Päähenkilö

Kaikesta voi kirjoittaa, kunhan oikea näkökulma löytyy

Heikki Kännön historiallisissa romaaneissa yhdistyvät mielikuvituksen lento ja todelliset tapahtumat.

Kun lukee arvosteluja Heikki Kännön romaaneista, niissä huvittaa kriitikoiden hämmennys: tuntuu, että arvostelijoilta loppuvat työkalut. Kännön romaanit ovat omassa sarjassaan: runsaita, rönsyileviä ja mielikuvituksekkaita. Kännön tuotanto pursuilee myyttejä, okkultismia, oopperaa, kuvataidetta ja historiaa.

Heikki Kännö valmistui Turun piirustuskoulusta taidemaalariksi, lopetti sitten kuvataiteilijan työt ja työskenteli parikymmentä vuotta graafikkona ennen kuin esikoisromaani ilmestyi.

– Olen kirjoittanut pikkupojasta saakka, mutta pitkään koin, että kaunokirjallisuus on mahdoton taidemuoto. Julkaisukynnys tuntui olevan niin korkealla. Kuvataiteilijan uralla tulivat kuitenkin rajat vastaan: jouduin toteamaan, etten pysty kehittymään kuvataiteilijana niin taitavaksi kuin olisin halunnut. Olen myös aina pitänyt tarinoiden kertomisesta ja juonien keksimisestä, eikä taulujen maalaaminen palvellut sitä. Kuva voi olla tuhat sanaa, mutta kirja on paljon enemmän… tuhat kuvaa. 

– Vaihdoin kirjoittamiseen. Kirjoitin ensin neljä tai viisi surkeaa romaania harjoituksena ennen kuin tarjosin käsikirjoitusta kustantamoon. Sömnö oli ajatuksena mielessäni vuosikymmenen ajan, mutten kyennyt tarttumaan siihen, koska en osannut kirjoittaa romaania. Kirjoitin neljä harjoitusromaania ennen kuin olin valmis Mehiläistiehen, joka tavallaan oli eräänlainen Sömnön kenraaliharjoitus.

Kännön esikoisteos Mehiläistie ilmestyi Sammakolta vuonna 2017. Kirja kertoo saksalaisesta taiteilijasta, Joseph Beuysista, jonka taiteessa yhdistyivät vahvasti okkultismi ja shamanismi. Romaanissa yliluonnolliset elementit yhdistyivät kuvataiteen teemaan. Kännön romaanit ovat runsaita paitsi aiheiltaan ja teemoiltaan myös sivumäärältään. Kapinoiko kirjailija sitä vastaan, että kirjojen pitäisi olla helppolukuisia?

– Lyhyitä kirjoja vastaan en todellakaan kapinoi: Arvostan kirjailijoita, jotka pystyvät ytimekkääseen kerrontaan. Itse en siihen selvästikään kykene. Sitä vastaan kuitenkin kapinoin, jos kirjailijat alkavat muuttaa tyyliään yksinkertaisemmaksi pelkästään siksi, että ihmisten on nykyään vaikea keskittyä lukemiseen. Kirjan tulee tarjota haasteita ja kehittää lukijaansa. Ja kirjoittajaansa tietysti myös. 

Uupumatonta taustatyötä

Joseph Beuysin lisäksi Kännö on käyttänyt henkilöhahmoina muitakin todellisia ihmisiä, esimerkiksi Friedrich Nietzscheä romaanissa Runoilija (Sammakko, 2020). Uusimmassa romaanissaan Kädet (Sammakko, 2024) Kännö käy läpi itävaltalaisen taiteilijan, Egon Schielen, henkilöhistoriaa. Taustatietoa pitää hankkia niin henkilöiden elämästä kuin historiallisista faktoista, aatehistoriasta ja tapahtumapaikoista.

Miten saat kaiken tiedon pysymään järjestyksessä?

– Organisointikykyni on huono, en osaa tehdä muistiinpanoja. Tämä johtaa siihen, että unohdan lukemani ja joudun selaamaan taustakirjallisuutta uudelleen. Se onkin monesti hyvä juttu, sillä kun palaan taustamateriaaliin, huomaan sivuuttamiani asioita, saan uusia ideoita ja kerronta lähtee monesti ihan uusille raiteille. Toisaalta uskon, että oikeasti hyvät ideat eivät unohdu. Välillä käy niin, että luen jonkin lähdeteoksen kokonaan uudelleen, mutta en enää löydä etsimääni tietoa. Silloin se joutaakin mennä.

