Taustatarina

Ugandassa kirjailijoiden sananvapautta rajoittavat lait, kustantajat ja läntinen katse

Afrikan mantereella kirjoitetaan osittain erilaisia kirjoja kuin mitä afrikkalaiskirjailijat kirjoittavat Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Neljä ugandalaiskirjailijaa kertoo sananvapauden monenlaisista rajoista.

Kun Goretti Kyomuhendo muutti Ugandasta Britanniaan, hän alkoi pohtia, miksi afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kirjat olivat erilaisia mantereen ulkopuolella kuin Afrikan maissa.

Monet merkittävistä afrikkalaisen kirjallisuuden teoksista on kirjoitettu Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Chimamanda Ngozi Adichie asuu Yhdysvalloissa, Abdulraznak Gurnah Britanniassa ja Mohamed Mbougar Sarr Ranskassa

– Tarinat ovat samanlaisia, myös Afrikan ulkopuolella asuvat hakevat tarinansa Afrikasta. Mutta minä näen eron siinä, miten hyvin diasporassa tuotetut kirjat on tuotettu, editoitu, taitettu ja niin edelleen, Kyomuhendo sanoo.

Vastaus tuntui löytyvän rakenteista. Länsimaihin muuttaneilla on paremmat kustannustoimittajat, koulutusmahdollisuudet, apurahat, residenssit ja jopa vapaudet kirjoittaa.

Tämä oivallus onnistu Kyomuhendon perustamaan African Writers Trust -säätiön, joka muun muassa järjestää residenssejä ja tuo afrikkalaisia kirjailijoita verkostoitumaan ja oppimaan yhdessä ugandalaisten kirjailijoiden kanssa.

Kyomuhendo itse oli kirjoittanut ensimmäiset kolme romaaniaan Ugandassa, kaksi viimeisintä Britanniassa. Nykyään hän asuu osan vuodesta kummassakin. Kyomuhendon viimeisimmät romaanit Waiting ja Promises on kustannettu Yhdysvalloissa. 

Hyvien resurssien kääntöpuolena on tullut rajoituksia ilmaisunvapauteen: länsimainen kustantaja halusi muokata kirjoista ymmärrettävämpiä länsimaisille lukijoille.

– Hän kysyi sellaisia kysymyksiä, mitä ugandalainen kustantaja ei olisi ikinä kysynyt.

Kun romaanin päähenkilö esimerkiksi saa maaseudulla lahjaksi elävän kanan – niin kuin tapana on – kustannustoimittaja ihmetteli, kuinka pitkään kanaparka joutui matkustamaan autossa takaisin kaupunkiin ja selviäisikö se matkasta. Kyomuhendoa nauratti: voi olla, että kana tulisi viiden tunnin matkan jälkeen perille kuolleena, mutta mitä sitten, sehän syötäisiin kuitenkin. Kustantaja toivoi kirjaan lisäystä siitä, että kana voi perillä hyvin.

Länsimainen kustantaja muokkasi tekstistä ymmärrettävämpää länsilukijoille.

Se oli pieni esimerkki, mutta hänestä varovaisuus cancel-kulttuurin edessä on muodostumassa uudeksi sananvapauden esteeksi. Editorit lukevat tarkasti, mitä sanotaan vähemmistöistä ja eläinten oikeuksista, ja tekstejä muokataan, etteivät ne loukkaisi ketään.

– Kirjallisuuden pitää välillä myös loukata, tentata ja kyseenalaistaa vallitsevia hierarkioita ja kulttuureja. Kirjallisuus on kuin peili, johon yhteiskunnan pitäisi katsoa ja nauraa itselleen, mutta nyt sitä ei saa tehdä. Mitä kirjallisuudesta jää, jos kaikki loukkaava leikataan?

Pitääkö scifiäkin selittää?

Kirjojen sisällön muokkaaminen ymmärrettävämmäksi on tullut vastaan myös Dilman Dilalle, joka kirjoittaa novelleja, joiden tyylilajina on spekulatiivinen fiktio, usein scifi, fantasia ja kauhu.

Dilan novelleissa sekoittuvat itsestään lentävät koneet, vanhat ja modernit kansantarut, sateentekijät, yöllä liikkuvat tanssivat henget, uskomukset ja hirviöt. Välillä häneltä on pyydetty novelleihin ja kokoelmiin sanastoja tai selityksiä, koska ”kaikki lukijat eivät tunne Afrikkaa.”

Dila vastustaa tätä, koska hänestä etenkin scifin lukijat ovat tottuneet siihen, että kirjojen hahmot tulevat toisista maailmoista ja puhuvat outoja kieliä.

– Se on vähän rasististakin, että afrikkalaisen kirjoittajan pitää selittää sanat ja kulttuurit.

