Maailma loppuu, entä sitten?
Maailma luisuu ekologisen tuhon kurimukseen. Tiedostamme kriisin syyt, ja meillä on hallussamme materiaaliset ja teknologiset keinot sen ratkaisemiseksi, mutta emme silti kykene yhteiskunnallisella tasolla muuttamaan järjestelmän suuntaa. Miksi kellot eivät soi? Miksi emme asetu koneiston rattaisiin ja estä sitä toiminasta kuten Charles Chaplin elokuvassaan Nykyaika vuonna 1936?
Toimimattomuudesta ei voi syyttää ainakaan kirjailijoita. Ekologisia ongelmia on käsitelty suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ahkerasti, ja ekokriisi on noussut Suomessakin yhdeksi keskeisistä kaunokirjallisista teemoista. Ilmastonmuutoksen, makean veden varantojen ehtymisen, yhteiskunnallisen romahduksen, lajikadon ja sukupuuton kaltaisia ympäristöongelmia ovat tutkineet esimerkiksi Emmi Itäranta Teemestarin kirjassa (Teos, 2012), Laura Gustafsson Korpisoturissa (Into, 2016), Iida Turpeinen Elollisissa (S&S, 2023) ja Linnea Kuuluvainen Metsän peitossa (Gummerus, 2024). Kirjailijat ovat hyödyntäneet ekologisia aiheita käsittelevissä teoksissaan niin fantasian, dystopian, utopian, maagisen realismin, historiallisen romaanin kuin spekulatiivisen fiktionkin ilmaisukeinoja.
Varoittava dystopia
Ekologinen kriisi on kirjailija ja kansalaisaktivisti Risto Isomäen tuotannon läpi kulkeva punainen lanka. Isomäki on kirjoittanut kymmeniä ympäristöaiheisia tietokirjoja ja romaaneita. Erityisen tuottelias hän on ollut tieteistrillerien kirjoittajana. Suuren yleisön tietoisuuteen Isomäki nousi romaanillaan Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005), joka käsittelee jäätiköiden sulamista ilmastonmuutoksen seurauksena. Läpimurtoromaanille julkaistiin viisitoista vuotta myöhemmin itsenäinen jatko-osa Vedenpaisumuksen lapset (Into, 2020), jossa edellisen teoksen dystooppiset uhkakuvat toteutuvat. Molemmissa romaaneissa Isomäki punoo yhteen eri aikatasoilla ja eri puolilla maailmaa tapahtuvia juonia.
Vedenpaisumuksen lapset on tyylipuhdas ilmastodystopia. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Grönlannin mannerjäätikön alle varastoituneet metaaniklatraatit vapautuvat äkillisesti ja aiheuttavat megatsunamin, jonka nostattamat aallot peittävät Pohjois-Amerikan ja Euroopan rannikkojen suurkaupungit alleen.
Isomäki kertoo kirjoittavansa dystopioita havahduttaakseen ihmisiä ekologisen kriisin vakavuuteen.
– Dystopioiden tärkeä tehtävä on varoittaa ihmisiä asioista, jotka voivat mennä pieleen ja joiden kohdalla tarvittaisiin korjausliikkeitä.
Synkkiä tulevaisuudennäkymiä esittelevistä dystopiakertomuksista on tullut nykyään kulttuurista valtavirtaa niin kirjallisuudessa, elokuvissa kuin televisiosarjoissakin. Filosofi Slavoj Žižekin tunnetun sitaatin mukaan meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.
Isomäki ymmärtää dystopioiden suosion mutta pelkää, että osa niistä on menettänyt varoittavan luonteensa ja muuttunut passivoivaksi, kyyniseksi viihteeksi.
– Monet dystopiakertomukset eivät enää varoita ihmisiä ihmiskuntaa uhkaavista vaaroista tai pyri estämään pahoja skenaarioita toteutumasta. Suosittujen dystopioiden tehtävänä on lähinnä tarjota ihmisille keinoja käsitellä pelkojaan ja ahdistustaan.
Isomäkeä huolettaa etenkin dystopiagenren lohduttomuus.