Kännön romaanit ovat vahvasti kytköksissä saksankieliseen kulttuuriin, niissä esiintyy niin saksalaisia filosofeja kuin taiteilijoita, ja tapahtumapaikat ovat usein saksalaisella kielialueella. Romaani Ihmishämärä on täynnä germaanista mytologiaa ja wagnerilaista jumaltarustoa. Kännö ei kuitenkaan puhu saksaa ja yhteys saksalaiseen kulttuuriin tuli sattumalta, kun hän päätti ottaa Mehiläistien päähenkilöksi Joseph Beuysin.

– Kertomukseni tarvitsevat laajan kulttuurialueen ja Saksa tuntui luontevalta. Koska jokainen uusi kirja jatkaa edellisestä ja taustamateriaalia jää yli, saksalaisuus on pysynyt mukana. Tosin nyt työn alla olevassa romaanissa ollaan Ranskassa, se kertoo eksistentiaalifilosofeista. Runoilijassa (Sammakko, 2020) oltiin kyllä myös Ranskassa, vaikka henkilöhahmot olivat saksalaisia.

Olen aina uskonut, että kaikesta voi ottaa selvää lukemalla riittävästi aiheesta kertovaa kirjallisuutta.

Romaanissa Kädet ollaan toisessa saksankielisessä maassa, Itävallassa. Romaanin henkilöhahmoja ovat esimerkiksi filosofit Ludwig Wittgenstein ja Moritz Schlick. Kännöllä ei ole filosofista koulutusta, mutta hän on innokas filosofian harrastaja.

– Kun ryhdyin lukemaan Käsien taustoittamiseksi Robert Musilia ja Hermann Brochia, ystäväni sanoi, ettei heitä voi ymmärtää tutustumatta tuon aikakauden itävaltalaiseen filosofiaan, joita olivat looginen empirismi ja varhainen Wittgenstein. Tätä kautta Wittgenstein soluttautui romaaniin. Olen aina uskonut, että kaikesta voi ottaa selvää lukemalla riittävästi aiheesta kertovaa kirjallisuutta. Luin Wittgensteinia todella paljon, enkä ymmärrä edelleenkään yhtikäs mitään. 

Kädet-romaanin henkilöhahmoihin kuuluva Egon Schiele on sen sijaan ollut Kännölle tärkeä taiteilija opiskeluajoista asti.

– En kuitenkaan tiennyt hänen elämästään paljon. En sitäkään, että hän oli syytteessä nuorten tyttöjen hyväksikäytöstä. Schiele käytti hyvin nuoria malleja varsin eroottisiin maalauksiin. Kävin Schielen näyttelyssä ja ostin sieltä nipun pieniä vihkosia, joiden kautta tutustuin hänen elämäänsä todetakseni, ettei tällaisesta taiteilijasta kannattaisi nykypäivänä välttämättä kirjoittaa ollenkaan. Olin kuitenkin voimieni tunnossa ja päätin, että kaikesta voi kirjoittaa, kunhan löytää oikean näkökulman. Mielestäni löysin. Sellaisen, jossa pystyin esittämään kritiikkiä ja sanomaan asioista oman mielipiteeni ilman rasittavaa sormen heristelyä.

Päätin, että kaikesta voi kirjoittaa, kunhan löytää oikean näkökulman.

– Nuo pienet elämäkertavihkoset sopivat minulle hyvin, koska en halua liikaa eksaktia tietoa kuvattavistani, jotta mielikuvitukselle jää tilaa. Mielikuvitushahmojen ja todellisten hahmojen täytyy olla tasavertaisia. Mahdollisimman pitkälle minun mielikuvituksestani lähtöisin.

Miten paljon taiteelliselle vapaudelle jää tilaa, kun kirjoittaa oikeista ihmisistä?

