Ruandassa runoillaan rakastetuille ja lehmille
Lavarunous eli spoken word on suosittua Ruandassa, niin kuin muuallakin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Klubit täyttyvät ja yleisö hihkuu ja viheltää parhaimmille runoniekoille.
– Meillä ei oikein ole lukemisen kulttuuria, mutta ihmiset kuuntelevat mielellään. Runot ovat hyviä tunteiden välittäjiä, sanoo Ruandan suosituin nykyrunoilija Junior Rumaga, joka on myös kirjailija ja lauluntekijä.
Hänelle pääasiallinen kanava saavuttaa runojen yleisö on verkko: Youtube ja sosiaalisen median kanavat. Videoilla markkinoidaan maksullisia runotapahtumia.
Rumaga pyörittää noin 30-henkistä Ibyanzu-ryhmää, joka esiintyy kuukausittain. Ohjelmistossa on runoja, lauluja ja pieniä näytelmiä, joiden vuorosanat ovat runoja. Ruandan pääkaupungissa Kigalissa on säännöllisesti myös runoklubeja.
Ruandassa ei ole lukemisen kulttuuria, mutta lavarunot ovat suosittuja.
Kirjojakin julkaistaan, mutta se on monille tapahtumia hankalampi ansaintakeino, sillä kirjat myyvät heikosti ja tyypillisesti runokirjat ovat omakustanteita.
Junior Rumagalla on omaleimainen runotyyli, hänen puhutut runonsa ovat tiheää papatusta, jossa runojalat ovat pitkiä. Kieltä osaamattomallekin välittyy rytmitaju ja se, että asiaa on paljon.
Osassa runoista on verkossa englanninkielinen tekstitys, mutta Rumagan mukaan käännöksessä katoaa paljon kaksoismerkityksiä. Rumaga itse on tunnettu siitä, että hän osaa puhua hyvin taidokkaasti rivien välissä esimerkiksi seksistä.
Suullisen runouden perinne
Ruandalla on pitkät perinteet suullisessa runoudessa. Ennen siirtomaa-aikaa kuninkaiden hoveissa oli suullisen perinteen taitavia hovirunoilijoita, ja lisäksi Ruandassa laulettiin soturirunoja rohkeille taistelijoille ja paimenrunoja rakastetuille lehmille. Välillä runonlaulantaa säestää kanteletta muistuttava inanga.
Kun runoilija ja teatterikäsikirjoittaja Sylvestre Nsengimana oli lapsi, paimenet vielä lauloivat.
– Oli todella kaunista, kun paimenten runot ja vihellykset kuuluivat eri kukkuloilta, hän sanoo.
Sittemmin lehmät on suljettu aitauksiin ja paimenet ovat hiljenneet. Poikkeus ovat häät, joihin edelleen palkataan paimenrunoilijoita laulamaan. Perinteisesti myötäjäisinä on annettu lehmiä, ja osana myötäjäisrituaalia on tapana laulaa ylistystä lahjana annettavien lehmien luonteenpiirteille ja fyysisille ominaisuuksille. Edelleenkään olisi vaikeaa kuvitella häitä ilman lehmärunoja.
Oli todella kaunista, kun paimenten runot ja vihellykset kuuluivat eri kukkuloilta, sanoo runoilija Sylvestre Nsengimana.
– Nykyään myötäjäisinä annetaan rahaa, mutta se on symboli lehmille, ja kaikki puhuvat vain lehmien antamisesta, Nsengimana sanoo.
Historiallista kiusoittelua, seksivitsejä ja parantamista
Niin Sylvestre Nsengimana kuin Junior Rumaga sanovat ammentavansa maan runoperinteistä, mutta heidän tyylinsä on moderni. Usein pop-kappaleiden mittaisissa runoissa on taustalla musiikkia ja toisinaan lauletut kertosäkeet.
Nsengimana on perustanut Umut Arts Rwanda -nimisen sosiaalisen yrityksen, jonka avulla hän kouluttaa nuoria taiteilijoita ja järjestää teatterifestivaalia. Hän sanoo pitävänsä esiintymisestä enemmän kuin runojen kirjoittamisesta.
– On hienoa saada yleisö haukkomaan henkeään ja ihmettelemään, että sanoiko tuo äsken oikeasti noin.
Hänkin saattaa viitata runoissaan seksuaalisuuteen, mutta viime aikoina Nsengimana on ollut enemmän kiinnostunut perinteisestä kiusoittelusta. Ubuse-niminen perinne on osa Ruandan runollista perintöä.
– Se on kielellistä leikkiä, jossa toista loukataan ja samalla hänelle halutaan hyvää, Nsengimana selittää.