– Dystopioissa ei ole enää juurikaan toivoa, ja hyvyyttä niissä on vain pilkahduksina. Esimerkiksi Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuvassa Walking Dead -televisiosarjassa ihmiset kohtelevat toisiaan hirveästi. Dystopiat ovat suosittuja nuorten ja nuorten aikuisten parissa, ja olen syvästi huolissani niiden vaikutuksesta kulttuuriimme.
”Dystopioiden tärkeä tehtävä on varoittaa ihmisiä asioista, jotka voivat mennä pieleen ja joiden kohdalla tarvittaisiin korjausliikkeitä.”
Isomäki ei olekaan kirjoittanut Vedenpaisumuksen lasten jälkeen dystopioita.
– Varoittavia tarinoita on jo riittävästi. Ihmiset tiedostavat nykyään hyvin ilmasto-ongelman. He, jotka eivät tiedosta, ovat valinneet olla tiedostamatta. He muuttavat mielensä vasta sitten, kun tilanne ajautuu siihen pisteeseen, ettei sitä voi enää ohittaa.
Isomäki pitää tieteelliseen tutkimukseen perustuvan tiedon merkitystä poliittisessa päätöksenteossa keskeisenä. Hän kritisoi nykyistä tunnepitoista poliittista ilmapiiriä, joka rapauttaa mahdollisuuden rauhalliseen argumentointiin ja kompromisseihin. Hänen tuotannostaan onkin tunnistettavissa vahva luottamus ihmisen rationaalisiin ja teknisiin kykyihin löytää ratkaisuja itse luomiinsa ongelmiin. Tietoa on nyt kuitenkin enemmän kuin koskaan. Miksi ilmastokriisi etenee, vaikka tiedämme, mitä meidän tulisi tehdä, jotta se ratkeaisi?
Ongelman taustalla on Isomäen mukaan tiedon ja toiminnan sirpaloituminen nykyisissä yhteiskunnallis-teknologisissa olosuhteissa.
– Tietojärjestelmämme on hajoamassa ja osin jo hajonnut pääosin verkon ja sosiaalisen median vaikutuksesta. Kun mainostulot ovat paenneet perinteisiltä tiedotusvälineiltä verkkoon, suuri osa korkeatasoista journalismia on kuollut pois tai sen laatu on heikentynyt.
Isomäki jatkaa, että valeuutisten aikakaudella totuuden erottaminen valheesta on entistä vaikeampaa. Lisäksi vääriä tietoja on hankalampi korjata. Vaikka virheellinen tieto oikaistaisiin lukemattomia kertoja eri yhteyksissä, verkkoon jää kuitenkin aina suuri määrä vanhan, virheellisen tiedon sisältäviä lähteitä. Väärä tieto pulpahtaa niistä yhä uudelleen pinnalle kuin tarujen hirviö, joka kasvattaa itselleen lukemattomia uusia päitä. Ongelmaa syventää se, että ihmiset hyväksyvät ne verkosta löytämänsä tiedot, jotka tukevat heidän vakiintunutta ajatuksenkulkuaan, ja torjuvat ne tiedot, jotka ovat sen kanssa ristiriidassa.
– Tilanne on turhauttava, sillä tiedon hankinta yhteiskunnallista päätöksentekoa varten ei etene, vaikka käytössämme on parempia teknologioita ja enemmän tutkimustietoa kuin koskaan aiemmin. Emme voi hyödyntää näitä resursseja, sillä emme kykene käymään korkeatasoisia yhteiskunnallisia keskusteluja.
Yhteiskuntien polarisoituminen kärjistää entisestään ongelmia.
– Rakentava yhteistyö, joka olisi välttämätöntä ongelmien ratkaisemiseksi, muuttuu vaikeaksi. Tämä on se suo, johon olemme juuttuneet, ja siksi korjausliikkeet etenevät häkellyttävän hitaasti.
Isomäki tunnetaan kirjailijana, joka ottaa avoimesti kantaa ekologisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hän arvelee, että on keskittynyt tuotannossaan esteettisten pyrkimysten sijaan ensisijaisesti varoitusten ja ratkaisujen esittämiseen. Kirjailijana hänen esteettiset vahvuutensa tulevat kuitenkin esiin varsinkin tarinankerronnassa, juonenrakennuksessa sekä erilaisten ekosysteemien ja luonnonilmiöiden rikkaassa kuvauksessa.