– Pyrin siihen, että tärkeimmät faktat ovat oikein. Toisaalta lukijan kannattaa pitää mielessään, että kaunokirjallinen teos sisältää myös taiteellisen vapauden. Hyvä idea tai lause voivat mennä totuuden edelle. Viimeisimpien kirjojeni alussa lukee, että myös todelliset historialliset hahmot ovat kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Ajattelen, että jos lukijaa kiinnostaa ennen kaikkea jonkin hahmon todellisuus, hänen kannattaa hankkia käsiinsä tietokirja, mutta että jos haluaa lukea hieman väritettyä tietoa vaikkapa seikkailutarinan muodossa, silloin voi tarttua minun kirjoittamaani romaaniin.

Esimerkiksi Beuysista Kännö teki aikamatkustukseen kykenevän shamaanin. Tämä ratkaisu kuvasi hänen mielestään Beuysin taidetta kaikkein parhaiten. Beuys oli kyllä kiinnostunut shamanismista innoittajansa Rudolf Steinerin harjoittaman okkultismin kautta, mutta varsinainen shamaani hän oli korkeintaan leikkimielellä. Kännöä kiehtoo yliluonnollinen, koska se antaa tilaa mielikuvitukselle.

Tiiliskiviromaanin kirjoittaminen vaatii paljon myös kielellisesti.

– On varottava toisteisuutta, ettei tekstistä tulisi junnaavaa ja pitkästyttävää. Samat sanat ja ilmaisutavat eivät voi toistua identtisinä läpi romaanin. Ihmishämärää kirjoittaessani minulta loppuivat välillä sanat. Siihen ei löytynyt muuta ratkaisua kuin kirjoittaa teksti jääräpäisesti uudelleen ja uudelleen niin että uusia ilmaisuja ja sanoja lopulta löytyi. Laaja-alainen lukeminen auttaa tässä paljon. Suomen kieli merkitsee minulle kaikkea, persoonani muodostuu suomen kielestä, sillä huonon kielitaitoni vuoksi en pysty lukemaan kaunokirjallisuutta muilla kielillä.

Yleensä Kännö on matkustanut kirjoittamisen loppuvaiheessa ja täydentänyt kuvauksia käsikirjoitukseen, mutta Kädet-romaanin kohdalla hän sai tilaisuuden matkustaa tapahtumapaikoille kirjoitushetkellä.

– Käsien kaupunkikuvaukset eivät kuitenkaan perustu maailmalla näkemääni, vaan Egon Schielen maalauksiin. Etenkin Krumau-osuudet. Ne ovat suoraan Schielen maalauksista, vaikka vietinkin aikaa myös Krumaussa. Ja koska kuvaan menneitä aikakausia, käytän vaikkapa kaupunkikuviin paljon mielikuvitusta. Netti on pullollaan valokuvia, joista voi tarkistaa yksityiskohtia. Vanhat maalaukset, vanhojen kirjojen historialliset yksityiskohdat… Casanovan muistelmat olivat oivallinen lähde 1700-luvun Italiaan ja Ranskaan. Sen ovat käyneet läpi lukuisat historioitsijat, jotka ovat sitten täydentäneet runsaasti informaatiota kirjan alaviitteisiin.

Kännö kertoo nauttivansa kirjoittaessaan etenkin siitä, kun kirjan eri palaset alkavat loksahdella paikoilleen, kun fiktio yhdistyy historiallisiin tosiseikkoihin. Myös Kännön lukija voi nauttia siitä, että palat loksahtelevat oikeisiin paikkoihin, sillä Kännön romaaneissa on nokkelia juonikuvioita ja täyteläisiä tarinan kaaria. Hän rakentaa juonet päässään ilman ulkoisia apuvälineitä kuten liimalappuja.

Kännön kurinalaisuus kuulostaa kadehdittavalta.

– Istun aamulla pöydän ääreen ja alan kirjoittaa. Ensin kirjoitan uusiksi kaiken edellisenä päivänä kirjoittamani. Romaanini jakaantuvat lukuihin ja osiin, jotka kirjoitan uusiksi aina ennen siirtymistä seuraaviin; jokaisen kokonaisuuden lopetettuani aloitan sen alusta. Käsien kohdalla kirjoitin alusta alkaen uusiksi koko romaanin, jonka siis siihen mennessä olin jo kirjoittanut paloina vähintään neljään kertaan. Suunnittelen aika paljon etukäteen. Mietin kirjan rakenteen huolella ja laadin melko tarkan synopsiksen, josta saan tietysti poiketa kirjoittamisprosessin aikana. Käsien kohdalla tein jokaisesta luvusta luonnoksen etukäteen ja kirjoitin niiden pohjalta. 50-liuskainen luonnos paisui 450-liuskaiseksi romaaniksi.

