Kirjailijat etsivät taiwanilaisuutta monikielisellä saarella
Kiinan edustalla sijaitsevan Taiwanin saaren historia on monikerroksellinen. Saarta tai sen osia ovat hallinneet hollantilaiset, espanjalaiset, kiinalaiset, japanilaiset ja viimeisimpänä Kiinan tasavallan hallitus. Se vetäytyi Manner-Kiinasta Taiwaniin hävittyään sisällissodan kommunisteille vuonna 1949. Taiwanissa puhutaan noin 20 kieltä ja saarella ollaan ylpeitä siitä, että siellä on monikulttuurista ja -kielistä.
Taiwanin politiikka on tasapainottelua valtavan Kiinan, epävirallisen liittolaisen Yhdysvaltojen ja sisäpoliittisten jännitteiden välillä. Tämä jännitteisyys näkyy väistämättä maan kirjallisuudessa.
Taiwanin tämän hetken tunnetuin kirjailija Yang Shuang-zi päätti vuonna 2014, että hänen tapansa osallistua yhteiskunnallisiin liikkeisiin olisi kirjallisuus. Laukaisevana tekijänä oli Auringonkukkaliikkeeksi kutsutut mielenosoitukset, jotka poliisi tukahdutti verisellä väkivallalla. Mielenosoittajat vastustivat vaaralliseksi koettua lähentymistä Kiinan kanssa.
– Niin moni ihminen vuosi verta, eikä hallitus silti muuttanut politiikkaansa, joten ajattelin, että pitää tehdä jotain muuta. Pitää palata toimimaan arjessa, jotta identiteetti ja asiat, joita ajamme, pääsevät ihmisten sydämiin, Yang sanoo Kirjailijalle Taipeissa.
Yangin kirjallisuuden ytimessä onkin käsitellä taiwanilaisuutta ja identiteettiä, tyypillisesti historiallisten romaanien kautta. Hänen Japanin siirtomaa-aikaan sijoittuva romaaninsa Matkapäiväkirja Taiwanista voitti keväällä 2026 International Booker -palkinnon.
Demokratia teki uteliaaksi ja opetti itsetuntemusta
Taiwanin hallinto oli autoritäärinen 1990-luvulle saakka, ja pitkään ilmapiiri oli sulkeutunut. Yang Shuang-zi kertoo, että hänen lapsuudessaan harva kävi ulkomailla, sillä passeja ja matkustuslupia oli vaikeaa saada.
– Meillä ei myöskään ollut uteliaisuutta maailmaa kohtaan, hän sanoo.
Autoritaarinen hallinto halusi, että ihmiset tekevät työnsä eivätkä vilkuile ulkomaille. Käsitys ulkomaailmasta rajoittui muutamaan vahvaan valtioon, ja eri aikoina taiwanilaiset ovat ihailleet kiinalaisia ja yhdysvaltalaisia.
– Kun Taiwan avautui, opimme arvostamaan muutakin kuin voimaa, Yang sanoo.
Yang Shuang-zi päätti, että hänen tapansa osallistua yhteiskunnallisiin liikkeisiin olisi kirjallisuus.
Matkustaminen onkin hänen mielestään avannut taiwanilaisten ajattelua: kun näkee Amerikan ja Euroopan maita, oppii myös arvostamaan omaa maataan.
– Sitä huomaa, että ei meidän maamme olekaan niin huono. Sitä alkaa kysyä itseltään, mikä Taiwanissa on hyvää ja miten löydetään sellainen ajattelu, ettei alenneta itseämme muttei myöskään tulla ylimielisiksi, vaan voidaan elää toisten kansojen kanssa rauhassa.
Tällainen terveellinen itseymmärrys voi hänestä auttaa kansainvälisessä yhteistyössä.
Autoritäärisenä aikana taiwanilaisilla ei ollut uteliaisuutta maailmaa kohtaan.
– Taiwan on esimerkiksi edelläkävijä sukupuolineutraalin avioliittolain suhteen, ja me voisimme tukea Etelä-Koreaa, Japania ja Kiinaa ymmärtämään seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.
Yhteiskunnallisella kirjallisuudella on kuitenkin hintansa. Yang Shuang-zi ei esimerkiksi voi enää matkustaa Kiinaan tai Hongkongiin, eikä matkustaa mielellään myöskään maihin, joilla on luovutussopimus Kiinan kanssa.