Rationalistisesta eetoksestaan huolimatta Isomäki pitää kaunokirjallisen ilmaisun erityisenä vahvuutena sen kykyä herättää lukijoissaan tunteita.
– Faktoihin perustuva asiateksti ei välttämättä vakuuta lukijoitaan emotionaalisesti. Kaunokirjallisuus voi tarjota lukijalle mahdollisuuden samastua käsiteltäviin aiheisiin kertomalla, millaisia konkreettisia seurauksia suurilla tapahtumilla on ja miltä ne kirjan henkilöhahmoista tuntuvat.
Isomäki viittaa esimerkkinä Vedenpaisumuksen lapsissa käsittelemiinsä katastrofaalisiin skenaarioihin.
– Mantereen kokoisten jäätiköiden muuttuminen epävakaaksi, ikiroudan peitossa olevien kasvihuonekaasujen vapautuminen ja suurkaupunkien joutuminen veden alle voivat olla ihmisille kokemuksellisesti yhtä kaukaisia kuin Mars tai Kuun pimeä puoli. Kaunokirjallisuus voi tuoda abstrakteja ongelmia lähemmäs lukijoita.
Toteutunut dystopia
Siinä missä Isomäki esittää Vedenpaisumuksen lapsissa ”entä jos” -kuvitelman mahdollisesta maailmanlopusta, kirjailija Ville-Juhani Sutinen väittää esseeteoksessaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into, 2023), että elämme jo nyt maailmanlopun keskellä.
Sutinen kertoo teoksen syntyneen ajatuskokeen pohjalta.
– Ajattelin pitkään, että tärkeintä on estää lähestyvä tuho. Halusin kuitenkin ottaa Hajonneen maailman käyttöohjeessa loikan eteenpäin ja miettiä, voisimmeko elää tuhon keskellä toisenlaisella tavalla. En tarjoa teoksessani selviytymisneuvoja tulevaisuutta varten, vaan pyrin yksinkertaisesti tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta.
Vastaavaa ajatusta on hyödynnetty niin ulkomaisessa kuin suomalaisessakin tieto- ja kaunokirjallisuudessa. Esimerkkeinä lähestymistavasta käyvät vaikkapa Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sieni (Tutkijaliitto, 2020, suom. Anna Tuomikoski) ja Pontus Purokurun aforistinen fiktioteos Haavamaa (Kosmos, 2023).
Sutinen avaa Hajonneen maailman käyttöohjeessa moniulotteisen näkymän ekologiseen kriisiin käsittelemällä merenpinnan nousua, ilmastonmuokkausta, metsä- ja energiataloutta, sienestystä, lenkkeilyä ja hedelmöityshoitoja niin Suomessa, Värmlannissa, Kaliforniassa, Alankomaissa, Keski-Amerikassa kuin Islannissakin. Teoksen vire ei ole sen apokalyptisestä lähtöasetelmasta huolimatta fatalistinen. Sutinen kertoo kirjoittaneensa sen vastateesinä kirjalleen Arktis: Likaista lunta (Like, 2021), jota hän luonnehtii ”pessimistiseksi maailmanlopun kirjaksi”.
– Minulle tuli Arktiksen kirjoittamisesta paha mieli. Halusin löytää toivoa toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen. Yllätyin itsekin, etten lopulta kokenut ajatusta maailmanlopun keskellä elämisestä täysin lohduttomana. Oloni keveni, ja tiedostin, että vaikka suuret ongelmat ovat ratkaisematta, olemme ainakin edenneet pisteeseen, jossa niiden ratkaiseminen on mahdollista.
Hajonneen maailman käyttöohjeen julkaisusta on nyt kaksi vuotta. Sutinen toteaa, että kriisi, jota hän teoksessaan kuvaa, on syventynyt entisestään.
– Suurvaltapolitiikan paluu on jättänyt ekologiset teemat alleen, eikä Suomenkaan hallituksen politiikka vakuuta. Toisaalta asiat etenevät aalloittain. Useimmat globaalit päättäjät ovat jo varsin ikääntyneitä, eivätkä he tule olemaan vallan kahvassa enää pitkään. Heidän tilalleen voi nousta nuorempia ihmisiä, jotka ymmärtävät, että aika ei kulje vain taaksepäin vaan myös eteenpäin.
