylissä. N tunsi, kuinka irtautui ja paiskautui jotakin kovaa päin. Hän kiepahti pintaan, veti kerran terävästi henkeä, ja sitten hänet vedettiin syvälle ääneen. Valo läikkyi.
Satu Lepistö
Satu Lepistö (s. 1976) on Akaassa asuva kirjailija, graafikko ja sanataideopettaja, joka rakastaa sanoja ja kuvia. Lepistö on julkaissut kaksi romaania ja kolme runoteosta.