Öisin en voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kirjailijoita, jotka voivat!

Prokrastinaatiosta eli sijaistoiminnoista Kännö ei tunnusta kärsivänsä, mutta iän myötä hän on huomannut, että välillä kirjoittaminen lähtee käyntiin vasta iltapäivällä. Jos teksti ei kulje, ulkoilu auttaa.

– Liikunta, käveleminen, juokseminen ja varsinkin sienestäminen ovat ajatusprosesseille hyväksi. Kotini lähellä Turun Hirvensalossa on hyviä sienipaikkoja. Ja on nukuttava hyvin. Öisin en voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kirjailijoita, jotka voivat! En ole varma, pitäisikö heille olla kateellinen. Mutta ajatus pimeyden keskellä valvomisesta tuntuu ahdistavalta, etenkin jos seuraavana päivänä on pystyttävä johonkin, mihin tarvitaan virkeitä aivoja.  

Yksi Kännön vahvuuksista on selvästi poikkeuksellinen mielikuvitus. Ideoita näyttää syntyvän kivuttomasti ja kirjailija siirtyy vaivattomasti viimeisimmästä julkaistusta teoksesta seuraavaan. Kerran tie kuitenkin nousi pystyyn.

– Yritin kirjoittaa Ihmishämärälle jatko-osaa, jossa tulevaisuuden maailma olisi kuvattu ranskalaista eksistentialismia ihailevien taiteilijoiden silmin. Luin valtavat määrät tausta-aineistoa ja kirjoitin n. 70 liuskaa, minkä jälkeen tajusin, etten vain enää innostu jo käyttämistäni teemoista. Lisäksi jouduin pohtimaan, halusinko edes kirjoittaa niin selkeän jatko-osan. Sen tajuaminen olisi edellyttänyt lukijalta tuhat sivuisen Ihmishämärän lukemista, tai vaihtoehtoisesti minun olisi pitänyt selittää Ihmishämärän tapahtumat jatko-osassa – puuduttava ajatus. Totesin, etten halunnut. Ongelma oli kuitenkin se, ettei minulla ollut ainuttakaan uutta ideaa. Pelkäsin, että niiden aika oli ohi. Suljin koneen ja istuuduin nojatuoliin, ja puolessa tunnissa minulla oli mielessäni seuraava tarina. Ihmishämärän jatko-osan suunnitteleminen oli lukinnut ajatukseni, mutta kun lukko aukesi, ideoita alkoi tulvia.

Olen ihmetellyt, että jos kasvispihviä ei saisi kutsua pihviksi, tai kauramaitoa maidoksi, miksi äänikirjaa saa kutsua kirjaksi.

Kännön viidestä romaanista vain kaksi on ilmestynyt äänikirjana. Enempää ei ole tullut huonojen ehtojen takia ja siksi, että Kännö vierastaa ajatusta.

– Palkkioiden surkeus tietysti vaikuttaa, mutta myös se, että äänikirjat vieraannuttavat ihmiset lukemisesta. Kuunteleminen on aivoille täysin erilainen prosessi kuin lukeminen, ja kun ihminen totuttaa itsensä kuuntelemaan, lukeminen vaikeutuu, eikä siihen lopulta enää välttämättä edes pysty. Jokainen julkaistu äänikirja on kirjailijan oksan sahaamista. Todellinen karhunpalvelus tälle ammatille. Kädet tuskin ilmestyy äänikirjana – tai ääneenlukutallenteena: kirjan kanssahan tuollaisella digitaalisella nauhoitteella ei ole tekemistä. Olen ihmetellyt, että jos kasvispihviä ei saisi kutsua pihviksi, tai kauramaitoa maidoksi, miksi äänikirjaa saa kutsua kirjaksi. Mutta tämän vastahankaisuuteni lisäksi Kädet sisältää niin paljon graafisia elementtejä, ettei se ääneenlukutallenteena edes toimisi. ■

Kirjoittaja

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on espoolainen kirjailija, joka asuu neljäsosan vuodesta Kemiönsaarella. Häntä kiinnostaa erityisesti historia, kauhu ja kuvataide. Honkasalo rakastaa lapsia, koiria ja talvea. Kuva: Milka Alanen.