Taiwan on koti monille Hongkongista paenneille
Vangitsemisen uhka on todellinen: Taiwanissa asuu maanpaossa useita hongkongilaisia kirjailijoita, jotka joutuivat ongelmiin kannatettuaan demokratiaa vuosien 2019–2020 mielenosoituksissa.
Yksi heistä on palkittu kirjailija Mukyu, joka esiintyy mielellään vain taiteilijanimellään. Hän kertoo, että sen jälkeen, kun Hongkongin sananvapaus romahti, Taiwanista kasvoi kiinankielisen kirjallisuuden keskus.
– Taiwan oli aina yksi keskuksista, mutta nykyään yhä useammat hongkongilaiset ja kiinalaiset julkaisevat kirjansa täällä, Mukyu sanoo.
Siinä on tavallaan historian ironiaa, sillä autoritäärisellä kaudella eli niin sanottuina valkoisen terrorin vuosina 1947–1987 monet taiwanilaiset demokratiaa toivoneet kirjailijat ja akateemikot julkaisivat kirjansa Hongkongissa.
Taiwanista on kasvanut kiinankielisen kirjallisuuden keskus.
Mukyu itse oli opiskelemassa kirjallisuutta Taiwanissa, kun demokratiaa vaatineet mielenosoitukset ja niiden tukahduttaminen ravistelivat Hongkongia. Hänestä tuli yksi monesta maanpakolaisesta, ja nykyään hän kirjoittaa esseitä hongkongilaisten elämästä Taiwanissa.
– Täällä on iso yhteisö, ja on helppo löytää hongkongilaisia baareja, teehuoneita ja kirjakauppoja. Se on eräänlainen Chinatown-ilmiö.
Nyt hongkongilaiset kirjailijat opettelevat uuden maan tavoille, Mukyu kertoo. Pitää tutustua kirjallisuuspiireihin, kirjakauppoihin, apurahoihin ja palkintoihin. Osa rahoituslähteistä on avoimia, mutta suurimmat on varattu kirjailijoille, joilla on Taiwanin kansalaisuus. Hongkongilaiset voivat hakea sitä helpommin kuin monien muiden maiden kansalaiset, joten moni päätyy paperillakin taiwanilaiseksi.
Kirjoittaa siitä, mistä on huoli
Mukyu kokee, että hänen yleisönsä on pitkälti Taiwanissa, sillä tuotanto painetaan ja markkinoidaan täällä. Kielikin sujuu, sillä Hongkongin kantonia ja Taiwanin mandariinia kirjoitetaan pitkälti samoilla kanji-merkeillä, joita molempien kielien puhujat ymmärtävät.
Mukyu kokee kuitenkin kirjoittavansa yleisesti ottaen rajamaille.
– Kirjoitan ihmisille, jotka menevät toiseen paikkaan ja muuttuvat toisenlaisiksi. Muuttaminen tuo aina ongelmia ja huolia, ja niistä minä kirjoitan. Kirjoittaminen on huolien ratkaisemista.
Hongkongilaisten maanpakolaisten suuri tarina on demokratian ja vapauksien tuhoutuminen ja siitä seuraava pakko lähteä maasta. Se on kirjailijoillakin taustalla välkkyvä todellisuus, mutta Mukyu välttää kirjoittamasta siitä liian suoraan.
– Jos asiansa vain töksäyttää, siitä tulee propagandaa.
”Eivät egyptiläisetkään aina kirjoita pyramideista.”
Hän kirjoittaa ensimmäisessä Taiwanissa julkaistussa kirjassaan, että eivät egyptiläisetkään aina kirjoita pyramideista.
– Samoin me hongkongilaisetkaan emme kaiken aikaa kirjoita mielenosoituksista. Emme tatuoi otsaamme, että rakastamme Hongkongia. Kirjallisuudessa pitää toimia esteettisemmin ja hienovaraisemmin, tehdä taidetta.