Kirjallisuuden vastuullisena tehtävänä on kuvitella asioita ja skenaarioita, jotka eivät ole mahdollisia politiikassa.
Sutisen mielestä esseistiikka sopii erinomaisesti ekologisen kriisin kaltaisen, vaikeasti hahmotettavan ilmiön käsittelyyn.
– Tietokirjallisuudessa asioista kerrotaan usein abstraktisti ja yleisellä tasolla. Ekokatastrofia käsittelevä tietokirja voi lisätä tietämystä, mutta se ei välttämättä kosketa lukijaa henkilökohtaisesti. Olen hyödyntänyt esseistiikassani minäkertojaa ja jakanut itselleni läheisiä kokemuksia juuri sen vuoksi, koska olen halunnut tuoda ekologisen kriisin lähemmäs ihmisten jokapäiväistä elämää.
Sutisen mielestä kaunokirjallisuudella voi olla oma roolinsa poliittisen mielikuvituksen laajentamisessa.
– Politiikka on usein mielikuvituksetonta ja sidottu tiukkoihin reunaehtoihin, eikä siinä ole liikkumatilaa fantasioille, dystopioille ja utopioille. Kirjallisuuden vastuullisena tehtävänä on kuvitella asioita ja skenaarioita, jotka eivät ole mahdollisia politiikassa. Mielestäni suomalaiset kirjailijat ovat toteuttaneet tätä tehtävää hyvin.
Sutinen karttaa kuitenkin suoraa poliittisuutta teksteissään ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin rivien väleissä.
– Maailma ei välttämättä muutu niin, että julkaistaan propagandakirja, jossa toitotetaan, mitä ihmisten tulisi tehdä. Parempi tapa muuttaa maailmaa on käsitellä jotain erityistä ilmiötä, jonka kautta laajemman muutoksen tarve käy lukijalle selväksi. Itseeni ovat vaikuttaneet syvällisimmin kirjat, joissa kirjailija esittää ajatuksensa epäsuorasti, etäännytetysti tai allegorisesti.
Sutinen lisää, että kirjailija voi tietenkin edistää yhteiskunnallista ja ekologista muutosta myös kirjallisen työnsä ulkopuolella.
Dystopian jälkeinen utopia
Kirjailija Siiri Enorannan romaani Maailmantyttäret (WSOY, 2022) edustaa harvoja ekologisia utopioita suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Maailmantyttärien maailmassa ekologinen kriisi on aiheuttanut laajamittaisen yhteiskunnallisen romahduksen. Toivuttuaan dystooppisesta tuhosta ihmiskunta on noussut jaloilleen ja rakentanut globaalin yhteiskunnan, Maailmankodin, joka perustuu radikaalisti toisenlaisiin arvoihin kuin ihmisiä ja luontoa riistävä kapitalistinen järjestelmä.
Enorannan kuvittelema dystopian jälkeinen utopia vakuuttaa yhteiskuntafilosofisella syvällisyydellään ja yksityiskohtaisella maailmankuvauksellaan. Maailmantyttäret kertoo viidestä kesäleirille kokoontuneesta tytöstä, jotka lähtevät selvittämään vaarallisten, lentävien feizhong-konehyönteisten mysteeriä.
Enoranta kertoo kirjoittaneensa Maailmantyttäret lohduksi itselleen.
– Olen potenut pitkään ilmastoahdistusta ja voinut ympäristökriisin takia huonosti. Olen tuntenut itseni yksinäiseksi, ja olen kokenut, että ihmiset eivät välitä ympäristökatastrofista ja tee tarpeeksi sen hillitsemiseksi. Halusin kirjoittaa utopian jo pelkästään mielenterveydellisisistä syistä.
Koska Maailmantyttärien utopia edustaa vastaprojektia maailmanlopun dystopialle, Enoranta joutui teosta työstäessään pureutumaan ekologisen ja yhteiskunnallisen kriisin juurisyihin.