Ubuse on rivien välissä tapahtuvaa nokkelaa ja hymyssä suin tehtävää solvaamista, josta ei saa suuttua. Ruandassa arvostetaan hillittyä arvokkuutta, ja sosiaalisen pelin häviää, jos loukkaantuu ubuse-kiusoittelusta.
Toinen Nsengimanan lempiaihe on nostalgia. Hän kaivelee mielellään menneitä aikoja. Hänen tuorein runoalbuminsa Tears in a Verse kertoo englanniksi ja ruandaksi erilaisista suruista.
– Koen, että runoilijan työtä on olla parantaja, mutta meillä on paljon kipeitä asioita, joista ihmiset eivät puhu. Silloin on vaikeaa parantuakin.
Eri kielillä eri asioita
Ruandan kirjallisuudessa elää kolme kieltä. Kaikki puhuvat ruandaa, ja monet lisäksi englantia ja ranskaa. Ennen vuotta 1994 koulujen kieli oli ranska, ja sen jälkeen koulut on käyty englanniksi.
Kielikysymys ei ole kirjailijoille helppo, sanoo kirjailijajärjestö Writer’s Space Africa Ruandan-osaston vetäjä Patrick Nzabonimpa. Hän on omien runo- ja lastenkirjojensa lisäksi toimittanut kaksi nuorten ruandalaisten antologiaa, joissa käytetään kolmea kieltä.
– Nuoremmat puhuvat lähinnä englantia ja vanhemmat ranskaa. Kirjallisuus on perinteisesti ollut ranskankielistä, ja englanniksi täällä on julkaistu vain kymmenkunta muistelmaa tai romaania.
Ruandankielisiä kirjoja on jonkin verran, mutta niiden menekki ei ole kummoinen.
– Ihmiset haluavat ostaa kirjoja oppiakseen englantia, ja he saattavat ihmetellä, miksi pitäisi ostaa kirjoja ruandaksi, koska sitä osataan jo, Nzabonimpa sanoo.
Siinä kun ruandankielinen runous on monikerroksellista ja täynnä piiloviestejä, englanninkielinen runous on yksinkertaista. Nzabonimpan mukaan näin on siksi, että vaikka englantia opetetaan kouluissa, harva osaa sitä kovin syvällisesti.
Miksi pitäisi ostaa kirjoja ruandaksi, koska sitä osataan jo?
– Jos lavarunoudessa käyttäisi retorisia kikkoja metaforista hyperboliin, ihmiset saattaisivat pitää runoja mielenkiintoisina, mutta eivät välttämättä ymmärtäisi niitä.
Vanhemmat kirjoittavat kansanmurhasta
Paperille painetussa ruandalaiskirjallisuudessa korostuu vuoden 1994 kansanmurha. Ruandan harvoissa kirjakaupoissa hyllyt ovat täynnä muistelmia ja kaunokirjallisia teoksia joko kansanmurhasta tai elämästä maanpaossa sen jälkeen.
– Monet selviytyjät halusivat todistaa, toteaa Ruandan kansainvälisesti tunnetuin kirjailija Scholastique Mukasonga sähköpostitse.
Hän itse aloitti kirjoittamisen, koska koki tarvetta kirjoittaa muistiin kansanmurhan kauheudet.
– Halusin rakentaa paperista haudan niille ihmisille, jotka eivät koskaan saaneet hautajaisia.
Mukasonga muistuttaa, että Ruandalla ei itse asiassa ole kaunokirjallista perinnettä. Belgian siirtomaa-ajalla ei syntynyt samankaltaista korkeakirjallista liikehdintää kuin esimerkiksi Ranskan siirtomaihin. Koulutuskin oli ”sopeutettu” käytännölliseksi, eikä Mukasongan käymässä yläkoulussaan ollut kirjastoa.
– Camara Layen, Sembène Ousmanen ja Ferdinand Oyonon kaltaiset nimet olivat meille tuntemattomia.
Kirjoittamisesta kiinnostuneet ruandalaiset suuntautuivat joko filosofiaan tai teologiaan. Merkittävin Ruandan historiallinen kirjailija oli teologi ja filosofi Alexis Kagame (1912–1981), joka kirjoitti kymmeniä kirjoja ranskaksi ja ruandaksi.
Halusin rakentaa paperista haudan niille ihmisille, jotka eivät koskaan saaneet hautajaisia, sanoo Scholastique Mukasonga.
Mukasonga aloitti kirjoittamisen Ranskassa, johon hän muutti vuonna 1992. Esikoisteos oli muistelma Inyenzi ou les Cafards, joka julkaistiin vuonna 2006. Nimi viittaa torakoihin, joiksi tutseja kansanmurhassa kutsuttiin. Tällä hetkellä hän kirjoittaa 12. kirjaansa, ja teoksia on käännetty parillekymmenelle kielelle. Ei kuitenkaan suomeksi.