Suosittua runoutta vanhalla kyökkikielellä
Taiwanin valtakieli on mandariinikiina, mutta valtaosa saaren asukkaista puhui kotikielenään pitkään taiwanin kieltä. Taiwanin autoritäärisinä vuosikymmeninä kieltä kuitenkin vaihdettiin aggressiivisesti mandariinikiinaan. Taiwanin kieli on kiinansukuinen kieli, mutta mandariinin puhujat eivät ymmärrä sitä ilman opintoja.
Viime vuonna ensimmäistä kerran maan historiassa kävi niin, että taiwaninkielinen runokirja nousi kymmenen myydyimmän kirjan joukkoon.
– Haluan näyttää ihmisille, että taiwanin kieli sopii muuhunkin kuin saippuasarjoihin, kokoelman kirjoittaja Jocelyn Wen sanoo. – Monet nuoret ajattelevat samoin, ja esimerkiksi indie-bändit käyttävät yhä enemmän taiwania.
Lukijoiden palaute on ollut keskimäärin hyvää, vaikka aina on niitä, jotka valittavat, että Wen käyttää kieltä väärin tai lausuu jotkut sanat eri tavalla kuin vanha kansa.
– Osa kritiikistä on aiheellista, mutta mukana on myös huomattava määrä sisäistettyä syrjintää, hän sanoo. Taiwanissa elää sitkeä kielihierarkia, jossa mandariini on ylempi kieli ja taiwania käytetään kyökeissä ja iltatoreilla.
“Tietenkin runouden kieli on erilaista kuin isoäidin kieli.”
– Tietenkin runouden kieli on erilaista kuin jonkun isoäidin kieli, mutta suurimmalla osalla taiwanilaisista ei ole mahdollisuutta opiskella taiwanilaista kirjallisuutta, ja heille voi tulla sellainen mielikuva, että kieltä ei saa käyttää näin tai että sen lausumista pitäisi rajoittaa, Wen sanoo.
Taiwaniksi kirjoittavia runoilijoita ja kirjailijoita on harvassa, sillä koulut käydään edelleen pitkälti mandariiniksi, eivätkä monet osaa kirjoittaa taiwania.
– Ne, jotka puhuvat taiwania, tekevät sen identiteettisyistä tai siksi, että he haluavat elävöittää juuriaan.
Hyvin runoihin sopiva kieli
Taiwanin kieli sointuu Wenin mukaan runouteen kauniisti. Siinä on kahdeksan toonia – siinä missä mandariinissa on neljä – ja se värisee suussa eri tavalla.
– Se on kuin laulamista, mikä on minusta lumoavaa.
Wen haluaisi nähdä, että taiwania näkisi jatkossa esimerkiksi tieteen kielenä. Sitä edistetäänkin, ja taiwaniin kehitettään esimerkiksi uutta sanastoa ja sille käännetään kirjallisuutta. Wen esimerkiksi kääntää paraikaa Yang Shuang-zin Matkapäiväkirja Taiwanista -romaania taiwaniksi.
Osa nationalisteista tapaa sanoa, että taiwanilaisten pitäisi osata taiwania. Wen kokee tästä ristiriitaisia tunteita: osaltaan hänestäkin tuntuu siltä, mutta hänestä kielikeskustelua ei saisi typistää nationalismiin, koska silloin toisten kielten käyttäjät voivat kokea itsensä ulkopuolisiksi.
– Meillä on monia kulttuureja ja toivon, että kaikkia saaren kieliä voitaisiin kunnioittaa ja säilyttää.
Alkuperäiskansat kirjoittavat muuttuvasta elämästään
Taiwanissa puhutaan siniittisten kielten lisäksi 16–20 austronesialaista alkuperäiskansojen kieltä. Taiwania pidetään itse asiassa austronesialaisten kielten alkukotina, eli täältä on tuhansien vuosien aikana levinnyt suuri kieliperhe, jonka kaukaisimmat haarat ulottuvat Tyynenmeren saarille, Uuteen-Seelantiin ja Madagaskarille.
Luonnollisesti alkuperäiskansojen parissa on myös kirjailijoita. Yksi palkituista on Apyang Imiq, joka kuuluu truku-kansaan. Hän löysi kirjailijan äänensä, kun hän muutti pääkaupungista takaisin trukujen maille vuonna 2015 ja alkoi kerätä heimonvanhimpien tarinoita ja oppeja.