Dila muistuttaa, että kukaan ei ole käynyt Klingonilla tai Keskimaassa, ja silti scifiä ja fantasiaa luetaan sujuvasti.

– En usko, että George R. R. Martinia pyydetään selittämään maailmoitaan sen enempää kuin hän tekee.

Selittelyssä hänestä näkyy kustannusmaailman globaali valtarakenne: länsimaissa halutaan, että tarinat kerrotaan jostain tietystä näkökulmasta, ja siksi kustantajat pyytävät afrikkalaisia kirjoittajia vesittämään kerrontaansa. 

On vähän rasististakin, että afrikkalaisen kirjoittajan pitää selittää sanat ja kulttuurit.

Dila tiedostaa kyllä, että hänen tekstejään luetaan myös maissa, joissa Ugandan tarusto ei ole tuttua. Hän pyrkii avaamaan paikalliset termit, mutta hänestä ei haittaa, jos lukija ei ymmärrä joka sanaa. Hän ei esimerkiksi itse nuorena ymmärtänyt, mitä yhdysvaltalaiset romaanihahmot söivät puhuessaan hot dogeista, mutta hän nautti niistä tarinoista silti.

– Ei saa jäädä liikaa selittämään, koska se hidastaa kerrontaa.

Spekulatiivinen fiktio on tällä hetkellä suosittu genre Afrikan mantereella, ja maagiset ja myyttiset tarinat ovat olleet tärkeässä roolissa afrikkalaisessa perinteisessä tarinankerronnassa. Dilman Dila tosin vähän vastustelee sitäkin, että hänen tekstejään pidetään maagisina. Myytit yöllisistä tanssivista hengistä ja muista yliluonnollisista asioista ovat totisinta totta monille, ja hengistä kirjoitetaan lehtien palstoilla, hän sanoo.

– Eurooppalaisesta perspektiivistä se on tietenkin taikauskoa ja magiaa.

Myös Dila on huomannut, että Afrikasta halutaan tietyntyyppistä kirjallisuutta. Hän on tarjonnut kustantajille romaanikäsikirjoitusta, joka perustuu hänen omaan lapsuuteensa 1980-luvulla. Koska hänellä on liikuntavamma, joka on värittänyt lapsuutta, kustantajat ovat pitäneet kirjaa liian stereotyyppisenä – vaikka poika kehittää pyörätuolistaan lentävän kojeen.

– Jokin aika sitten kustantajat vielä halusivat kurjuudesta kertovia kirjoja, mutta nyt pelätään köyhyyspornoa.

Hänestä kurjuuskirjallisuuden on korvannut trendi, jossa afrikkalaiset maahanmuuttajat kertovat menestyksestään ja hyvästä elämästään länsimaissa.

Novellit ovat suosittuja, vähemmistöt eivät

Kirjallisuuden muotona novellit ovat silmiinpistävän suosittuja ympäri Afrikkaa.

Goretti Kyomuhendo näkee senkin takana käytännön syitä: novellin kirjoittaminen vie vähemmän aikaa ja niitä voi saada julkaistua lehdissä ja antologioissa. Romaanin kirjoittaminen vaatii aikaa ja usein apurahan, joten romaanihanke on monille turhan raskas.

Suosittu ugandalainen novellikirjailija Beatrice Lamwaka sanoo, että novellit ovat siitä hyviä, että niitä voi tarjota sekä englanniksi että käännöksinä eri antologioihin useaan kertaan.

Lamwaka on kirjoittanut paljon kotiseutunsa Pohjois-Ugandan sisällissodasta ja väkivaltaisesta menneisyydestä. Häntä on kritisoitukin siitä, sillä sota on epämukava teema, ja ihmiset eivät haluaisi lukea siitä, Lamwaka kertoo.

– Olen kirjoittanut myös mielenterveysteemaisen kokoelman Kampalasta, mutta sitten mieleen tulee taas tarinoita pohjoisesta. Vaikka yritän sensuroida itseäni, se on vaikeaa.

Hän on myös kirjoittanut seksuaalivähemmistöistä, mikä on Ugandassa tabu. Niitä novelleja hän ei usein mainosta sosiaalisessa mediassa, ja usein ne julkaistaankin maan ulkopuolella, esimerkiksi liberaalimmassa Etelä-Afrikassa.

Ugandassa hänelle saatetaan sanoa, että hän kirjoittaa LGBTI-aiheista siksi, että sellaista länsimaissa halutaan lukea, että hän vain haluaa länsimaisia palkintoja. Hän pitää sitäkin hiljentämisen keinona.

Seksuaalivähemmistöistä ja sodasta kirjoittaminen saa yleisön toivomaan soukempaa suuta.