– Uskon, että suuri osa ongelmistamme on seurausta maailmassa vallitsevasta epätasa-arvosta. Halusin kysyä Maailmantyttärissä, mitä ihmiskunta tekisi, jos se saisi uuden mahdollisuuden ja voisi aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Millaiselta maailma näyttäisi, jos ihmisten kesken sekä ihmisten ja muiden eläinten välillä vallitsisi todellinen tasa-arvo?
Maailmantyttärien utopia muodostaa kiehtovan vastakohdan Enorannan seuraavalle romaanille Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024), joka kertoo luontosuhteen murtumisesta. Kirjassa siivekkäät olennot elävät kukin symbioosissa oman yksilöllisen keuhkopuunsa kanssa, mutta yhteys puiden ja olentojen välillä on alkanut rakoilla.
Rikkinäisestä maailmasta ja muutoksen halusta kertoo myös Enorannan dystooppinen romaani Nokkosvallankumous (WSOY, 2013). Kirjailija toteaa, että uhkakuvat, joita hän teoksissaan kuvaa, ovat jo osin toteutuneet.
– Ilmastonmuutos on aiheuttanut valtavasti tuhoa ympäri maailmaa. Hävitys ei ole vielä niin ilmeistä Pohjoismaissa, mutta muualla elävät ihmiset ovat joutuneet kärsimään siitä. Tämä kamala ympäristötuho on musertavan surullinen. Yritän roikkua kiinni utopian mahdollisuudessa, jotten menettäisi toivoani.
Enoranta kysyy, millainen maailma olisi, jos dystopioita kirjoittavat kirjailijat olisivat kirjoittaneet niiden sijaan utopioita.
Yritän roikkua kiinni utopian mahdollisuudessa, jotten menettäisi toivoani.
– Ihmiset ovat epätoivoisia ja lamautuneita. Tarvitsemme juuri nyt kipeästi utopioita. Kuinka voimme rakentaa parempaa maailmaa, ellemme kykene edes kuvittelemaan sitä?
Enoranta pohti Maailmantyttäriä kirjoittaessaan paljon konfliktien merkitystä tarinankerronnassa. Onko tarinassa oltava konflikti, jotta se on kiinnostava? Onko elämässä oltava vastoinkäymisiä ja tragedioita, jotta osaamme arvostaa sitä?
– Voi olla totta, että dystopioita on helpompi kirjoittaa kuin utopioita. Kapinoin silti tätä ajatusta vastaan, sillä se ärsyttää minua. Haluan uskoa vimmaisesti utopioiden mahdollisuuteen. Olen miettinyt, voisinko joskus kirjoittaa kirjan, joka olisi onnellinen alusta loppuun.
Enoranta toteaa, että lukija voi dystopioiden ja utopioiden avulla tuntea omissa nahoissaan sekä dystooppisen epäreiluuden ja epätoivon että utooppisen ilon ja onnen.
– Lukevat ihmiset ovat lähtökohtaisesti valmiimpia ymmärtämään ekologisen kriisin kaltaisia monimutkaisia ilmiötä. Olen kyllästynyt argumentteihin, joiden mukaan suomalaisten ei tarvitse tehdä mitään ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska kiinalaiset tuottavat niin paljon päästöjä. Voisimme näyttää maailmalle esimerkkiä, mutta päättäjiämme kiinnostaa vain lyhyen aikavälin taloudellinen hyöty.
Enoranta painottaa ilmastoahdistuksestaan ja yhteiskunnallisista sitoumuksistaan huolimatta silti esteettisen ilmaisun ensisijaisuutta kaunokirjallisessa työssään.
– Tarina ja henkilöhahmot ovat minulle tärkeimpiä, eikä mikään saarnaava viesti saa mennä niiden edelle. Maailmantyttäret on julistavin kirjani. Halusin alusta alkaen kirjoittaa maailmanparannuskirjan. Keuhkopuiden uni syntyi puolestaan halustani kirjoittaa yksinkertaisesti hyvä tarina. Silti senkin teemaksi tuli vaivihkaa luontosuhteen murtuminen.
Mitä on tehtävä?