– Se toi inspiraatiota myös luovaan kirjoittamiseen, hän sanoo.
Imiq kirjoittaa esseitä alkuperäiskansan elämästä, tavoista ja kulttuurista. Hän myöntää, että se on kohtuullisen tyypillistä – kirjailijat kirjoittavat siitä, mitä elävät ja näkevät.
Teemat ovat kuitenkin muuttuneet, sillä vielä 1900-luvulla alkuperäiskansojen asema oli nykyistä kurjempi, ja monet kirjailijat dokumentoivat köyhää, marginalisoitua elämää. Nykyään kirjallisuus on monipuolistunut samalla kun alkuperäiskansat ovat kaupungistuneet. Yli puolet alkuperäiskansoista asuu kaupungeissa, ja kaupunkilaiskirjailijat kirjoittavat myös scifiä, maagista realismia ja feminististä proosaa. Imiq on itsekin saanut palkintoja esseistään, joissa käsitellään muun muassa homoseksuaalisuutta.
Aiemmin alkuperäiskansojen kirjoittajat dokumentoivat kurjuutta.
Imiq kokee, että kylään palaaminen on osa hänen kirjoitusprosessiaan: hän vei fyysisesti kehonsa takaisin yhteisöön, asuu siellä pitkään ja käsittelee yhteisön moderneja kamppailuja kirjoittamalla ja toimimalla yhteisön jäsenenä. Silloin hänen kirjoituksiinsa automaattisesti tulee sosiaalipolitiikkaa ja seksuaalivähemmistön asioita.
– Dokumentointityö on tärkeää ja se on minun tapani luoda polkuja toisille palaajille, jotka etsivät kulttuurisia juuriaan, Ipiq sanoo.
Yleisö ei ole omien parissa
Apyang Imiq kokee, että hänen kirjansa säilyttävät kulttuuria, vaikka hän on huomannut, että harva truku-kansan jäsen lukee kirjoja. Hänen saamansa palkinnot ovat saaneet heimon ymmärtämään, että Imiq on menestynyt kirjailija, ja hän saa siksi kirjoittamiseen liittyviä työtehtäviä.
– Ja kun luen kirjojani kirjastossa, vanhat ihmiset tulevat usein sanomaan, että heilläkin on paljon tarinoita, joista minun pitäisi kirjoittaa.
Tässä on hänestä suuri kulttuurinen muutos, sillä tähän saakka heimon tarinat ovat säilyneet suullisena kansanperinteenä ja lauluina, ja heimonvanhimmat ovat vasta viime aikoina alkaneet nähdä, että kirjallinen arkisto on ensiarvoista tarinoiden säilymiselle. Moni on sanonut, että kirjoittaminen on harvinaista ja arvokasta.
– Paikallisten tarinoiden kirjoittaminen ei ole minulle vain luova ura, vaan kulttuurinen vastuu ja tietoinen elämänvalinta pysyä kylässä.
Kaksi kieltä tuo kaksinkertaisen työn
Kielikysymys ei aina ole helppo. Kirjailija Salizan Takisvilainan kirjoittaa alkuperäiskansansa bunun-kielellä, mutta puhuu arjessaan mandariinia.
– Kaikki koulut ovat kiinaksi, ja heimon kieli vähitellen unohtuu. Mutta kun kirjoittaa heimon asioista, tulee olo, että puhuu toisten ihmisten sanoilla, hän sanoo.
Bununit ovat perinteisesti metsästäjäkansaa, ja Takisvilainankin metsästi nuorempana. Nykyään hän haluaa käyttää kynää mieluummin kuin kivääriä.
– Jotkut pitävät alkuperäiskansoja barbaarisina, ja minä toivon, että tarinoita kertomalla voin näyttää syvempää, rikasta historiaa, Takisvilainan sanoo.
Hän on kirjoittanut historiallisia kertomuksia japanilaismiehityksen ja autoritäärisen hallinnon ajoilta, samoin kuin myöhemmistä yhteiskunnallisista asioista.
– Kasvoin aikana, jolloin alkuperäiskansan tietoisuus oli heräämässä ja oli paljon yhteiskunnallista liikehdintää. Siksi kirjoitan paljon ihmisten ja valtion välisistä suhteista, Takisvilainan sanoo.