Mukasongan merkkiteokset kertovat kansanmurhasta, mutta hän on myös kirjoittanut historiallisia romaaneita ja novelleja, joissa käsitellään esimerkiksi naisten asemaa ja vanhoja tapoja. Niilläkin on yhteiskunnallinen tarkoitus: hän on halunnut purkaa maan vääristeltyä historiankerrontaa.
Hän sanoo, että hutujen johtamat hallitukset vuosina 1962–1994 omaksuivat siirtomaaisäntien kirjoittaman rasistisen historiankäsityksen, jossa etnisten ryhmien eroja korostettiin ja tutsien sanottiin tulevan jostain muualta, Etiopiasta, Egyptistä tai jopa kauempaa. Samalla lähetyssaarnaajat sensuroivat väkivaltaisesti perinteisiä uskomuksia, tansseja ja rituaaleja.
Näistä syistä paljon historiaa on jäänyt piiloon, ja sen uudelleen löytäminen on ollut Mukasongalle tärkeää.
Turvallisia ja vaarallisia teemoja
Ruandalaisnuoret eivät juuri kirjoita kansanmurhasta. On oikeastaan silmiinpistävää, että yhteiskunnallisuus puuttuu nuorten runoilijoiden aihevalikoimasta lähes kokonaan. Politiikka on täysi tabu, ja runoilijat varovat myös sellaisia yhteiskunnallisia teemoja, jotka voitaisiin tulkita kritiikiksi valtaapitäviä kohtaan. Kansanmurhan kieltäminen on kielletty laissa, ja juuri kukaan maan rajojen sisällä ei haasta virallista historiankirjoitusta kansanmurhasta ja sen jälkeisestä ajasta.
Ruandalla on voimakkaasti puolustettu kansallinen kertomus, jota kirjallisuudessakin noudatetaan. Sen mukaan vuoden 1994 tutsien kansanmurhan takana oli pieni ja ekstremistinen hutu-eliitin joukko. Henkensä menetti noin miljoona tutsia, maltillista hutua ja twa-kansan jäsentä. Länsimaat katsoivat vierestä, Ranska jopa auttoi kansanmurhassa aseistamalla hutuja. Ruandan isänmaallinen rintama -liikkeen aseellinen siipi pysäytti kansanmurhan ja voitti sisällissodan. Sen jälkeen liike on valtapuolueena siivittänyt Ruandaa kohti parempaa ja yhtenäistä tulevaisuutta.
Riitasoinnut tähän tarinaan tulkitaan helposti hallituksen vastustamiseksi, yhtenäisyyden hajottamiseksi ja epäisänmaallisuudeksi.
Helmikuussa 2021 Ruandassa katosi maan suosituin runoilija Innocent Bahati. Huhutaan, että hänen yhteiskunnalliset runonsa olisivat ”katoamisen” takana, vaikka länsimaisiin silmiin hänen käännetyt runonsa ovat varsin kesyjä kuvauksia köyhyydestä ja muista ongelmista.
Helmikuussa 2021 Ruandassa katosi maan suosituin runoilija Innocent Bahati.
Kirjailijoiden sananvapausjärjestö PEN on vaatinut Ruandaa tutkimaan Bahatin kohtalon, ja sata kansainvälistä kirjailijaa on vedonnut, että hänen ääntään saataisiin vielä kuulla.
Bahatin kohtalo saattaa suitsia muiden runoilijoiden aihevalintoja. Voi myös olla, että kansanmurha ei enää elä nuorten mielissä, koska he ovat syntyneet sen jälkeen ja moni kirjoittaa mielellään teemoista, jotka näkyvät heidän omassa elämässään.
– Nuoret kirjoittavat parisuhteista, naisten kokemasta väkivallasta, mielenterveydestä, tapakulttuurista ja omasta elämästään, Nsengimana sanoo.
Kun Patrick Nzabonimpa pyysi nuorten kirjoittajien ryhmää äänestämään uuden antologian teemaa, yli 70 prosenttia äänesti rakkautta.
Kun seurasimme Junior Rumagan kanssa hänen ryhmänsä harjoituksia, runot käsittelivät avioeroa, kaipausta, maanpakoa, vanhemmuutta, kuolemaa ja uskontoa.
Yksi aihepiiri sai kaksikymppisiltä kaikkein kovimmat suosionosoitukset ja vihellykset – perinteiset lehmärunot. Niitä ei moni nuori enää osaa, mutta selvästi ne herättävät nostalgista riemua.
Esa Salminen
Esa Salminen (s. 1976) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja tietokirjailija. Hän on julkaissut 11 kirjaa. Kuva: Nanna Tulikoura