Ekologinen ja yhteiskunnallinen monikriisi etenee vääjäämättä. Maailma vajoaa räikeän eriarvoisuuden, alistamisen, väkivallan ja vihanpidon kurimukseen. Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, jotta kriisi ratkeaisi. Tiedämme, millainen maailma olisi mahdollinen, jos vallitseva järjestelmä ei estäisi sitä syntymästä. Ja, kenties ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, meillä olisi sekä materiaaliset että teknologiset mahdollisuudet lopettaa maanpäällinen helvetti ja tehdä elämästä kaikille inhimillistä.
Niin lähellä mutta niin kaukana.
Miksi näin on?
Enoranta haluaa kantaa kirjailijana oman kortensa kekoon mutta lisää, ettei voi kannatella koko maailmaa harteillaan.
– Ympäristöahdistukseni on kasvanut vuosien varrella riittämättömyyden tunteesta. Jossain vaiheessa ymmärsin, että minun on annettava itselleni myös armoa. Usein on niin, että ihmiset, jotka tekevät parhaansa ilmastotuhon hillitsemiseksi, ruoskivat itseään eniten, kun taas ihmiset, joita asia kiinnosta pätkääkään, elelevät huolettomina elämäänsä.
Isomäkikin pitää nykyistä tilannetta turhauttavana. Kokemukset vuosikymmenien kansalaisaktivismista ovat tuoneet hänelle kuitenkin perspektiiviä ja mielenrauhaa.
– Olen kokenut tilanteita, joissa on saatu pieniä, keskisuuria ja suuria voittoja. Välillä on tullut isostikin takkiin. Jokaisena historiallisena hetkenä on mahdollisuus voittaa joitakin kamppailuja. Yhdet kamppailut voitetaan mutta toiset hävitään, kun ajan henki ja olosuhteet kääntyvät niitä vastaan.
Ilmastokriisin suhteen tilanne on kuitenkin hänen mukaansa nyt se, että osa edistyksestä on vaarassa ainakin väliaikaisesti valua hukkaan.
Sutinen puolestaan esittää kiinnostavan vertauksen ekologisen kriisin ja tulevan romaaninsa Kiirastulesta aiheen välillä. Teos kertoo Ruotsin kruunun alla 1700- ja 1800-luvuilla harjoitetusta orjakaupasta.
– Ihmiset alkoivat 1800-luvun vaihteessa tiedostaa, että orjuus on väärin eikä voi jatkua. Kun luin tuon ajan alkuperäislähteitä, havaitsin, että orjuus tuomittiin niissä epäinhimillisenä käytäntönä. Silti orjuus lakkautettiin vasta vuosikymmenien kuluttua.
Olemmekin Sutisen mukaan nyt samanlaisessa tilanteessa ekologisen kriisin suhteen kuin Ruotsissa oltiin tuolloin orjuuden suhteen.
– Haluamme päättää ekokatastrofin, mutta emme osaa ryhtyä toimeen. Fossiilikapitalismi on kietoutunut yhtä voimakkaasti kaikkeen inhimilliseen toimintaan kuin orjuus oli menneisyydessä. Siksi siitä irti pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta. Ja aivan kuten orjuuden aikana, jolloin ihmiset hyötyivät suoraan tai epäsuoraan orjuudesta, myös me hyödymme ympäristölle vahingollisesta taloudesta.
Sutinen toivoo, että kirjallisuus voisi osaltaan auttaa ihmisiä oppimaan historiasta sekä näkemään samankaltaisuuksia menneisyyden ja nykyisyyden välillä.
– Orjuus lakkautettiin, kun se lakkasi olemasta taloudellisesti kannattavaa. Vastaavasti ympäristön tuhoamisesta tulisi tehdä taloudellisesti kannattamatonta ja sen suojelemisesta kannattavaa. Tämä keikauttaisi vaa’an muutoksen puolelle.
Mika Pekkola
Mika Pekkola (s. 1979) on kirjailija, journalisti, tutkija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut historiallisia romaaneja sekä yhteiskuntafilosofisia ja psykologisia tietokirjoja. Teoksissaan hän on käsitellyt etenkin valtakritiikkiä, ulkopuolisuutta, kehollisuutta, tietoisuuden eri tasoja ja yhteiskunnallisia aiheita. Kuva: Suvi Ylämäki.