Hän kirjoittaa perinteisiä tarinoita bununiksi, jotta kieli säilyy. Yhteiskunnallisempaa sisältöä hän sen sijaan kirjoittaa mandariiniksi, jotta valtaväestö oppii ymmärtämään alkuperäiskansojen asioita. Bununiksi hän julkaisee kirjat itse, sillä yksikään kustantaja ei halua palvella niin pientä kieliryhmää: bununeita on vain noin 50 000.
“Mielikuvitus ei virtaa heimon kielellä niin kuin kiinaksi.”
Takisvilainanista bununiksi kirjoittamisessa on tavallaan kaksinkertainen työ, sillä hän ensin ajattelee kiinaksi ja kääntää sitten ajatukset bununiksi.
– Mielikuvitus rajoittuu eikä virtaa samalla tavoin kuin kiinaksi, hän sanoo. Siihen kuitenkin ajaa velvollisuuden tunne.
– Vanhukset säilyttivät suullisen kielen, nyt on meidän tehtävämme säilyttää se kirjoitettuna. Jos me emme kirjoita bununia, niin tulevaisuudessa sitä ei ole esimerkiksi tekoälyn materiaaliksi.
Yhden rajan hän on kuitenkin itselleen asettanut: hän ei mielellään käsittele kirjoissaan heimon sisäisiä ristiriitoja. Kun hän esimerkiksi kirjoitti perinteisen kivitalon rakentamisesta, hän halusi kuvata siitä, kuinka valtio vei bununien maat, minkä jälkeen he rakensivat perinnetalonsa uudelleen. Hän olisi voinut kirjoittaa myös, miten tukirahoja ei tullut tai kuinka osa laiskotteli ja toiset jättivät talkoot kesken – mutta päätti jättää sellaiset heimon sisäisiksi asioiksi.
– Olen yhteisön jäsen, ja jos alan kirjoittaa sisäisistä kiistoista, tulen helposti ottaneeksi jonkun puolen, hän sanoo. Valinta on kuitenkin hänen, ja toiset valitsevat toisin.
– Nuoremmat sukupolvet ovat alkaneet kirjoittaa sisäisistä maailmoistaan, heimojen sisäisistä konflikteista ja jopa intiimejä tarinoita seksuaalisuudesta.
Historian oikaisemista
Takisvilainan on kirjoittanut ja dokumentoinut paikallishistoriaa, koska muuten se jäisi pimentoon. Hän kirjoitti esimerkiksi siitä, kuinka bununit hyökkäsivät japanilaismiehittäjien poliisiaseman kimppuun vuonna 1915. Kansalle merkittävä kapinointi oli jäädä historian unohduksiin.
Takisvilainan kokee, että jos hän ei dokumentoisi bununien näkemystä, historia kirjoitettaisiin kolonialistien näkökulmasta, jos ollenkaan.
Kun Taiwanissa oli poikkeuslaki 1949–1987, alkuperäiskansojen kielten käyttäminen oli kielletty, mikä syöksi Takisvilainanin mukaan alkuperäiskansojen kirjallisuuden pitkään hiljaisuuden kauteen. Vuonna 1993 alkuperäiskansaan kuuluva professori Sun Ta-chuan perusti alkuperäiskansojen kirjallisen lehden ja vuonna 1995 kirjallisuuspalkinnon, mikä avasi ikkunoita alkuperäiskansojen kirjalliseen maailmaan.
Nykyään Taiwanissa on monia mekanismeja kirjallisuutta rohkaisemaan: on apurahoja, palkintoja ja mahdollisuuksia matkustaa ulkomaille.
– Tämä antaa myös meille alkuperäiskansan kirjailijoille mahdollisuuden kirjoittaa ja tutkia ulkomaailmaa.
Takisvilainanin mielestä Taiwanissa nykyään ymmärretään, että monietnisyys ja -kielisyys ovat tärkeitä arvoja.
– Taiwan haluaa erottua Kiinasta, ja se, että olemme monikulttuurinen maa, jolla on alkuperäiskansoja, tekee meistä erilaisia kuin Kiina.
Esa Salminen
Esa Salminen (s. 1976) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja tietokirjailija. Hän on julkaissut 11 kirjaa. Kuva: Nanna Tulikoura