Ugandassa pystyy yleensä kirjoittamaan fiktiota siinä mielessä vapaasti, että poliisi harvoin tulee kolkuttelemaan. Ugandassa on kuitenkin monia sananvapautta rajoittavia lakeja, siveyslainsäädännöstä siihen, että presidenttiä ei saa solvata. Lakien miettiminen on Beatrice Lamwakan mielestä stressaavaa.

– Ensin mietit virkkeitä ja tarinoita, sitten kustantajaa ja lukijaa, ja koko ajan mielessä lainsäädäntö. Se on raskasta.

Kaunokirjallisuudessa yhteiskunnallista kritiikkiä voi esittää rivien välissä, Lamwaka ei näe näe kirjallisuudessa kovin paljoa nokkelasti piilotettuja piikkejä.

– Minusta me olemme aika suoria, hän sanoo.

Kaikkein suorimmasta kritiikistä joutuu maanpakoon

Viime vuosina kaikkein suorasukaisinta kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan Ugandassa on kirjoittanut Kakwenza Rukirabashaija. Hän julkaisi vuonna 2020 romaanin Greedy Barbarian, jota pidetään allegoriana Ugandan diktaattorin Yoveri Musevenin salatulle lapsuudelle ja nuoruudelle.

Romaanissa Rukirabashaija kertoo monia asioita, joita Musevenista on kuiskuteltu vuosia, mutta jotka tämä on kiistänyt. Länsimaisin silmin räikein väite on, että hänen uskotaan tappaneen ensimmäisen vaimonsa ja vanhimman poikansa äidin – ugandalaisittain vielä kovempi pala voi olla, että romaanissa päähenkilö syntyy jengiraiskauksen tuloksena. Lopulta pikkurikolliseksi päätynyt poika raaistuu armeijassa ja päätyy koko maan johtoon.

– Se oli todella kuuma peruna ja suosittu kirja, kun julkaisin sen, Rukirabashaija sanoo.

Hän piti fiktion kirjoittamisesta, sillä siihen asti hän oli kirjoittanut vain akateemista ja journalistista tekstiä, ja fiktio tuntui vapauttavalta. Vain kuukausi julkaisupäivän jälkeen hänet pidätettiin.

– Kirjoittaminen oli vapaata, mutta sen jälkeen vapaus menikin, hän sanoo.

Rukirabashaija ei olettanut, että hänet pidätettäisiin. 

– Oikeastaan kaduin, etten kirjoittanut tietokirjaa, koska siitä olisi tullut vielä brutaalimpi.

Rukirabashaijaa kidutettiin vankilassa. Kun hän vapautui, hän julkaisi tietokirjan kokemastaan kidutuksesta. Sen jälkeen hänet pidätettiin taas ja kidutettiin lisää. Nykyään hän asuu maanpaossa Euroopassa.

Maanpaossa hän voi kirjoittaa yhä vapaammin, vaikka hänen sukuaan Ugandassa häiritäänkin. Myös hänen laitteisiinsa on yritetty hakkeroida, hänen kimppuunsa on hyökätty ja häntä on yritetty lahjoa hiljaiseksi. Se ei ole toiminut.

Loppuvuodesta 2025 Rukirabashaija julkaisi näytelmän, jossa käsitellään ugandalaisen oppositiopoliitikon Kizza Besigyen poliittiseksi luonnehdittua raiskausoikeudenkäyntiä. Hän valmistelee nyt väitöskirjaa ja rikosromaania, ja käynnissä on myös oikeusjuttu Ugandan valtiota vastaan kidutuksesta.

Kirjoittaminen oli vapaata, mutta sen jälkeen vapaus menikin, sanoo Kakwenza Rukirabashaija.

Sananvapauden rajoittaminen on myös radikalisoinut Rukirabashaijaa. Tulevaisuudessa hän aikoo kirjoittamisen ja väitöskirjan lisäksi kaataa Ugandan hallituksen.

– Minun ja hallituksen välinen yhteiskuntasopimus on poikki, Rukirabashaija sanoo.

Hän katsoo, että Uganda on sanonut kiduttamalla irti yhteiskuntasopimuksen, jossa yksilö maksaa veronsa ja valtio suojelee häntä.

– Minulla on mielestäni oikeus hankkia aseita ja järjestää ihmisjoukot. Me kaadamme hallituksen ja sen jälkeen kehitämme maatamme. Mutta jatkan myös kirjoittamista, vallankumouksen ohella.

Kirjoittaja

Esa Salminen

Esa Salminen (s. 1976) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja tietokirjailija. Hän on julkaissut 11 kirjaa. Kuva: Nanna Tulikoura